Nollatasoa

Joka neljäs tiedejulkaisu ei ole tieteellinen, tiedelehtiä arvioiva Julkaisufoorumi on selvittänyt. Taideyliopiston ja Lapin yliopiston tiedeartikkeleista noin joka viides julkaistaan tällaisissa lehdissä.

 

Imartelevaltahan se kuulostaa.

”Hyvä Tuukka Ylä-Anttila (- -) Huomasimme European Journal of Cultural and Political Sociology -lehdessä julkaisemasi artikkelin (- -) Se teki meihin syvän vaikutuksen (- -) Runsaan akateemisen kokemuksesi ja erinomaisten tutkimussaavutustesi takia halusimme pyytää sinua lähettämään tutkimusartikkeleitasi”, Social Sciences -lehden edustaja kirjoitti sähköpostiin maaliskuussa 2020.

Populismin tutkimiseen erikoistunut Tuukka Ylä-Anttila saa vastaavia tarjouksia viikoittain.

Kaava on sama: Lehti kertoo vaikuttuneensa tutkijan työstä ja haluaa julkaista hänen seuraavat artikkelinsa. Viesteissä annetaan ymmärtää, että tekstit julkaistaan nopeasti.

Verkossa ne ovat open access, ilmaiseksi kaikkien luettavissa. Koska lehti ei peri tilausmaksuja, tutkijan pitää maksaa julkaisemisesta aiheutuva käsittelymaksu. Social Sciences -lehdessä se on 690 euroa.

”Kun sain ensimmäiset tarjoukset tehdessäni väitöskirjaa 2010-luvun alussa, yllätyin. Silloin tällaisista julkaisuista ei puhuttu yliopistolla vielä mitään. Pienellä penkomisella selvisi, että tarjouksissa on kyse huijauksesta”, Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella työskentelevä Ylä-Anttila sanoo.

”Lähettäjät osaavat vedota tutkijan turhamaisuuteen ja paineeseen saada artikkeleita julkaistuksi.”

 

Tavanomaisesti tieteellisten artikkelien julkaiseminen on hidasta puuhaa ja aloitteen tekee tutkija.

Prosessin keskeinen osa on kollegoiden vertaisarviointi. Kommentteja ja muokkausehdotuksia voi joutua odottamaan kuukausia, julkaisupäätöstä jopa toista vuotta.

Suomessakin valtaosa tutkijoista julkaisee tutkimuksensa englannin kielellä.

Tutkimustiedon julkaiseminen noudatti pitkään samaa kaavaa. Yliopistot ja vakiintuneet kustantajat päättivät, mitä julkaistaan. Lehtien tekeminen rahoitettiin tilausmaksuilla. Kun tieteen merkitys alkoi kasvaa ja tutkijoiden määrä paisua toisen maailmansodan jälkeen, akateemisesta kustantamisesta tuli tuottoisaa liiketoimintaa.

Yliopistojen kirjastojen oli käytännössä pakko maksaa tunnetuimpien tiedelehtien tilauksista. Kytkös nosti hintoja.

Brittilehti The Guardianin mukaan tiedelehtien kustantaminen tuotti vuonna 2017 maailmanlaajuisesti lähes 22 miljardin voitot. Suuruusluokka asettuu globaalin elokuva- ja musiikkibisneksen välimaastoon.

Tiedelehtibisneksen tuottavuus on omaa luokkaansa: vuonna 2010 alan jättiläisiin kuuluvan Reed Elsevier -kustantamon 37 prosentin voittomarginaali oli suurempi kuin Applella, Googlella tai Amazonilla.

Toimiala tuottaa satumaisia voittoja, koska se saa sisältönsä käytännössä ilmaiseksi. Tutkijat tekevät julkaisunsa yliopistojen ja tutkimuslaitosten – useimmiten veronmaksajien – laskuun. Koska arvostettujen lehtien toimituskunnassa työskentely näyttää hyvältä ansioluettelossa, sitä tehdään usein ilmaiseksi.

Digitalisaatio on synnyttänyt verkkoon solkenaan uusia tiedejulkaisuja.

 

Tiedejulkaisujen tasoa arvioi Suomessa Julkaisufoorumi. Vuonna 2012 foorumin tietokantaan oli listattu 22 000 kansainvälistä tiedejulkaisua. Vuonna 2019 niitä oli jo 34 000.

Viime vuonna lähes puolet tulokkaista oli ilmaisia open access -lehtiä.

