Ootsä joku juppi vai?
Helsingin Töölöstä saattoi lentää helikopterilla lounaalle Kulosaaren kasinolle, jos oli nuori ja menestyvä kaupunkilainen 1980-luvulla.
Oranssilla kivimurskalla päällystetty ”valtatie” keskellä 500 neliön toimistoa. Kalusteet italialaisen Olivettin designia.
City-lehden tilat vuonna 1986 Mikael Lybeckin kadulla Helsingissä olivat vähintäänkin chic.
Sohvia ei ollut, koska niitä ei tarvittu.
”Teimme koko ajan töitä.”
Lauri Nykopp toimi 1980-luvun lopulla City-lehden toimitusjohtajana. Hän pukeutui ranskalaisiin Gaultierin vaatteisiin ja ajoi Pariisista tuomallaan Matra Bagheera -urheiluautolla.
Nykopp oli yksi 1980-luvun näkyvimmistä jupeista. City oli Radio Cityn ohella juppien ja heidän edustamansa uuden kaupunkikulttuurin äänitorvi. Kun nuorekas porukka oli tehnyt uutta ilmaisjakelulehteä pitkän työpäivän, se lähti usein yhdessä bodaamaan Fredrikinkadulla sijaitsevalle kuntosalille.
Salilta saatettiin jatkaa vielä Pitkänsillan rantaan ”Rokkariin” eli Rocktailsiin diskoilemaan.
”Mä join aina vettä, kun seuraavana päivänä piti olla ajoissa töissä.”
Matra Bagheera odotti diskon edessä.
Kun City-lehti muutti Henry Fordin kadulle, neliöitä oli jo yli 2 000, lattiat olivat pinkit, seinät lasia ja palavereja pidettiin kauniilla säällä hulppealla ulkoterassilla.
Kun nuorekas porukka oli tehnyt pitkän työpäivän uutta kaupunkilehteä, se lähti bodaamaan ja sieltä diskoon.
Lauri Nykopp oli palannut Helsinkiin vuonna 1985 tehtyään vuosikymmenen alun avantgarde-musiikkia Pariisissa.
Ranskassa juppielämää oli eletty jo täysillä, The Yuppie Handbook oli ilmestynyt vuonna 1984 ja Newsweek julistanut vuoden juppien vuodeksi.
Nykopp huomasi, että Helsinkiin oli ilmestynyt kahviloita ja ravintoloita. Muitakin kuin pizzerioita. Ja niissä juotiin nyt viiniä.
Ihmiset vaikuttivat aiempaa ulospäinsuuntautuneemmilta. Itsevarmemmilta. Erityisesti nuorten menestyjien keskuudessa alkoi viritä tunnelma, että ”mehän voidaan tehdä ihan mitä vaan”.
”Olihan se huimaa aikaa.”
Uutta kaupunkijournalismia olivat yhtä lailla ravintolavinkit kuin artikkelit sijoitusluotoista tai aidsista. City-lehden kannessa komeili julkisuudesta poissa pysytellyt pankkiiri Henrik Kuningas.
Lehden kohderyhmä, hyvätuloiset kaupunkilaiset, kiinnosti ilmoittajia. Lauri Nykopp istui palaverissa, kun toimituksen puhelinvaihteesta tiedusteltiin, voisiko hän ottaa puhelun. Langan päässä oli tuon ajan suurimman nuorisovaateliikkeen Seppälän omistaja Hannu Seppälä, joka ihmetteli, miksei heillä Seppälässä ole ”sitä City-lehden jakelupistettä”.
Se järjestyi tuota pikaa. Maksua vastaan toki.
”Young Urban Professionals. New Yorkin mainosmaailmasta lähtenyt aate iski muotiin, elämäntapaan ja ennen muuta nopeaan rahantekoon. Monille se merkitsi vain papan maksamaa mustaa bemaria.”
