Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä? ”Yksikin väärin perustein puoskaroitu huostaanotto on liikaa”

Maria Syvälä
Kotimaa 19.4.2012 15:00

Kuva Kimmo Mäntylä / Lehtikuva.

Kirjailija Maria Syvälä kirjoittaa lastensuojelun kriisistä: ”Minun on ikävä aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta. Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras?”

Lue kirjoitus ja kommentoi. Keskustelu käydään jutun lopussa.

Hukassa huostassa

Vuonna 2000 olin kahden pikkulapsen 25-vuotias äiti, jolla oli ilmennyt alakuloisuutta esikoisen synnyttyä. Siksi kuopuksen kohdalla hain kotiapua kaupungilta. Kerran viikossa kodinhoitaja leikki lasten kanssa, siivosi ja leipoi sämpylöitä, minä otin päiväunet ja opiskelin tulevaan ammattiini. Olin kiitollinen tuesta enkä nähnyt mitään outoa perhetyön ehdotuksessa tulla videoimaan arkeamme.

Uskoni sosiaaliviranomaisten moitteettomuuteen oli vahva, kunnes vuonna 2008 tuttavani haki apua arjessa jaksamiseen. ADHD-diagnoosin saanut lapsi uhattiin ottaa väkisin hoidollisesti huostaan. Äidin oletettua masennusta käytettiin suunnitelmien verukkeena.

Myöhemmin haastattelin isää ja äitiä, jotka vastustivat lapsensa siirtoa erityisluokalle. Koulun henkilökunnan mielestä vanhemmat vaaransivat lapsen kehityksen ja he uhkasivat tehdä ilmoituksen lastensuojeluviranomaiselle. Lääninhallitus antoi siitä koululle huomautuksen ja totesi, että lapsi voisi jatkaa opiskelua tavallisessa luokassa.

Media uutisoi kyseenalaisin perustein tehdyistä huostaanotoista. Vaikka tunsinkin empatiaa perheitä kohtaan, olin epäileväinen. Otin selvää luvuista lukemalla THL:n Lastensuojelu 2010 -tilastoraporttia. Osoittautui, että lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli melkein 80 000 lasta tai nuorta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja oli kaikkiaan yli 17 000 – puolet enemmän kuin 1990-luvun alussa. Osa sijoituksista oli tehty kiireellisesti tai avohuollon ja jälkihuollon tukitoimin. Kaikista sijoitetuista lapsista 10 000 oli huostassa, viidennes tahdonvastaisesti.

Ei kai tällaiseen ryhdytty turhaan? Eikö huostaanottoja nimenomaan tehty liian myöhään ja varovaisesti, perheitä turhankin paljon suojellen? Jotainhan näissä perheissä täytyi olla pielessä, kun asiat olivat ajautuneet niin pitkälle!

Muuten järjestelmä osoittautuisi läpimädäksi.

Huolitalouden tulkitsijat

Ennen helmikuussa esitettyä Silminnäkijän dokumenttia Huostaanotettu bisnes olin halunnut uskoa, ettei maassamme tehdä laittomia huostaanottoja. Kun huostaanottoperhe kertoi kantansa, ajattelin, ettei kertomus ole lähtökohtaisesti uskottava, vaan katkeruuden sävyttämä sepite. Yksipuoliseen kannanottoon ei vaitiolovelvollinen viranhaltija edes voisi antaa julkista vastinettaan.

Ohjelman jälkeen havahduin.

Entäpä, jos myös virkamiehen versio perustuu subjektiiviseen tulkintaan?

Varatuomari Leeni Ikonen on jo 20 vuotta paneutunut lasten ihmisoikeuksiin ja työskennellyt juristina lastensuojelukentällä. Samaan aikaan sosiaalipuoli on saanut mediassa läpi sanoman, jonka mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kasvava määrä johtuisi yksinomaan perheiden pahoinvoinnista. Ideologian mukaan lapsen ulkoistaminen perheestä ostopalveluna sijaishuollon piiriin auttaa lasta ja jopa huojentaa tämän mieltä.

