Joskus yksikin taklaus on liikaa: Aivotärähdyksen oireet voivat kestää viikon – tai vuosia

SK:n arkistoista: Peli muuttuu uhkapeliksi, jos aivot eivät ole elpyneet ennen uutta iskua.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Isku tuli odottamatta, kuin rautanyrkki pimeästä.

Oli lauantai-ilta, 1. lokakuuta 2011. Hakametsän jäähallissa Tapparan hyökkääjä Antti Erkinjuntti kurotti pomppivaa kiekkoa keskialueella reunan lähellä. Hän ei ollut varautunut Ville Varakkaan, Espoon Bluesin puolustajan, taklaukseen.

Olkapää tömähti kasvoihin.

Varusteineen yli 90-kiloisen Erkinjuntin vauhdikas liuku pysähtyi millisekunneissa. Valtavat törmäysvoimat, kymmeniä kertoja pelaajan paino, heilauttivat päätä kypärän alla. Numero 74 putosi jään pintaan.

Filmi poikki. Tajunta katkesi kahdeksi, kolmeksi sekunniksi.

Sitten hallin kirkkaat valot alkoivat pyöriä silmissä, huimasi. Nenä tulvi verta. Jalat olivat heiveröiset, bambin jalat. Joukkuetoverit taluttivat hierontapöydälle tarkkailtavaksi. Sattui ja kuvotti.

Joukkueen lääkärin diagnoosi: aivotärähdys.

Antti Erkinjuntti menetti tajunnan kahdeksi kolmeksi sekunniksi aivotällin jälkeen. Kuvat Petri Kaipiainen.

Kuusi päivää myöhemmin, 7. lokakuuta, Erkinjuntti istuu verryttelypuvussa jäähallin kahviossa. Silmäkulmat kurtistuvat. Pinnistely, kuluneen viikon muistelu, herättää päänsäryn ja pahan olon.

“Pelin jälkeinen sunnuntai oli parempi. Sen jälkeen on ollut tasaisen huonoa.”

Ensimmäinen toipumispäivä ei sekään ollut oireeton. Lyhyt kävely sai maailman pyörimään toveittain. Sisällä askel horjahteli, piti ottaa tukea.

Televisiota katsellessa silmät tuntuivat pullistuvan kuopistaan.

“Uskoin silti, että pelaisin tiistaina.”

Maanantaina kunto romahti. Kun pelipalaverissa keskittyi, kuvotus yltyi. Kevyt kuntopyöräily nostatti paineen päähän. Päätettiin, että tiistaina, ottelupäivänä, kokeillaan kuntopyörällä uudestaan, mutta tiukemmalla tempolla. Taas tuskainen olo: ei asiaa pelaavaan kokoonpanoon.

Erkinjuntti katsoi ottelun hallin piippuhyllyllä. Pelin jälkeen pukukopissa kova musiikki takoi kivun liikkeelle, aivan kuin kaikki äänet olisivat virranneet suodattamatta aivoihin.

Keskiviikkona oli lähtö vieraspeliin Ouluun. Bussin ahtaassa penkissä oli vaikea rentoutua, päänsäryt aaltoilivat. Ottelupäivän aamuna tossut jalkaan ja lenkille. Jos hän tuntisi itsensä terveeksi, kokeiltaisiin luistelua jäällä.

“Juostessa huimasi. Kävelin hallin seiniä pidellen takaisin pukukoppiin.”

Tampereelle palattiin yöllä. Tänään, perjantaina, Erkinjuntti on jälleen Hakametsässä. Matkalla kotoa kirkas auringonpaiste laukaisi päänsäryn. Hetki sitten hän yritti luistella. Höntti olo iski varttitunnissa.

Aivotärähdys on 25-vuotiaan Erkinjuntin uran ensimmäinen. Inhottavinta on epätietoisuus. Mitä aivoissa on tapahtunut? Milloin tilanne palautuu ennalleen?

“Jos nyt tulisi toinen töötti, en tiedä miten päälle kävisi.”

Aivot muistuttavat aladobia, tytisevää hyytelöä, jota kalvot pitävät koossa. Tuo hyytelö lepää luisessa kupissa, kallossa. Niitä erottaa kirkas, millin paksu neste, joka vaimentaa iskuja.