J:n eli ”juppismin” kohdalla luki näin, kun Suomen Kuvalehti vuonna 1990 julkaisi sivuillaan ”1980-luvun aakkoset”.
U: ”Uppsalan ekonomit: Komulainen ja kumppanit.”
C: ”Credit card: tapa ostaa nyt ja maksaa myöhemmin.”
Juppikulttuuri ponnisti nopeasta talouskasvusta. Yhdysvaltojen ja Britannian nousukausi sekä liberaali talouspolitiikka heijastuivat Suomeen.
Tuonnin säännöstelyn vapauduttua lännestä alkoi virrata uusia houkuttelevia kulutustavaroita kauppoihin.
Vesisänky. Walkmanin korvalappustereot. Sähköhammasharja. Apple Macintosh. Ei sellaisista ollut kuultukaan.
Suomalaisilla oli aiempaa enemmän rahaa. Viimeistään valuuttalainojen vapauduttua pöytä kulutusriehalle oli katettu. Pankit tyrkyttivät asiakkailleen rahaa.
Ajatus rikastumisesta houkutti. Sijoittamisesta tuli suorastaan harrastus.
Terhi-Anna Wilska, sosiologian professori Jyväskylän yliopistosta, opiskeli 1980-luvun lopulla Turun kauppakorkeakoulussa.
”Muistan, miten jengi otti opintolainaa ja sijoitti sen osakkeisiin. Ostin minäkin, mutta myin ne vähän väärään aikaan.”
Vuosikymmenen lopussa Suomessa vallitsi lähes täystyöllisyys. Sosiaalietuudetkin olivat huipussaan. Suomi oli saavuttanut elintasossa Ruotsin.
”1980-luvun jälkipuolisko oli erittäin tasaisen tulonjaon aikaa”, Wilska sanoo.
Aivan erityisen hyvin meni nuorilla, koulutetuilla kaupunkilaisilla. Alle kolmekymppisten tulot ylittivät hetkellisesti valtakunnan keskiarvon vuonna 1990.
”Se oli aika kova juttu.”
Jupin perikuva oli nuori pankkiiri. Sellainen kuin liituraitapukuun, taskuliinaan ja näyttäviin silmälaseihin sonnustautunut Jukka Keitele.
Keitele analysoi juppiutta ja kaupunkikulttuuria Ylen City on minun -ohjelmassa vuonna 1993:
”Ei kai kastematokaan ajattele, että sillä on joku tärkee funktio, kun se möyhentää maata ja on niin kuin merkittävä agraarituotannon faktori, mutta se on ihana hyödyllinen elukka silti. Ja tämmönen kiiluvasilmäinen spekulantti pitää markkinat liikkeessä, tehostaa niitten toimintaa. Se on kansantaloudelle hyödyllinen olento. Tulkoon niitä lisää.”
Pankkien ohella jupit tekivät uraa mainostoimistoissa, mediassa sekä matkailu- ja ravintolabisneksessä. Jupille työ ei ollut työtä. Se oli elämäntapa.
Jos et ollut 1980-luvulla menestyjä, olit luuseri. Tai juntti.
Tietotekniikan lapsinero ja 18-vuotias liikemies Sam Inkinen kertoi tv-haastatteluissa yöpyvänsäkin työpaikalla. Nukkui muutaman tunnin lattialla futon-patjalla. Ylisuuressa puvuntakissaan ja kuviollisessa kravatissaan hän julisti, että ensimmäistä kertaa ihmisellä oli mahdollisuus olla onnellinen.
Perhettä jupilla ei ollut tai siitä ei ainakaan puhuttu.
Terhi-Anna Wilska sanoo, että perhe ei sopinut siihen, mitä young urban professional edusti.
”Sinkku oli tuon ajan uudissana.”
Puhuttiin myös dinkeistä (double income, no kids), lapsettomasta, työssäkäyvästä pariskunnasta.