Todisteeksi lapsen huostaanotolle riittää huoli, jota sosiaalityöntekijä väittää lapsesta tuntevansa. Leeni Ikonen puhuukin huolibisneksestä, johon 2000-luvulla liittyivät erilaiset Huoli puheeksi -koulutustilaisuudet. Huolitalous puhuu ongelmien sijaan huolesta painottaen varhaista puuttumista ja lapsen etua. Sen mukaan ammattilaisen huoli on objektiivinen fakta.

Mutta kuka määrittelee lapsen edun, siis vanhempia paremmin?

Kuka päättää, onko lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde vaurioitunut tai vanhemmuus ”riittävää”? Tai sen, onko huostaanoton edellytys eli vaara tai sen uhka vakavaa?

Vastuussa ovat sosiaalityöntekijät, joista noin puolet on epäpäteviä eli ”valesossuja”. Vuonna 2010 sijoitettiin kiireellisesti yli 3 400 lasta, viidenneksen edellisvuotta enemmän. Hoivakielessä toimien oikea-aikaisuus herättänee ihastusta, vaikka pahimmillaan ylityöllistetty sosiaalityöntekijä tapaa lapsen vain muutaman kerran huostaanottoprosessin aikana.

Varhaisen puuttumisen keskeinen työväline on Stakesin kehittämä huolen vyöhykkeistö. Sen tarkoitus oli kannustaa työntekijää puuttumaan huoliinsa. Mutta menetelmää käytettiinkin väärin kouluissa ja sosiaali- ja terveysalalla. Joissakin kunnissa ohjeistettiin luokittelemaan lapsia, jolloin pelko laittomien rekisterien synnystä ei ollut aiheeton.

Vyöhykkeistön luojat kirjoittivat vuonna 2008: ”Esitämmekin nyt kaikille lasten, nuorten tai perheiden kanssa työskenteleville vakavan vetoomuksen: Älkää leimatko lapsia, nuoria tai asiakkaita huolen vyöhykkeistöllä! Huolet vaihtuvat, leimat jäävät.”

Jos haluatte tietää lisää varhaisesta puuttumisesta valtasuhteena, lukekaa Kaisa Hintikan gradu: ”Huolidiskurssissa rakentuu varhaisen puuttumisen eetos, jonka vastaisesti yksilön on vaikea puhua.”

Onko siis kyse vallankäytöstä?

Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika

Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.”

Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta. Ilmoitukset koskivat 57 766 lasta. Väestöön suhteutettuna eniten lastensuojeluilmoituksia tehtiin Pohjois-Savossa, vähiten Pohjanmaalla. Vuonna 2010 kunnissa tehtiin 23 831 lastensuojelutarpeen selvitystä.

Kieriskelen yöllä sängyssä ja mietin, miten madallettu ilmoittamiskynnys on vaikuttanut lastensuojelun lisääntyneisiin asiakasmääriin. Kuluu vain vuosikymmen, niin määrällisesti kaikki peruskoululaiset, reilu puoli miljoonaa lasta, on huolesta jäykkänä ilmoitettu sosiaalitoimeen. Nyt siellä jo itketään töiden kuormittavuudesta. Helsingin kaupunki rekrytoi parhaillaan satoja tuki- ja sijaisperheitä.

Entäpä jos joku käräyttää kostoksi perheeni? Nimetön ”ilmianto” voi hyvinkin olla mahdollinen. Niitä voi nimittäin kuka tahansa vähän huolestunut tehtailla määrättömästi ja perättömästikin ilman rikosseuraamuksia.

Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.

Jokainen näistä ilmoittajista perusteli tekojaan ”voimakkaalla intuitiolla”. Mutta nimenomaan intuitioon, fiilikseen tai ”mutuun”, ja juuri niihin, ei pidä perustaa mitään. Intuitio on hämärä käsite, jolla terapia-aikakaudesta huumaantunut keittiöpsykologi voi perustella vainoharhansa. Varhaisen puuttumisen hengessä hatarat tulkinnat naamioidaan ylevän oikeamielisiksi.

Ilmoitusten pitäisi perustua faktaan: niin kauan, kun et ole varma, et tee mitään.