“Aivot ovat universumin monimutkaisin kilon kappale”, sanoo neurologian dosentti Jukka Turkka.

Lukuisia urheilijoita hoitanut Turkka tietää, että aivot ovat taitavalle pelaajalle, myös Erkinjuntille, kaikki kaikessa. “Verkkojen verkko” säätelee kymmenkuntaa tapahtumaa yhtä aikaa, kun hän luistelee, pitää kiekkoa, syöttää ja lukee peliä.

Aivoissa on sata miljardia hermosolua, neuronia. Solussa on impulsseja vastaanottavia dendriinejä ja viestejä lähettäviä aksoneja. Vaikka solun läpimitta on millin tuhannesosia, aksonien pituus voi olla jopa metrin. Ne ovat kuin pitkiä kuminauhoja, jotka venyvät ja repeilevät aivojen heilahtaessa rajusti iskun voimasta.

Tällistä vaurioituneet aksonit häiritsevät hermosolujen välistä viestintää. Syntyy aivotärähdys, lievä aivovamma.

Aivot ovat plastiset, ne korjaavat itse itseään. Normaalisti aivotärähdyksestä toipuu täysin 7-10 päivässä. Mutta ei aina. 10-20 prosentille potilaista jää pitkittyviä tai pysyviä oireita.

Hermosoluja tuhoutuu aivotärähdyksessä. Neuroni ohjelmoi oman loppunsa, apoptoosin. Solukuolema kestää kuukauden, kaksi.

“Elävien ja kuolleiden hermosolujen tasapaino ratkaisee oirekuvan”, dosentti Turkka sanoo.

Aivotärähdykset kuohuttavat Pohjois-Amerikan ammattilaisurheilua, etenkin amerikkalaista jalkapalloa ja jääkiekkoa. Entiset pelaajat ovat nostaneet oikeusjuttuja, nykyiset pelaajat testamenttaavat aivojaan tutkijoille. Liigat tiukentavat sääntöjään, sponsorit järjestävät tieteellisiä seminaareja.

Huoli on yhteinen: miten iskut vaikuttavat päähän, mitkä aivojen osat ovat haavoittuvimmat?

Vielä kymmenen vuotta sitten tiedemiehetkin olivat väärillä jäljillä.

Laadittiin luokituksia, joiden mukaan lievän aivovamman ehto on tajuttomuus ja muistiaukko. Mutta ne esiintyvät vain joka viidennessä tapauksessa. Kun Yhdysvalloissa muutettiin määritelmää, dokumentoitujen aivotärähdysten määrä vuodessa pomppasi 300 000:sta 1,5 miljoonaan. Se tekee yli neljä tuhatta täräystä päivässä.

Tyypillisiä oireita ovat sekavuus, hitaus ja tasapainohäiriöt. Aivot ovat arvoituksellisen oikukkaat. Lievissä tapauksissa fyysiset kivut katoavat 3-4 päivässä. Urheilija tuntee itsensä terveeksi, mutta aivot ovat yhä toipilaina.

“Melkein joka toinen palaa peliin liian aikaisin, sitten tulee takapakkia”, sanoo tutkija, fysioterapeutti Matti Vartiainen.

Vartiainen on kuntouttanut urheilijoita ja tekee aivotärähdyksistä väitöstä. Hän muistuttaa, että kognition, kuten muistamisen, havaitsemisen ja tarkkaavaisuuden, häiriöt pysyvät piilossa. Tärskyn saaneet ovat paljastaneet hänelle erikoisia asioita: eksyin koiraa ulkoiluttaessa, ajoin päin punaista valoa, en kestänyt yhtään lasten metelöintiä.

“Kun raaputtaa pintaa, vyyhti alkaa purkautua.”

Tiedelehti Pediatricsin mukaan yli kolmannes amerikkalaisista urheilijoista ei tunnista lievän aivovamman oireita. Vielä tavallisempaa on, että sekavasta olosta ei kerrota valmentajalle. Vartiainen, entinen SM-sarjan käsipalloilija, ymmärtää vaikenemisen syyt. Kontaktiurheilussa on totuttu kipuun, miehisissä lajeissa ei valiteta, peliajasta ja -roolista ei haluta luopua.