Perhe ei sopinut siihen, mitä juppi edusti. Eräs lehti kirjoitti: ”Jane korri sekosi ja hankki lapsia.”
Jane Korrilla oli tapana herätä puoli viideltä kotonaan Espoossa, pukea lenkkivaatteet päälle ja käydä juoksemassa. Seitsemän pintaan hän oli jo työpaikallaan Liikemainonta McCannin toimistolla Helsingin Aleksanterinkadulla.
Alkuillasta hän kävi kotona, juoksi lenkin ja palasi töihin.
Myös viikonloppuisin Korri kävi toimistolla. Milloin mediatutkimuspäällikkönä, milloin strategiajohtajana.
Töitä riitti, koska firmoilla oli 1980-luvulla rahaa mainostaa.
”Mä tykkäsin. Oli paljon isoja lanseerauksia. Esimerkiksi Tupla-patukan lanseeraus oli sellainen.”
Jane Korri oli lanseeraamassa myös Coca-cola Lightia ja Xylitol-Jenkkiä. Kun toimisto sai uuden asiakkaan, samppanjapullot poksahtivat ja kakut nostettiin pöytään.
Hyvistä mainoksentekijöistä kilpailtiin. AD:t ja copywriterit saattoivat pyytää lähestulkoon millaista palkkaa tahansa.
”Joidenkin liksat nousivat ihan mahdottomiksi. Ylittivät jopa toimitusjohtajien palkat.”
Jane Korri, sittemmin Moilanen, nousi kolmekymppisenä McCannin toimitusjohtajaksi. Hän oli nuorin mainostoimistopomo Suomessa. Pian hänestä leivottiin naisjuppien keulakuvaa.
Naistenlehdet tekivät juttuja uraa luovasta pikkulasten äidistä. Jutut herättivät myös paheksuntaa.
”Mulla oli tapana käydä juoksemassa lastenrattaiden kanssa. Nykyisinhän se on ihan ok, mutta silloin katsottiin, että onks toi ihan hullu.”
Korri muistaa erään lehden kirjoittaneen: ”Jane Korri sekosi ja hankki lapsia.”
”Se loukkasi.”
Laman iskettyä näyttävät lanseeraukset loppuivat. Kolmasosa mainostoimistoista teki konkurssin vuosina 1992–1995.
Korri ei harrastanut sijoittamista.
”Siksi en laman tultua myöskään menettänyt mitään.”
1990-luvun lopulla hän siirtyi johtotehtäviin telealalle. Nykyisin hän mukana startup-yritys M2 Talentissa.
Tennistä, golfia, aerobicia. Surffausta, purjehtimista, nopeita veneitä.
Kerran Miami Vice -tyylinen vene kaahasi läheltä Lauri Nykoppin seurueen purjevenettä Helsingin edustalla ja synnytti aallokon. Vene keikkui rajusti ja porukka sai mustelmia
”Silloin mä raivostuin. Noiduin mokomat öykkärijupit ja muskeliveneet helvetinkuuseen.”
Nykopp pelasi tennistä Radio Cityn markkinointijohtajan Kimmo Waldenin kanssa. Laskettelemassa hän kävi milloin Rukalla, Tahkovuorella, Chamonix’ssa ja St. Antonissa.
Sporttisuus kuului ajan henkeen. Ihmiset hakivat myös äärikokemuksia. Juostiin maratoneja ja hiihdettiin Finlandiaa.
Myös Jane Korri juoksi useita maratoneja.
”Paras aikani oli 2.52 Helsinki City Maratonilla. Sillä ajalla olisi voittanut monena vuonna Suomen mestaruudenkin.”
Hänen lempilajinsa oli silti squash. Trendikkään lajin parissa Talissa oli muitakin menestyjiä kuten Lauri Tarasti, Risto E. J. Penttilä ja Jyri Häkämies.