Sosiaalipolitiikan professori JP Roos kertoo eteläsuomalaisessa kunnassa toimivasta perhepäivähoitajasta, joka on tehnyt jo viisi perätöntä ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti.

Joten miten nimettömiin ilmoituksiin tulisi suhtautua?

Pitäisikö koko kirjausjärjestelmä uusia?

Se raha, sekin

Mutta jokin tässä vielä mättää.

Raha, tietysti.

Miten on mahdollista, että lapsia sijoitettaisiin heppoisin perustein, kun se on niin kallista? Kunnan huono talous on pikemminkin este turvata oikeus lastensuojelupalveluihin.

Niin vakuuttaa sosiaalieetos, ja totta se onkin: huostaanotto on kallis projekti. Sijaishuollon kustannukset ovat nousseet yli 600 miljoonaan euroon, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2004. Suurin piirtein saman verran maksavat niin lukiolaitos, toimeentulotuki kuin poliisitoimikin.

Lastensuojelun palvelujärjestelmä on kriisissä. Huostaanotoista on tullut kannattavaa liiketoimintaa, joten sijaishuoltomarkkinat houkuttelevat jo ulkomaalaisia yrittäjiä. Yksityisten lastenkotien määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa – mutta valvotaanko niiden laatua kunnolla?

Kysymys rahasta ei ole yksiselitteinen. Kuntien saamaa valtionapua määrittelevä lastensuojelukerroin perustuu nimittäin lasten huostaanottojen lukumäärään kunnassa. Sisäasiainministeri Päivi Räsänen (kd) kirjoitti pari vuotta sitten, että hallituksen tulisi kiireesti korjata taloudellisia ohjauskeinojaan: ”Kunta saa sitä suuremman valtionosuuden, mitä enemmän lapsia otetaan huostaan.”

Helsingin kaupunginvaltuutettu Sirpa Asko-Seljavaara (kok) sanoo, että monimutkaisten kaavojen mukaan määrittyvät valtionosuudet eivät ole korvamerkittyjä: ”Kunnat saavat siis käyttää heille myönnetyt rahat, miten haluavat.” Hän jopa väitti joidenkin köyhien kuntien manipuloivan toimintaansa, jotta kertoimet olisivat mahdollisimman edullisia.

Ohjaako raha? Entä jos valtionosuus määräytyisikin avohuollon tukitoimien perusteella? Ainakin erityisopetukseen aikoinaan tarkoitetun korotetun valtionavun epäillään olevan yksi syy siihen, miksi erityisoppilaiden määrä nousi maailmanennätyslukemiin – ja siellä se on yhä.

Kuntaliiton johtava lakimies Sami Uotinen kertoo, ettei lastensuojelun valtionosuutta voida laskea järjestelmästä yksiselitteisesti. Ei voida siis tarkasti sanoa, kuinka paljon valtio rahoittaa jonkun tietyn kunnan lastensuojelupolitiikkaa. Eikä lastensuojelukerroin hänestä ohjaa päätöksentekoa: ”Valtionosuus kattaa keskimäärin vain noin neljänneksen kunnalle koituvista todellisista kuluista, eikä järjestelmä lähtökohtaisesti kannusta kuntia lisäämään kustannuksiaan.”

Keskustan kansanedustaja Aila Paloniemi oli mukana ajamassa lastensuojelulain kokonaisuudistusta vuonna 2006. Lastensuojelukerroin taas kuului hänen mukaansa valtionosuuslain uudistukseen. Kertoimen oli määrä korvata aiempi tasausjärjestelmä ja tukea pieniä kuntia huostaanotoissa, jotka usein horjuttivat kunnan taloutta: ”Kerroin ei todellakaan lisää huostaanottoja! Kunnissa otetaan lapsia huostaan aivan liian myöhään.”

Lastensuojelulain tuoreessa pykälämuutoksessa perhehoito määriteltiin ensisijaiseksi hoitomuodoksi sijaishuollossa. Paloniemi on puheenjohtajana Perhehoitoliitossa, jolle Ray on myöntänyt avustuksia 797 000 euroa, toiseksi eniten Keski-Suomessa. Liitto on valtakunnallinen sijoitettujen lasten, sijaisvanhempien ja perhehoitajien aseman parantamista ajava järjestö.