Mutta joskus pelaaja ei tunnista tilaansa. Vaikka jalat pettävät jäällä, hän yrittää pelata tai vaihtaa tällin jälkeen kielen suomesta englantiin. “Otsalohkossa on ihmisen lennonjohtotorni”, Vartiainen sanoo.

“Jos se on vaurioitunut, pelaaja ei osaa arvioida omaa toimintaansa.”

Aivotärähdyksistä elää kaksi sitkeää – ja vahingollista – väärinkäsitystä. Luullaan, että iskun pitää osua aina “kupoliin”, päähän. Tosiasiassa enemmistö kiekkoilijoiden tärskyistä muistuttaa liikenneonnettomuutta: pää heilahtaa ja hermosolut vaurioituvat syvällä aivoissa, kun keho pysähtyy äkisti taklauksen takia.

Aivotärähdykset sekoitetaan myös niskan loukkaantumiseen. Retkahtanut niska on jumissa, päähän sattuu, huimaa, valo ärsyttää. Arviota vaikeuttaa se, että molemmat vammat voivat esiintyä yhtä aikaa ja oireet ovat samoja.

“Niska ei ajattele”, Vartiainen vertaa vammojen eroa.

Jos paikallinen pääkipu lientyy hierottaessa eikä korkeissa aivotoiminnoissa ole häiriötä, todennäköisesti vain niska on retkahtanut. Juuri niskan piiskaniskuvamma, whiplash, pitkitti suomikiekkoilun kultapojan, HIFK:n Mikael Granlundin paluuta jäälle syksyllä 2010.

Oikea diagnoosi on tärkeä. Lupaavien junioripelaajien niskavammoja on tulkittu aivotärähdyksiksi. Koko ura on romuttunut virheelliseen lääketieteelliseen arvioon.

“Yksikin tapaus on liikaa”, Vartiainen sanoo.

Yleensä tilanne on päinvastoin, aivotärähdyksiä vähätellään. Tiedelehti Pediatricsin mukaan 61 prosenttia amerikkalaisen jalkapallon yliopistopelaajista jatkoi peliä aivotärähdyksen jälkeen, päänsärystä huolimatta. Minnesotassa lukioikäisistä high schoolin pelaajista 81 prosenttia palasi kentälle jo päivä tällin jälkeen, vaikka oli menettänyt tajunnan törmäyksessä.

Peli muuttuu uhkapeliksi, jos aivot eivät ole elpyneet ennen uutta iskua.

Se oli kiekkotermein avojään pommi puun takaa, pahin mahdollinen tilanne.

Keskushyökkääjä Pekka Saarenheimo tavoitteli puolustajan syöttöä, kun silmissä sumeni. Oli marraskuinen ilta 2010, Ruotsin Elitserienin ottelu Södertälje vastaan Linköping.

Vastustajan taklaus osui päähän: ei rangaistusta. Vaihtopenkillä Saarenheimo oli kivusta turta. Pystytkö pelaamaan, Södertäljen valmentaja kysyi. Pystyn, suomalaispelaaja vastasi. Pari vaihtoa, sitten hänet vedettiin sivuun.

“En tiennyt, mihin suuntaan luistella.”

Tammikuun alussa 2011 Saarenheimo siirtyi Tingsrydin paitaan. Hän ei ollut pelannut yli kuukauteen, sitten marraskuun tällin. Ensimmäisen ottelu oli vieraissa Oskarshamnissa. Kolmannessa erässä ylivoimalla jonkun maila jumiutui hänen jalkojensa väliin, seurasi lento pää edellä laitaan. Pukukopissa hän oksensi useita kertoja.

Ensimmäisen aivotärähdyksen tuntemukset olivat kadonneet kolmessa viikossa. Toisen iskun oireet olivat rajut. Ja ne jäivät päälle.

Autolla ajoa oli vähennettävä kuukausiksi. Jos keskittyi johonkin tunnin, kallo tuntui halkeavan, oli pakko antaa ylen. Uni katkeili piinaaviin särkyihin. Harjoittelu oli toivotonta, paluu peliin mahdotonta.

Saarenheimo otti yhteyttä Suomeen Kärppien lääkäriin, sillä seura oli vuokrannut hänet Ruotsiin. Hyökkääjälle määrättiin kuukauden lepo. Sitten hän palasi kaukaloon.