Ylen Kultainen salonki -ohjelmassa vuonna 1985 helsinkiläiset pintajulkkikset keskustelivat kullanvärisissä lavasteissa palmujen katveessa luksuksesta, samppanjalasit ja savukkeet käsissään.
Juppien suosimia näyttäytymispaikkoja olivat Adlon, Mikado, Cafe Metropol, Rocktails, Palacen baari, König ja Kaarle XII.
Juppius kukki eritoten Helsingissä, mutta jokunen lajin edustaja löytyi muualtakin. Yökerhoyrittäjä Sedu Koskinen oli sellainen Turussa.
Suuret ikäluokat kohottelivat kulmiaan. He olivat eläneet nuoruuttaan rockille, rauhalle, rakkaudelle. Nyt jupit keskittyivät merkkivaatteisiin ja näyttäytymiseen.
Terhi-Anna Wilskan mukaan ”pikkasen tyyriimmät” brändit tulivat myös nuorison ulottuville. Yksinkertaisillakin konsteilla pystyi erottautumaan massasta, koska tuotemerkkejä oli vielä vähän.
Juppi pukeutui Filaan, Kappaan, Lacosteen, Benettoniin, leviksiin. Varakkaimmat Armaniin, Hugo Bossiin, Pierre Cardiniin.
Kädessään jupilla oli 760 grammaa painava Mobira Cityman.
Kotona Marica Rosengårdilla oli uusi laite, puhelinvastaaja, joka otti vastaan työtarjouksia.
Oikea juppi saattoi halutessaan lentää lounaalle Kulosaaren kasinolle helikopterilla. Kyydin sai Hotelli Hesperian katolta, ja laskeutuminen tapahtui Kasinon kentälle. Vuonna 1984 lento lounaineen maksoi 350 markkaa, kertoi Helsingin kaupungin matkailuesite.
Huippumalli Marica Rosengård ei kopterilla lentänyt, mutta myös hän eli ”omaa unelmaansa yli”.
Pariisissa shoppaillessaan hän osti kahdet kalliit housut kerralla, jos ei osannut päättää kummat ottaisi. Kullanvärinen pusakka oli pakko saada.
Oli millä elää, sillä Rosengård saattoi ansaita Stockmannin mainoskuvauksista 1 200–1 600 markkaa päivässä. Kotonaan hänellä oli uusi laite, puhelinvastaaja, joka otti vastaan työtarjouksia.
Marica Rosengård poseerasi Stockmannin, Anttilan ja Sokoksen mainoksissa pastellinvärisissä jakkupuvuissa, liehuvalahkeisissa housuissa sekä leveillä vöillä ja massiivisilla olkatoppauksilla varustetuissa mekoissa.
Työkutsuja satoi Pariisiin, Milanoon ja New Yorkiin. Italian L’Uomo Voguen kansikuvat, joissa Rosengård oli kääriytynyt jättimäiseen turkikseen, otettiin Lapissa.
Rosengård seurusteli City-lehden perustajan Kim Weckströmin kanssa. He viihtyivät usein iltaisin Adlonissa. Kävelivät jonon ohi sisään.
”Olimme yhdessä young, fashion ja innovation. Tunsin olevani jotain.”
Adlonin levylautasella soi Pet Shop Boys ja Abba. Rosengård muistaa tanssineensa oranssissa haaremiasussaan.
Ateriat nautittiin ravintoloissa kuten italialaisessa La Vistassa tai japanilaisessa Yokohamassa. Viikonloppuisin järjestettiin joskus ystäville bruncheja.
Kerran, kun tarjolla ei ollut lainkaan alkoholia, Rosengård muistaa Jörn Donnerin ihmetelleen, että ”mikä tämä tällainen on”.
”Alkoholia käytettiin aika paljon.”
Rosengårdilla riitti mallintöitä vielä 1990-luvullakin. Pikkuhiljaa hän siirtyi kameran toiselle puolelle, kuvaamaan muotia.