Joten kehen tässä pitäisi uskoa? Päiviin, Sirpaan, Samiin vai Ailaan?

En minä vaan tiedä!

Turussa lastensuojelu pistetään täysremonttiin miljoonien eurojen budjettiylityksen takia. Siellä keskitytään lopultakin siihen, mihin jo alun perin olisi pitänyt: ongelmien ennaltaehkäisyyn ja avohuoltoon.

Syynä vain juopot ja hullut?

Suomessa ei tilastoida huostaanottojen syitä valtakunnallisesti. Siksi mitä tahansa seikkaa voidaan väittää lisääntyneen huostaanoton syyksi. Sosiaalikenttä antaa ymmärtää, että syyt huostaanottojen kasvuun liittyvät juoppouteen ja hulluuteen, kuten ikivanha väittämä kuuluu.

Tahdonvastaisia huostaanottoja tutkinut Johanna Hiitola myöntää, että puolet tahdonvastaisista huostaanotoista johtui nimenomaan vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä väkivallasta. Toinen puoli tapauksista koski nuoria, jotka olivat väkivaltaisia, tekivät rikoksia ja käyttivät päihteitä – he vaikuttivat olevan vahvasti avun tarpeessa, joskaan heidän perheissään itsessään ei aina ollut isompia ongelmia.

Hiitolan tutkijakollega Virve-Maria de Godzinsky, kaksisataa huostaanottoraporttia luettuaan, näkee osan huostaanotoista olleen täysin aiheellisia. Hänen uudesta tutkimuksestaan nousee kuitenkin esiin nuorten huostaanottojen voimakas kasvu. Taustalla vaikuttavat nuorten käytöshäiriöt ja psyykkiset ongelmat, joten tutkijan mukaan huostaanoton syitä ja vaikutuksia pitäisi pohtia tarkemmin.

Olisikin jo korkea aika kysyä näiltä nuorilta, kokevatko he sijoituksen rangaistuksena rötöksistään tai ”hankalasta” luonteestaan? Auttaako persoonallisuushäiriöstä kärsivää nuorta rupattelu vastavalmistuneen sosionomin kanssa ja sijoitus sähkölukkojen taakse?

Huostaanotto perustuu harvoin yhteen syyhyn. ”Herännyt huoli” lapsesta saattaa olla erilainen kuin varsinaisen huostaanoton peruste. Toki lastensuojelun kontrollitoimet ovat tarpeellisia, kun lapsi on heitteillä ja huostaanoton perusteet ovat olemassa. Kuitenkin nykyään prosessi saattaa alkaa, kun opettaja tekee lastensuojeluilmoituksen kouluongelmien takia. Ilmiö on Leeni Ikosen kokemuksen mukaan yleistynyt ja voi koskea ketä tahansa.

Ihan tavallisista perheistä tehdään turhia selvityksiä vaikkapa siksi, että teini on ollut humalassa. Se taas on pois perhetyön muutenkin pienistä resursseista, joita voitaisiin kohdentaa esimerkiksi kotiapuun ja niihin aiheellisiin huostaanottoihin, jotka todella pitäisi tehdä kiireen vilkkaa.

Johanna Hiitolan tulevassa väitöskirjassa sivutaan maahanmuuttajaperheitä. Huostaanottoa koskevissa oikeuden asiakirjoissa suhtauduttiin negatiivisesti siihen, että vanhemmat lapset auttoivat sisarusten hoidossa. Hiitola kysyykin, voiko vastuunotto nuoremmista sisaruksista olla vahingollista ja lapsen edun vastaista.

Virve-Maria de Godzinsky on havainnut, että usein perheiden ja sosiaalitoimen välit ovat tulehtuneet. Hän pohtii, onko tarjottu apu aina ollut tasavertaista vai ylhäältäpäin annettua ”hyväntekeväisyyttä”, jonka sisältöön perhe ei ole päässyt vaikuttamaan.