“Toisessa pelissä pää heilahti perustaklauksesta. Tuli heti pökkeröinen olo.”

Aivot tutkittiin Växjössä: puhtaat kuvat. Sairaalan lääkäri määräsi kovia särkylääkkeitä. Hänen puolestaan potilas olisi voinut palata kaukaloon jo seuraavalla viikolla.

“Ei jääkiekko ole niin tärkeää, että olisin alkanut idiootiksi.”

Ruotsalainen nyrkkeilylääkäri tutki hänet: tämän kauden pelit on pelattu, kolmas tärsky lyhyessä ajassa saattaisi olla kohtalokas. Nyrkkeilytohtori tunsi second impact -syndrooman. Toisiaan seuraavat perättäiset tärähdykset voivat johtaa aivojen erittäin nopeaan turpoamiseen, ödeemaan.

Pahimmillaan se aiheuttaa kuoleman, mikään hoito ei tehoa.

Keväällä 2011 Saarenheimo, 29-vuotias kahden lapsen isä, muutti takaisin kotikaupunkiinsa Ouluun. Otti etäisyyttä jääkiekkoon, ei käynyt otteluissa eikä pyörinyt Raksilan hallilla.

Hän toipui yksin, kaikessa hiljaisuudessa.

Ruotsalainen nyrkkeilylääkäri oli lähettänyt pätevät ohjeet: Heti tällin jälkeen anna sekä kehon että aivojen levätä. Etene rasituksessa askel kerrallaan. Jos oireita ilmenee, pidä vuorokauden tauko ja palaa lähtöpisteeseen.

Saarenheimo käveli, ui, pyöräili, nosti puntteja. Ei takapakkia. Kesällä hän harjoitteli Kärppien liigajoukkueen kanssa.

“Paluu jäälle jännitti helkkaristi.”

Ei oireita. Syyskuun 15. päivänä numero 12 oli valmis SM-liigaan.

Saarenheimo antoi itselleen aikaa kuntoutua. Mutta on pelaajia, jotka eivät yhdistä oireita aivovammaan tai sitten eivät välitä niistä. Edes kesken pelin.

Valmentaja tai lääkäri voi seuloa selvät tapaukset kenttätestillä ottelun aikana. Missä hallissa ollaan? Mikä erä? Kuka teki viimeisimmän maalin?

Vaikeampia ovat pelaajat, jotka liikkuvat omin jaloin eivätkä ole selvästi muistamattomia.

“He saattavat luikahtaa pukukoppiin ja olla puoli tuntia sekaisin kuin lumiukko kenenkään huomaamatta”, sanoo tutkija Matti Vartiainen.

NHL:ssä on uusi sääntö, jonka mukaan aivotärähdyksestä epäilty pelaaja on ohjattava hiljaiseen huoneeseen. Tilanne rauhoitetaan ja kartoitetaan.

Mutta ongelma on, että oireet voivat ilmaantua päivien, jopa viikkojen kuluttua.

Tietokonetesti on lahjomaton, sitä ei huijata puhumalla.

Kymmenen vuotta sitten Vartiainen alkoi kehittää psykomotorista reaktiotestiä. Kliinisenä tutkijana hän halusi kuvata käyttäytymisen nopeutta, kaivaa esiin “ison pyörän” häiriöt.

Vuonna 2006 testaus alkoi Lahden Pelicansin, myöhemmin HIFK:n, Jokerien ja Bluesin kanssa. Nyt kasassa on 113 pelaajan otos. Tulos on yksiselitteinen: kun kognitiivinen testi vaikeutuu, aivotärähdyksen kokeneiden reaktioajat pitenevät. Esimerkki ristikkäisen käden ja jalan nopeus saattaa olla jopa 200 millisekuntia hitaampi kuin terveellä pelaajalla.

“Kaikki lisäys reaktioajassa on aivojen hitautta, tietojenkäsittelyä”, Vartiainen sanoo.

Sekunnin viidesosa, 200 millisekuntia, tarkoittaa neljänneksen hitaampaa reaktionopeutta. Se on paljon kaukalossa, jossa luistin kiitää nopeimmillaan kahdeksan metriä sekunnissa.