Rosengårdin studiolla Helsingin Punavuoressa 1980-luvun vaatteet ovat säilöttyinä pukupusseihin.
”Tämä harmaa lasketteluhaalari mahtuu mulle vieläkin.”
Henrik Andersin toimi 1980-luvun alussa pörssimeklarina Bensowin pankkiiriliikkeessä ja perusti meklariystäviensä kanssa pankkiiriliike Evlin vuonna 1986. Hän seurasi aitiopaikalta, kuinka nousukausi tuli ja meni.
Osakemarkkinoiden vapauduttua 1984 ulkomaiset sijoittajat ryhtyivät ostamaan suomalaisia osakkeita ”minkä vain kiinni saivat”.
”Olimme kuin Kiina ja Baltia myöhemmässä vaiheessa.”
Ulkomaisen luotonannon vapauduttua vuonna 1986 suomalaiset ottivat surutta lainaa, kuluttivat ja sijoittivat.
”Ihmiset lukivat Kauppalehdestä, että nyt pitäisi ostaa sitä ja sitä. Moni sellainen sijoitti osakkeisiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt.”
Kasinotalous kiteytyi Pentti Kouriin, sijoittajaan, professoriin ja taiteenkeräilijään, josta lehdet kirjoittivat.
”Monet kopioivat hänen elämäänsä.”
Talous ylikuumeni. Hinnat nousivat erityisesti asuntomarkkinoilla, ja pörssikurssit kiipesivät. Puhuttiin asuntokuplasta ja osakekuplasta, jotka pian puhkesivat. Myös idänkauppa romahti, ja markka pantiin kellumaan vuonna 1992.
”Juppi-ilmiö kuoli, koska ihmiset olivat ylilainoittaneet itsensä, joutuneet ongelmiin ja rahat loppuneet.”
Andersinin Evli Pankki selvisi läpi laman ja muuttui pankkiiriliikkeestä yksityispankiksi. Andersin toimii nykyisin pankin hallituksen puheenjohtajana.
Valkoiset sukset nojaavat puutalon seinään. Niemenkärjessä Puulaveden rannalla on hiljaista.
Talossa hehtaarin kokoisella tontilla asuu itsekseen 60-vuotias Lauri Nykopp. Sama mies, joka kertoi televisiohaastattelussa vuonna 1986 kuuluvansa ensimmäiseen sukupolveen, joka ”ei kaupungissa asuessaan koko ajan kaipaa maalle”.
”Järvisen metsäsukset on hyvät. Viime talvi meni kyllä hiihtämisen suhteen ihan vituiksi, kun metsässä oli niin vähän lunta.”
Kun hän sitten vielä kaatui pihassa ja katkoi kolme kylkiluutaan, hiihtämiset olivat siinä.
Nykopp on asunut Hirvensalmella 2000-luvun alusta lähtien. Kalastanut, elänyt pitkälti omavaraisesti ja tehnyt kuvataidetta.
”Tänä talvena kalastaminen on jäänyt vähiin. Jää tuli myöhään, ja nuotanveto ja verkonnosto paukkupakkasilla oli liian tuskallista sormille.”
Kodin seinät ovat täynnä hänen taidettaan. Kullanvärisessä työssä lukee kaunokirjoituksella ”Taivaassa”. Hiljattain hän sai valmiiksi suururakan, 2 400 neliötä värikkäitä maalauksia Mikkelin keskussairaalan uudisrakennuksen julkisivuun. Työ sai nimen Koivupuisto
Viisitoista vuotta ”kravattiherrana Helsingissä” riitti.
”Performanssi” City-lehdessä päättyi vuonna 1989, kun Nykoppille tuli erimielisyyksiä muiden omistajien kanssa. Sen jälkeen hän toimi konsulttina ja johtotehtävissä sijoitusalalla.
”Mä paan nyt kahvit tulemaan. Se kuuluu mun päivärutiineihin.”