Muutos on tuonut mukanaan lieveilmiöitä. Moni ilmaislehti julkaisee kelvollista tiedettä, mutta laadun varmistamiseksi pitää nähdä vaivaa.

Tutkimuksen tasoa on perinteisesti arvioitu sen saamalla huomiolla. Viittauksia listataan erilaisilla indekseillä, jollaisia ovat esimerkiksi Web of Science, Scopus tai Impact Factor.

Mittarit huomioivat eri tieteenalojen julkaisuja epätasaisesti. Siksi ne soveltuvat huonosti tieteenalojen väliseen vertailuun.

Akateemisen julkaisukentän nopea murros on pakottanut kehittämään uusia mittareita.

Suomessa Tieteellisten seurojen valtuuskunta perusti Julkaisufoorumin tuomaan selkoa akateemisten lehtien viidakkoon. Se aloitti työnsä vuonna 2011.

Julkaisufoorumi koostuu 23:sta tieteenalakohtaisesta asiantuntijapaneelista. Niissä istuu yhteensä noin 250 suomalaista tutkijaa.

Paneelien tehtävä on antaa arvioimilleen lehdille niiden tasoa vastaava pistelukema.

Jufo 3: korkein taso.

Jufo 2: johtava taso.

Jufo 1: perustaso.

Jufo 0: nollataso.

Kakkos- ja kolmoskategoriaan hyväksyttiin aluksi viidennes kaikista julkaistuista, vuodesta 2016 enää joka kymmenes.

Jufo 3 -kategoriaan mahtuu nykyään vain kaksi prosenttia kaikista lehdistä.

Nollaluokkaan, jota ei käytännössä noteerata tieteeksi, kuuluu tällä hetkellä peräti joka neljäs Julkaisufoorumin listaamista akateemisista julkaisuista.

Yliopistoille jaetaan tänä vuonna 218 miljoonaa euroa niiden tiedejulkaisujen pisteitä vertaamalla.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on jakanut vuodesta 2015 lähtien yliopistojen vuosibudjetista 13 prosenttia julkaisutoiminnan perusteella. Vuoden 2020 koko budjetti on 1,68 miljardia. Tänä vuonna siis 218 miljoonaa euroa jaetaan yliopistojen keräämiä Jufo-pisteitä vertaamalla.

Jufo 3 -artikkeli: neljä pistettä.

Jufo 2 -artikkeli: kolme pistettä.

Jufo 1 -artikkeli: yksi piste.

Jufo o -artikkeli: 0,1 pistettä.

Julkaisufoorumin mukaan vuonna 2012 kaikista Suomessa tehdyistä akateemisista artikkeleista melkein joka viides julkaistiin nollaluokan lehdissä. Vuonna 2017 nollaluokassa julkaistiin kahdeksan prosenttia suomalaistutkijoiden artikkeleista. Tuoreempia tietoja ei ole.

Julkaisemisen laadussa on huomattavia yliopistokohtaisia eroja.

Vuonna 2017 Helsingin, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa 6 prosenttia kaikesta tutkimuksesta julkaistiin nollaluokan lehdissä.

Taideyliopistossa nollaluokkaan päätyy 20 prosenttia ja Lapin yliopistossa 17 prosenttia julkaisuista.

Lapin yliopiston rehtori Antti Syväjärvi pitää vertailuasteikkoa tervetulleena, mutta purnaa sen soveltamisen vaikeutta.

”Eri lehtien laadusta on hyvinkin eripuraisia käsityksiä. Arviointiin vaikuttaa myös tiedepolitiikka.”

Lapin yliopistossa tehdään paljon taiteeseen liittyvää tutkimusta. Syväjärven mukaan Jufo-järjestelmä ei kohtele sitä kovin hyvin.

”Taide-aineiden tutkimukselle ei välttämättä aina löydy korkeiden Jufo-pisteiden lehtiä. Taidealojen tutkijoiden julkaisutoiminnan arvo voi myös liittyä enemmän taiteeseen kuin tieteeseen”, hän sanoo.

”Kukin voi myös miettiä, kuinka tarkkaan 32 000 lehteä voidaan ylipäätään arvioida.”

Jufo-rankingin nollaluokka on sekalainen valikoima julkaisuja.

On aloittelevia ja uskottavuuttaan vasta rakentavia lehtiä, tiedelehtiä muistuttavia mutta sisällöltään alamittaisia ammattilehtiä, epäpäteviä tai yhdentekeviä tutkimuksia julkaisevia roskalaareja.