Psykomotorisen testin lisäksi Vartiainen tekee tasapainotestin. Kokeet kertovat, milloin paluu kaukaloon on turvallinen. Jos pelissä on jatkuvasti myöhässä, alkaa aristella, pelätä.

Silloin vammariski on suurin, myös uusille aivotärähdyksille.

Mutta montako tälliä on liikaa, milloin ura on ohi? Neurologian dosentti Jukka Turkka ei anna tarkkaa lukua. Eräässä ruotsalaistutkimuksessa kävi ilmi, että amatöörinyrkkeilijöillä saattoi olla kymmenen lievää aivovammaa.

“Silti he selvisivät testeistä hyvin.”

Toipilaana ei pidä urheilla. Jos on menettänyt tällistä tajuntansa, puolikuntoisena riski uuteen aivotärähdykseen on kuusinkertainen. Mutta mistä tietää, että on täysin terve, testeistä huolimatta? Entä jos on ensimmäisessä iskussa menettänyt kolme prosenttia aivojen hermosoluista, toisessa taas kolme prosenttia, kolmannessa neljä prosenttia?

“Jossain on se piste, jonka jälkeen oireet tulevat esiin”, Turkka sanoo.

Jokainen aivovamma on ainutlaatuinen, niin myös sen seuraukset potilaalle. Hyökkääjä Jukka Tiilikainen koki uransa kahdeksannen aivotärähdyksen vuonna 2006. Viimeinen isku oli heiveröisin, mutta vakavat oireet hellittivät vasta kahden vuoden kuluttua.

Tiedeyhteisö epäilee, että lievien aivovammojen vaikutukset kumuloituvat, kertaantuvat. Kun pääkoppaa on koeteltu monta kertaa, herkistyy uusille tälleille. Pienestäkin iskusta voi seurata aivotärähdys, ja oireet kestävät kauan, pahimmillaan läpi elämän.

Neurologilla on nyrkkisääntö lopettamispäätöksen tueksi.

“Kuudessa kuukaudessa oireiden pitäisi poistua. Jos ne jatkuvat vuoden, on aika lopettaa”, Turkka sanoo.

Jos on huono tuuri, ensimmäinen isku tuhoaa terveyden.

Markus Helasen aivoista pyyhkiytyivät ottelu ja sen jälkeiset tapahtumat.

Tilanne näytti vaarattomalta. Markus Helanen, Pelicansin 191-senttinen maalivahti, haki kiekkoa maalin takaa. Oma puolustaja torppasi vahingossa päähän.

Oli elokuu 2005, harjoituspeli Lahden jäähallissa.

Kello pysähtyi ensimmäisessä erässä, aika 10.30. Helanen putosi jäähän. Pää oli karuselli, silti hän torjui erän loppuun. Kopissa puhe oli sekavaa. Ottelu ja sitä seuranneet tapahtumat pyyhkiytyivät muistista. Sekin, kun hän kävi seuraavalla viikolla aivokuvauksessa Helsingin Ruoholahdessa.

“Olen ihmetellyt, miten olen pystynyt ajamaan sinne.”

Hän istuu rivitalokolmion sohvalla Vantaan Päiväkummussa. Hän klikkaa turmapelin videon pois. Ruudulla on kuva hänen kilpasurffistaan.

Seitsemän kilon lauta, kahdeksan metrin purje, 60 kilometrin huippunopeus.

“Se tunne on kuin lentäisi”, hän sanoo.

Enää surffille on käyttöä vain tietokoneen taustakuvana.

Pelicansin lääkäri oli aluksi toiveikas. Muutaman viikon tauko, ja Helanen on tolppien välissä.

Mutta tällistä alkoi odottamaton piina. Alituista kuvotusta, kipuja, muistiaukkoja. Kun lähti kauppaan, 50 metrin jälkeen ei pystynyt kävelemään, huimasi.

Silti hän halusi kiihkeästi jäälle, oli pudottanut palkkansakin puoleen, jotta ansaitsisi paikan ykkösmaalivahtina. Mutta jäällä aivot pätkivät.

“Kun veto tuli räpyläkädelle, otin sen kilvellä kiinni.”

Yli kahden vuoden unettomuus oli ajaa hulluuden partaalle. Masensi. Ei ollut voimia keskittyä mihinkään, ja kun keskittyi, kivut vainosivat.