Puutteellisia asiakirjoja

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle langettavia tuomioita lasten huostaanotoista.

Mutta mitäpä niistä!

Vai oletteko kuulleet virkamiesten pyytävän julkisesti anteeksi?

Ovatko he koskaan kyseenalaistaneet toimintatapojaan?

Vanhoissa totalitaristisissa järjestelmissä, kun syytön pidätettiin, hän oli rikollinen – muutoinhan puolue olisi tehnyt virheen. Kun tämän päivän Suomessa lapsi sysätään perusteetta erityisluokalle tai otetaan huostaan, on toiminta oikeutettua – eihän koulu- tai sosiaalikoneisto osoita erehtyväisyyttään.

Virheellistä huostaanottoa järjestelmä ei ainakaan tunnista.

Siksi sitä on lähes mahdotonta todistaa, ja vaikka se toteen näytettäisiinkin, ei virkamies olisi siitä vastuussa saati kansalainen oikeutettu vahingonkorvaukseen.

Kun huostaanottopäätös on tehty, uhri on jo leimattu.

Virkamiehen käsitellessä ihmisoikeusasioita työlle tulisi asettaa korkeat laatuvaatimukset. Kuitenkaan Leeni Ikosen mielestä lastensuojelun asiakirjat eivät täytä virkamiehelle asetettuja objektiivisuusvaatimuksia, lakeja ei noudateta. Huostaanottohakemukset voivat perustua tulkintoihin tosiseikkojen sijaan, mutta ne otetaan todesta ja hyväksytään hallinto-oikeudessa: ”Perheen tulisi voida kumota väitteet, mikä on usein mahdotonta. Tämä käännetty todistustaakka on vakava oikeusturvaongelma.”

Johanna Hiitola ja Virve-Maria de Godzinsky jakavat näkemyksen siitä, että hallinto-oikeuden perustelut olivat heikoimmillaan kopioitu suoraan sosiaalitoimen huostaanottohakemuksesta, jonka laadussa oli toisinaan puutteita. Keskeinen ratkaisuperuste eli lapsen etu jäi usein arvioimatta. Päätöksissä ei vertailtu, miksi kodin ulkopuolelle sijoittaminen turvaa lapsen kehityksen paremmin kuin kotiinjääminen.

JP Roos kirjoittaa: ”Päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat kumileimasimia. Valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta. Lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa. Kansalaisen on vaikea saada oikaisua perheensä kohteluun.” Roosin mukaan virkamies voi huolehtimisellaan jopa tuhota perheitä ja päästä itse kuin koira veräjästä, uskoen vieläpä toimineensa oikein.

Tästä on juuri kyse: itsepetoksesta. Sosiaaliala tekee toki usein hyvää ja tärkeää työtä sydämellään – mutta se uskoo tekevänsä niin poikkeuksetta. Niin se kuvitteli silloinkin, kun se lietsoi itsensä insestihysteriaan ja löysi hyväksikäyttäjän merkkejä ihan tavallisista isistä. Anteeksi se ei pyytänyt edes sulkiessaan nuoren tytön betonikoppiin lähes vuorokaudeksi.

Käsitys normaaliudesta kaventunut

Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta. Leeni Ikosen mukaan nuori yksinhuoltajaäiti, jonka vauva imee nyrkkiä ja heijaa itseään, voi yllättäen joutua tilanteeseen, jossa epäpätevä virkamies toteaa vauvan tulleen kaltoinkohdelluksi.

Siinä missä 1990-luvun perhetyö kannusti vanhemmuuteen ja auttoi perheitä, 2000-luvun aikakausi vieroksuu erilaisuutta, hakee toistuvia huolenaiheita ja sivuuttaa vanhemmat. Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras?

Kasvoin pienessä kunnassa, eikä 1980-luvulla ketään kaveria eristetty erityisluokalle saati otettu huostaan. Olin aika häirikkö teininä, mutta luokanvalvoja ja rehtori tulivat vapaa-aikanaan kotitilallemme keskustelemaan sen sijaan, että olisivat vierittäneet homman sosiaalikoneiston vastuulle.