Sitten on vielä huijareita, joita ei kiinnosta tiede vaan tutkijoiden rahat. Ne julkaisevat maksusta mitä vain, mutta jättävät tieteen määrittelyssä keskeisen vertaisarvioinnin tekemättä.

Tällaisia julkaisuja kutsutaan saalistajalehdiksi.

Termin kehitti Coloradon yliopiston kirjastonhoitaja ja informaatiotieteen tutkija Jeffrey Beall. Tammikuussa 2012 hän alkoi listata Scholarly Open Access -blogissaan arveluttavin perustein toimivia tiedelehtiä.

Tieteen rajan määrittely on perinteisesti kuulunut instituutioille. Nyt denveriläisen kirjastonhoitajan harrastusprojektista tuli akateemisten vedättäjien häpeäpaalu, joka tunnetaan ympäri tiedemaailman.

”Beallin listan” status kertoo paljon siitä, miten pahasti julkaisutapojen muutos yllätti rutiineihinsa tottuneen tiedeyhteisön.

Beallin listaamilla lehdillä ei välttämättä ollut toimituskuntaa lainkaan, ja ne saattoivat sijaita muualla kuin julkaisun nimi antoi ymmärtää. Lehtien vanhoja numeroita ei löytynyt, ja vertaisarvioitsijoiden nimet oli saatettu napata verkosta näiden tietämättä ja kierrättää monessa lehdessä.

Verkkosivujen laatu vaihteli, mutta niillä luvattiin samoja asioita: vertaisarviointia ja kansainvälistä näkyvyyttä. Niihin pääsi käsiksi rahalla.

Ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun Hankenin informaatiojärjestelmien tutkijat Bo-Christer Björk ja Cenyu Shen julkaisivat vuonna 2015 tutkimuksen, jossa selvitettiin saalistajalehtikentän kokoa.

Aineistona he käyttivät Beallin listaa, jolla oli tuolloin 966 aktiivista kustantajaa. Nämä julkaisivat yli 11 800:aa lehteä.

Tutkijoiden mukaan saalistajalehdissä vuosittainen julkaistujen artikkelien määrä nousi vuosien 2010 ja 2014 välillä 53 000:sta 420 000:een.

Rahaa akateemisessa vedätysbisneksessä liikkui Björkin ja Shenin mukaan vuodessa noin 80 miljoonaa euroa.

 

Beallin mustan listan osuvuudesta on keskusteltu ja kiistelty. Samalla on ihmetelty Beallin asennetta tiedonvälitykseen.

Amerikkalaiselle ilmainen tiede tuntuu olevan ideologisesti mahdoton yhtälö, julkaisijoiden motiiveista riippumatta. Beallille ilmaista julkaisemista ajavat ovat sosialismin asialla yrityksiä vastaan.

”Open Access -liike edustaa suuntausta, joka johtaa autoritäärisyyteen ja yksilönvapauksien kieltämiseen”, Beall sanoi vuonna 2015 Helsingin yliopiston verkkolehden Verkkarin haastattelussa.

Beallin mukaan saalistajajulkaisut ovat ongelma ennen kaikkea kehittyvien maiden kasvavalla tiedekentällä.

Länsimaissa saalistajalehdet uhkaavat tutkijan uskottavuutta.

”[Tutkijan] arvostelukyky saatetaan kyseenalaistaa tai ’saalistajalehdessä’ julkaisemista voidaan pitää tutkijan tietoisena valintana, jonka hän on tehnyt kiertääkseen vertaisarvioinnin ja saadakseen tieteellisyyden kriteerit näennäisesti täyttävän julkaisun ansioluetteloonsa”, Julkaisufoorumin suunnittelijana työskentelevä Anna-Sofia Ruth kirjoittaa Vastuullinen tiede -sivustolla.

 

Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus on istunut media- ja viestintätieteistä sekä muista yhteiskuntatieteistä vastaavassa paneelissa koko Jufo-luokittelun olemassaolon ajan. Nyt hän on sen puheenjohtaja.

”Kun lehtiä luokiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 2011, kaikki olivat vähän pihalla. Arviointikriteerejä jouduttiin tarkentamaan runsaasti”, Isotalus sanoo.

Apuna käytetään viittaustietokantoja sekä Norjassa ja Tanskassa tehtyjä tiedelehtien ranking-listoja.

”Panelistien asiantuntemuksella on kuitenkin suuri paino, varsinkin kakkos- ja kolmoskategorioiden pisteitä annettaessa.”

Tutkijoiden keskuudessa purnataan siitä, että suosimalla omia artikkeleitaan julkaisseita lehtiä panelistit voivat nostaa oman cv:nsä arvoa.