Kuntoutuksessa paljastui, että niskanikama oli ollut väärässä asennossa ja takaraivo revennyt. Kipupiikit työnnettiin niskaan. Uni alkoi maistua – ja elämä. Hän avioitui ja alkoi soittaa bändissä. Kitaran äänet eivät enää piinanneet.

“Salamavaloja en edelleenkään kestä, niistä tulee huono olo.”

Hän siedätti aivojaan ärsykkeisiin. Lyhyt kävely, tovi tietokoneella, erä kiekko-ottelussa. Oli hyviä ja huonoja päiviä. Kun lamaannuttava kipu iski, ei auttanut maata, vaan tarttua johonkin toimeen, vaikka tiskata.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, hän on oppinut rajansa. Helppoa se ei ole 35-vuotiaalle, entiselle kilpaurheilijalle.

“Kuntopyörällä pitäisi mennä kuin 60-vuotias. Jos poljen hikeen, kipu on kamala.”

Hän valmentaa Kiekko-Vantaan juniorimaalivahteja. Jäällä ei voi huutaa eikä ampua kiekkoja, pää ei kestä.

Lukuisissa lääketieteellisissä lausunnoissa hänet on todettu kyvyttömäksi maalivahdin ammattiin. Silti vakuutusyhtiö epäsi pysyvän tapaturmaeläkkeen. “Katsomme, että korvatun vamman aiheuttama työkyvyn alenema on alle kymmenen prosenttia”, lausunnossa sanottiin.

Helanen kertoi tarinansa Veikkaajassa vuonna 2007. Jotkut puolitutut soittelivat ja irvailivat, että “oletko joku aivopelle”.

“Ei aivotärähdys ole älyn vamma, vaikka sipuli on välillä töötissä, pelaa hitaammin.”

Taskussa on urheiluhallinnon tutkinto viiden vuoden Pohjois-Amerikan-kiekkoreissulta. Mieluiten hän tekisi urheilumarkkinointia, mutta epäily päävammasta varjostaa työnhakua. Seurojen ovet pysyvät kiinni.

Työkokeilupaikka avautui vihdoin marraskuussa. Sekin oli lopetettava, tuskainen olo yltyi viikossa.

Urheilijavakuutus päättyy neljän vuoden kuluttua. Arki on ollut tiukkaa, ilman vakuutusrahoja odottaa köyhyys.

“Minulla ei ole mitään sosiaaliturvaa. Minun on pakko saada itseni työkuntoiseksi.”

Aivotärähdysten salaisuus raottuu hitaasti.

Helasen tragedia on, että lievän aivovamman vaikeaksi paljastuneet oireet eivät näy aivokuvissa. Tärskyn biokemiallinen myrsky ei muuta aivojen rakennetta. Eikä luvassa ole vielä mullistavaa kuvantamismenetelmää, joka tunnistaisi tällin jäljet hermosolujen viidakossa.

Yhdysvalloissa on kuolleiden urheilijoiden aivoja avattu vuodesta 2002. Post mortem -löydökset ovat olleet yllättäviä.

“Edes pahimmassa Alzheimerin taudissa ei näe tällaista vyyhtiä. Se on kuin suuri joki”, totesi Bostonin aivopankin johtaja, neurologian professori Ann McKee joulukuussa 2009 New Yorkerille.

McKee esitteli amerikkalaisen jalkapallon pelaajan aivonäytettä. Hermosolut olivat valtoimenaan tau-proteenia. Samaa proteenia, joka Alzheimerin taudissa täyttää solun ja lopulta tappaa sen. Tähän asti on ajateltu, että aivorappeumaan, krooniseen traumaattiseen enkefalopatiaan, sairastuvat lähinnä nyrkkeilijät.

Kuolleita ammattilaisurheilijoita, suurin osa jenkkifutiksen pelaajia, on avattu reilut 20. Yhtä lukuun ottamatta kaikkien aivot muistuttavat dementiapotilaan aivoja.

“Tulokset saattavat olla vallankumouksellisia”, sanoo neurologian dosentti Turkka.

Tutkimukset viittaavat siihen, että entiset jalkapallotähdet menestyvät kognitiivisissa testeissä keskimääräistä heikommin. Laajassa, 1 063 pelaajan kyselytutkimuksessa ex-pelaajat vakuuttivat voivansa hyvin. Silti alle 50-vuotiailla Alzheimerin tauti oli lähes 20 kertaa normaalia yleisempi.