Jos ne olosuhteet, joita nuoruudessani näin erilaisissa kodeissa, siirrettäisiin tähän aikaan ja kaupunkeihin, hälyttävän moni perhe joutuisi sosiaalimyllyyn. Lapset, jotka vielä 25 vuotta sitten kasvoivat häilyvissäkin olosuhteissa – ihan kelpo aikuisiksi muuten – sijoitettaisiin tänä päivänä toimeksiantosopimuksen kunnan kanssa tehneisiin ”parempiin” perheisiin.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Voiko olla, että lapsilähtöisestä vanhemmuudesta on tehty normi, täydellisyyttä tavoitteleva suoritus, joskin mahdoton toteutettavaksi? Lapsi ei saa enää kasvaa vapaasti ilman epäilystä heitteillejätöstä. Lasta ei saa hoivatakaan vailla huolta äärimmäisestä ylihuolehtivaisuudesta. Ja kun asetat rajat, kasvatusasenteesi voidaan tulkita autoritaariseksi.

Joten juopa siinä sitten rennosti lasillinen punkkua, kun Varhaisen Puuttumisen Yksikkö vaanii ikkunan takana.

Ja auta armias, jos teille sukeutuu vuosisadan perheriita, tai annat kerran tukkapöllyä lapsellesi.

Silloin varhainen puuttuminen todellakin tarkoittaa lapsen varhaista puuttumista perheestä.

Kun sijoitus vaaransi lapsen

Palaan vielä vuoteen 2000, kun kodinhoitaja kävi meillä. Apuun kuului, että osallistuimme perhetyöprojektiin. Annoin suostumukseni tietojen keruuseen ja materiaalin käyttämiseen opetustarkoituksessa. Meitä haastateltiin keittiössä ja arkeamme videoitiin. Silloin olin lapsellinen ja hanke tuntui vain hauskalta.

Enää ei naurata. Entä, jos perheemme joutuikin huolikartoituksen kohteeksi ja sijoitetuksi mahdolliseen riskiryhmään, tietämättäni sitä itse? Ehkä moni sosiaalialan opiskelija on analysoinut sen filmin, jossa leikin lasteni kanssa lähes maanisena, kun jännitin niin paljon kuvattavana oloa.

Nyt kolmannen raskauteni loppuvaiheessa kuiskuttelen vauvalle. Uskallan sentään avautua neuvolassa, jos uuvun, sillä tiedän neuvolantädin olevan tolkun nainen. Mutta mikäli lastani kouluiässä halutaan tutkia ainoana tavoitteena saada hänelle diagnoosi, tulen kieltäytymään. Olen mieluummin ”yhteistyökyvytön kasvattaja” kuin siunaan pakkomielteen leimata lapsi usein täysin tarpeettomalla diagnoosilla.

Tätä kirjoittaessani tietooni on tullut taas kaksi uutta erityislapsen vanhempaa, joita koulu on kostotoimena uhkaillut sossulla. Ja eräs ADHD-lapsen äiti, joka haki itse apua lapselleen tämän jouduttua todistamaan väkivaltaa tuttavan luona. Lapsi oli sen jälkeen alkanut oirehtia, liikkua epämääräisissä porukoissa ja karkailla. Arvatkaa miten siinä kävi? Saiko lapsi terapiaa, kuntoutusta tai oppilashuollon tukea?

Ei. ”Paha lapsi” pantiin laitokseen. Syynä oli se, että lapsi vaaransi oman terveytensä.

Mutta entä sijoitus? Vaaransiko se lapsen terveyttä? Kyllä. Palatessaan kotilomalta laitokseen lapsi sai ohjaajan pysäyttämään auton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja säntäsi moottoritien yli kotiinpäin menevien kaistalle. Paikalle pysähtynyt miesautoilija sai estettyä lapsen hyppäämästä auton alle.

Voitte soittaa minulle Paranoidin, mutta luottamukseni viranomaisiin on heikentynyt ja se järkyttää turvallisuudentunnettani. En suinkaan pidä heitä kaikkia läpeensä mielivaltaisina, koska olen kuullut lukuisia tarinoita rankoissa oloissa viisaita ratkaisuja tekevistä sosiaalityöntekijöistä. Tunnen heitä itsekin. En kuitenkaan usko jokaisen virkailijan ammattitaitoon.