Myös kielipolitiikalla on väliä. Nostamalla kotimaisia julkaisuja korkeampiin kategorioihin tuetaan tieteen julkaisemista suomeksi tai ruotsiksi. Ilman kielipolitiikkaa maailman tiedelehdistön parhaan kymmenyksen joukossa tuskin olisi monta suomalaista julkaisua.

Vuonna 2015 Jufo-listoja siivottiin ja 300 lehteä pudotettiin nollaluokkaan.

Jufo-paneelien pitää tarkistaa lehtien pisteet neljän vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2023. Nolla- ja ykköskategorian rajan – hyväksytyn tieteen alamitan – yli lehtiä voidaan nostaa kuukausittain.

”Tutkijakentältä tulee aiempaa enemmän vinkkejä ja palautetta pisteiden muuttamisesta. Se on helpottanut arviointia paljon”, Isotalus sanoo.

 

Beallin lista katosi Coloradon yliopiston verkkosivuilta tammikuussa 2017. Eläkkeellä nyt olevan Beallin mukaan yliopiston painostuksesta.

Kesäkuussa 2017 analytiikkayhtiö Cabell’s International lanseerasi uuden saalistajajulkaisujen listan. Beallin listasta poiketen se on maksullinen, eikä kuka tahansa voi arvioida valintojen osumatarkkuutta. Julkaisufoorumin tietokannassa on parhaillaan noin 300 Cabell’sin mustalla listalla olevaa julkaisua.

”Lähes poikkeuksetta nollaluokassa”, Julkaisufoorumin suunnittelupäällikkö Janne Pölönen sanoo.

Jufo 1 -kategoriassa on muun muassa Seychellien saarella majaansa pitävä, aikoinaan Beall-listattu European Journal of Social Sciences.

Lehdestä löytyy myös suomalaisten tutkijoiden artikkeli. Siinä raportoidaan tutkimuksesta, jossa kolmetoista opiskelijaa tulkitsi johtajuuden merkkejä viidestä muotokuvamaalauksesta.

Artikkelin pääkirjoittajaksi merkitty Itä-Suomen yliopiston sosiaalitieteiden tutkija Jari Martikainen kertoo itse lähestyneensä lehteä.

Lehden Jufo-luokan Martikainen sanoo tarkastaneensa. Sen suurempaa huolta lehden tasosta hän ei kantanut.

”Se on kuitenkin luokiteltu Suomessa Jufo 1:si. Johonkinhan sen täytyy perustua.”

Vertaisarvioitsijoiden raportteja tutkijat saivat Martikaisen muistin mukaan kaksi.

”Heiltä tuli muistaakseni joitain ehdotuksia tekstin muuttamiseksi. Mutta se meni kyllä tosi nopeasti ja sujuvasti se prosessi. Maksua en muista, mutta jos sitä perittiin, se oli pieni.”

Yliopistojen pisteytyksestä julkaisutoiminnan perusteella on tullut koko tiedeyhteisön läpäisevä ranking-järjestelmä.

Jufo-pisteytys sopii vain yliopistojen keskinäiseen vertailuun, ohjeistaa Tieteellisten seurojen valtuuskunta.

”Järjestelmä ei sovellu tieteenalojen, saati yksittäisten tutkijoiden vertailuun. Eri aloilla on niin erilainen valikoima julkaisuja”, Janne Pölönen sanoo.

Käytännössä Jufo-pisteistä on tullut koko suomalaisen tiedeyhteisön läpäisevä ranking-järjestelmä, jolla kiritetään myös yliopistojen laitoksia ja tutkijoita.

Vuonna 2018 Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden tutkimusprofessori lähetti kaikille tiedekunnan tutkijoille paimenkirjeen. Siihen sisältyi hinnasto, jossa laskettiin, kuinka paljon kukin Jufo-pistesaalis tiedekunnalle tuotti.

Jufo 3: 16 800 euroa.

Jufo 2: 12 600 euroa.

Jufo 1: 4 200 euroa.

”Tasolta 1 tasolle 2 nousemisella on siis erityisen suuri merkitys. Samoin siirtymillä nollatasolta ykköstasolle”, professori kirjoitti. Hän muistutti myös tutkijoiden mahdollisuudesta vaikuttaa Jufo-mittaristoon.

Ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun Hankenin tukisäätiö jakaa stipendejä, joissa huomioidaan kahden korkeimman kategorian Jufo-pisteet sekä tutkimukset julkaisseen lehden sijoitukset kauppatieteen alan tärkeillä listoilla ja viittaustietokannoissa.