Kysymysmerkkejä on vielä useita. Mikä on geeniperimän merkitys mahdollisessa aivorappeumassa? Entä viinan, lääkkeiden, itsetuhoisen käytöksen?

Lajeja ei voi verrata myöskään keskenään. Amerikkalaisen jalkapallon ammattilaissarja NFL on äärilaji; yksi laitahyökkääjä ottaa kauden aikana vastaan jopa tuhat iskua, sekä otteluissa että harjoituksissa.

Jääkiekkosarja NHL kohisee tappelijoista, gooneista. Heitä on kuollut ennenaikaisesti. Heinäkuussa 2010 Bob Probert menehtyi sydänkohtaukseen. 45-vuotias ex-pelaaja tappeli urallaan 246 kertaa. Ruumiinavauksessa paljastui, että aivot olivat surkastuneet.

Eniten on hätkäyttänyt Owen Thomasin tapaus.

Thomas, Pennsylvanian yliopiston jalkapallojoukkueen kapteeni, teki huhtikuussa 2010 itsemurhan, vain 21-vuotiaana. Hänen aivoihinsa oli kertynyt runsaasti tau-proteenia. Nyt kysytään, voivatko lukemattomat pienet iskut tuhota jo nuoren miehen aivot. Voivatko aivot taantua ilman ainuttakaan todettua aivotärähdystä?

Ja voiko tällejä välttää kontaktiurheilussa murentamatta lajien suosiota?

Amerikkalaisessa jalkapallossa kypärät kolisevat, jääkiekossa laidat ryskyvät. Kun pelaajat ovat jykevöityneet ja peli nopeutunut, kaikkia aivotärähdyksiä on mahdotonta kitkeä. Viime kaudella NHL:ssä lähes joka toinen lievä aivovamma tuli laillisesta iskusta, taklauksesta.

Aivojen suojelu on uusi ilmiö. Pohjois-Amerikassa jääkiekkoa pelattiin sata vuotta, ennen kuin ensimmäiset modernit kypärät otettiin käyttöön vuonna 1974.

NHL:ssä pelaajien kognitiiviset testit ovat olleet pakolliset 15 vuoden ajan. Kaukalot on muutettu entistä turvallisemmiksi. Täksi kaudeksi tiukennettiin päähän kohdistuvaa taklauskieltoa.

Maailmanmestaruusmaa Suomi heräilee aivovammojen ehkäisyyn.

Testaus on toistaiseksi vapaaehtoista. Kivikovat reunalasit vaihtuvat joustaviin plekseihin vuonna 2015, vasta Jokerien Hartwall-Areenassa on täydellinen turvakaukalo.

Rahaa on, tahtoa ei, pelaajayhdistys väittää. Uusi heikennetty vakuutusturva säästää joka vuosi SM-liigaseuroille neljä miljoonaa euroa.

Turvakaukaloihin vaihto maksaisi arviolta kaksi miljoonaa euroa. Liiga kysyy, miksi kiekkoseurojen on investoitava turvallisuuteen, sillä kunnallisilla halleilla on myös muita käyttäjiä.

Tutkija Vartiaisen testien perusteella SM-liigassa tapahtuu 30-50 aivotärähdystä kaudessa. Se on vähintään yhtä paljon kuin NHL:ssä, jos luvun suhteuttaa ottelumääriin. SM-liiga ei tilastoi aivotärähdyksiä. Ei tiedetä, missä tilanteissa lievät aivovammat syntyvät ja missä tälleissä rikotaan sääntöjä.

Liiga vetoaa tilastoinnin kalleuteen.

“Tässä asiassa olemme amatööriliiga”, myöntää SM-liigan toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuorinen.

Haavoittuvimpia ovat lapset.

Jääkiekkoliiton sarjoissa pelaavat juniorit eivät osaa aina kertoa oireista, lääkäri on harvoin paikalla, vanhemmat ja valmentajat tietävät liian vähän.

Nuoret toipuvat hitaammin kuin aikuiset; kahden kuukauden jälkeen joka viidennellä on yhä oireita. Jo vähäinen isku voi vaurioittaa yhä kehittyviä aivoja. Neurologian dosentti Jukka Turkka muistuttaa, että urheilu on lapsille harrastus, ei ammatti, jolla ostetaan kivitaloja.

“Aivotärähdyksillä saattaa olla valtava vaikutus nuoren kehitykseen”, hän sanoo.

“Mitä se elämä olisi ollut ilman niitä tärskyjä?”

Konsta Kuusisen muisti alkoi palautua pukukopissa.

Konsta Kuusinen liukui laitaa pitkin, heitti kiekon päätyyn. Sitten pimeni. Taklaus osui 17-vuotiasta puolustajaa, kiekotonta pelaajaa päähän.

Oli 15. lokakuuta 2011, B-juniorien ottelu Kauniaisten hallissa.

Konsta oli tajuissaan. Pukukopissa hän alkoi hahmottaa, missä oli. Ottelu oli kadonnut muistista. Päätä takoi, oksetti. Sattumalta paikalla ollut lääkäri teki tarkastuksen: pupillit ovat laajentuneet, pelaaja on vietävä Jorvin sairaalaan Espooseen.

Röntgenkuvan perusteella niskassa epäiltiin sirumurtumaa.

Konsta makasi sängyssä, kaulatuki niskan ympärillä. Kädet olivat oudon voimattomat. Hän sulki silmänsä. Pystynkö liikkumaan koskaan?

Kerrostalon keittiössä tuoksuu kahvi. Poika Konsta Kuusinen ja isä Markku kertaavat tapahtumia. Maanantaina, kolme päivää ottelusta, magneettikuva kertoi, että pelättyä murtumaa ei ole niskassa.

“Teki mieli hypätä kattoon”, Konsta sanoo.

“Tuli voittajan olo, kuitenkin.”

Kuvat paljastivat silti muutoksia niskassa, vanhoistakin tälleistä. Mutta eniten lääkäri puuttui aivotärähdyksiin: neljä lievää aivovammaa reilussa vuodessa.

Pelit oli pelattu.

Kohtalokkaasta ottelusta ei ole videota. Erotuomari tuomitsi tilanteesta pelirangaistuksen. Pöytäkirjaan kirjattiin: numero 3 Konsta Kuusinen loukkaantui päähän kohd. taklauksesta. Liitto tuomitsi lisärangaistuksen, kolme ottelua.

“Lyhyt pelikielto taklauksesta, joka päätti pojan pelaamisen”, isä sanoo.

“Liitto ei pysty tai halua puuttua näihin tapauksiin.”

Jääkiekkoliiton kilpailupäällikkö Pirkka Antila ei kommentoi tapausta, sillä “ei ole tapana repostella alaikäisten pelikieltoja julkisuudessa”. Hän ei luovuta kurinpitäjän päätöksen perusteita.

Konstan isä uskoo, että karsimalla ylilyönnit junioreissa liitto vähentäisi aivotärähdyksiä myös SM-liigassa. Perhe voisi viedä tapauksen siviilioikeuteen.

“Ei ole meidän tehtävä toimia kurinpitäjänä.”

Pelaajat tietävät, että heillä on viimeinen vastuu jäällä. Taklaajalla, jonka on kunnioitettava vastustajaa, hallittava tilannevauhti. Taklattavalla, jonka on pidettävä pää ylhäällä, vältettävä kääntämästä selkää.

Konsta oli puolustuskyvytön.

Hän ei nähnyt sokeaa iskua. Ei pystynyt jännittämään kehoaan ja niskaansa ennen taklausta.

Pää retkahti kuin pallo narun päässä.

Kolmivuotiaana Konsta keräsi kiekkoja Kauniaisten jäähallilla, koti oli sadan metrin päässä. Kuusivuotiaana hän liittyi seuraan. Jäähallista tuli toinen koti, harjoituksia ja pelejä joka viikko.

Jatkossa hän on jäällä pilli suussa, alkaa valmentaa junioreita.

Mutta silti. Ei enää hienhajua hallilla, pukukopin yhteishenkeä, pelimatkojen tunnelmaa, voittamisen huumaa. Konsta tuijottaa kahvikuppiaan.

“Haikea olo. Jokin on poissa.”

Lue myös

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 49/2011.