”Jos kaikki ehdot täyttyvät, artikkelin kirjoittaneet tutkijat saavat yhteensä 1 500–3 000 euroa”, Hankenin tutkimuksesta vastaava vararehtori Jaakko Aspara sanoo.

Lappeenrannan yliopistossa tutkimusbonuksia jaetaan suoraan kahdessa korkeimmassa Jufo-kategoriassa tehtyjen julkaisujen perusteella.

Vaasan yliopistossa palkkio vaihtelee julkaisusta riippuen 1 000–3 500 euron välillä.

”Maksimisumman saadakseen julkaisun tulee olla myös avoimesti saatavilla eikä maksumuurin takana”, rehtori Jari Kuusisto kertoo.

Vuonna 2011 Vaasan yliopiston julkaisemasta tutkimuksesta 55 prosenttia määriteltiin nollaluokkaan. Se oli suomalaisen korkeakoulunkentän suurin lukema. Vuonna 2017 nollakategoriassa julkaistiin kaksitoista prosenttia yliopiston tutkijoiden artikkeleista.

”Tutkijat ovat pitäneet kannustinjärjestelmästä. Tietäisitpä, miten tarkkaan Jufo-keskiarvoja ja viittaustietokantoja muutenkin vertaillaan. Näistä mittareista on tullut tutkijoille uusi sosiaalinen media”, Kuusisto sanoo.

 

Niin, tutkijat. Miten Jufo-järjestelmä on vaikuttanut heidän työhönsä?

”Kun tein 2010-luvun alussa väitöskirjaa, Jufo-pisteillä ei ollut minulle vielä mitään väliä. Kun palasin Sveitsistä Suomeen 2017, pisteiden laskemisesta oli tullut arkea. Pisteet on helpompi unohtaa, kun oma ja kollegoiden rahoitus on turvattu pitkäksi aikaa.” (Tuomas Aivelo, evoluutiobiologia, Helsingin yliopisto.)

”Omassa yliopistossani kehotetaan kaikissa yhteyksissä julkaisemaan korkeammilla Jufo-tasoilla, jotta yliopiston tieteellinen taso näyttäytyisi hyvänä. Kehityskeskusteluissakin kehotetaan osoittamaan kehittymistä tutkijana julkaisemalla korkeimmilla Jufo-tasoilla.” (Lenita Hietanen, musiikkikasvatus, yrittäjyyskasvatus, Lapin yliopisto.)

”Jufo-pisteet ovat relevantteja, mutta valitettavasti tasomäärittelyyn liittyy liian usein politiikkaa eivätkä tasot aina noudattele kansainvälisiä rankingeja.” (Tommi Laukkanen, liiketaloustiede, Itä-Suomen yliopisto.)

”Kaikki tieteenalat koettavat saada alan lehdilleen korkeat Jufo-pisteet. Ongelmallista on muun muassa se, että aloilla, joilla on paljon lehtiä, korkeimpaan Jufo-luokkaan päätyy vain yleislehtiä, ei tieteenalan osa-alueiden korkeatasoisia erikoislehtiä.” (Anonyymi, Aalto-yliopisto.)

”Idea on hyvä ja tavoiteltava ja ehkä tutkimusalojen välisessä rahanjaossa jollain tasolla toimivakin (- -) Kokonaisuudessaan järjestelmä ei kuitenkaan toimi. Kansainvälisillä aloilla se voi jopa ohjata julkaisuja väärille foorumeille. Järjestelmää käytetään laajalti väärin, ja joissain tapauksissa jopa tutkijan ura voi vaarantua liian heikossa Jufo-luokassa julkaisemisen vuoksi.” (Santtu Mikkonen, ilmaston tutkija, geo- ja ympäristötieteiden Jufo-paneelin jäsen, Itä-Suomen yliopisto.)

 

Juttua varten on haastateltu myös opetusneuvos Tomi Halosta opetus- ja kulttuuriministeriöstä, lääketieteellisen biokemian professoria Peppi Karppista Oulun yliopistosta, tutkimuksesta vastaavaa ylijohtajaa Riitta Maijalaa ja tiedeasiantuntija Otto Aurasta Suomen Akatemiasta, tietojärjestelmätieteen professoria Bo-Christer Björkiä Hankenista ja avoimen tieteen palvelupäällikköä Susanna Nykyriä Tampereen yliopistosta.

 

Sisältö