Eikä kyse ole salaliittoteoriasta.

Kyse on vallitsevasta käytännöstä.

Suojelua vai syrjimistä?

En koe olevani yksin havaintojeni kanssa. Mielenterveyden keskusliitto on huomauttanut, että vanhemman mielenterveysongelmia saatetaan jopa käyttää verukkeena lastensuojelupäätöksiä tehtäessä. Professori JP Roos neuvoo välttämään viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun.

Myös Johanna Hiitola näkee ongelmallisena riskikartoitukset ja varhaisen puuttumisen politiikan: ”Kuka määrittelee, mikä on riski? Tai kenen perheeseen tulee puuttua? Tässä on vaara, että aletaan kontrolloida vaikkapa köyhiä perheitä, eli toistetaan lastensuojelun historiaa.”

Ja Leeni Ikonen, joka on hoitanut satojen nuorten ja perheiden asioita oikeudessa, on vain muutamassa tapauksessa huomannut, että huostaanotto on ollut ainut ratkaisu. Tällaisia lausuntoja sosiaaliala luonnollisesti pitää arveluttavina: juristi nyt vain on velvollinen ajamaan yksipuolisesti päämiestensä etua.

Sijoituksen aiheuttama lapsen pompottelu laitoksen ja kodin välillä on aina suunnaton riski lapselle. Vastuuhenkilöt vaihtuvat, ja sijaishuollossa yhden sosiaalityöntekijän vastuulla voi olla 60 lasta. Huostaanoton kohdanneet perheet joutuvat elämään vuosien epätietoisuudessa, ilman riittävää tukea.

Mutta mikä on lastensuojelupolitiikan vaikuttavuus, sen hyöty? Jos lastensuojeluun syydetyillä miljardeilla euroilla ei ole onnistuttu ehkäisemään nuorten uusintarikollisuutta, tai pysäyttämään syrjäytymistä, joka uhkaa varsinkin kodin ulkopuolelle teini-iässä sijoitettuja poikia, on suunta muutettava ja pian! Yksikin väärin perustein puoskaroitu huostaanotto on liikaa.

Lastensuojelu on toisinaan perheitä syvästi traumatisoivaa syrjimistä, jonka arvet eivät parannu. Todellista apua ei löydy valvontakulttuurista, kovasta kontrollipolitiikasta ja lasten laitostamisesta. Apu löytyy kotoa, kun perheitä tuettaisiin ajoissa eli huomio siirrettäisiin varhaiseen tukeen.

Huostaanotto on raju ja viimesijainen pakkotoimi tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin avohuollon palveluita karsitaan, ja toimimattomat peruspalvelut lisäävät huostaanottoja. Se taas on vastoin lastensuojelulakia, jonka tavoite on lasten ja vanhempien tukemisessa, perheen yhdistämisessä ja huostaanoton lopettamisessa.

Joten kuka kertoisi meille, mitä tästä kaikesta seurasi?

Kuka saisi meidät ymmärtämään?

Ruotsissa tehty laaja sijaishuollon selvitys paljasti vakavia puutteita lasten kohtelussa. Olot sijaishuollossa saattoivat olla kotioloja kurjemmat. Suomessa vastaavaa selvitystä ei ole tehty. Kuitenkin esimerkiksi Kelan tutkimus viittaa siihen, ettei huostaanotto aina auta lasta. Onko siis tie helvettiin taas kerran päällystetty hyvillä aikomuksilla?

Jäämme enää odottamaan huostaanotettujen suomalaislasten romaaneja, runoteoksia ja muita ajankuvia, eikä ensimmäistä kirjailijasukupolvea tarvitse odottaa montakaan vuotta.

Keskustelu

Ja sitten tuohon karmivaan ajatukseen siitä että ”jos perhe ei ole normaali, niin se on epänormaali ja se pitää hajottaa”.
Normaalius on varsin häilyvä käsite. Jokainen luulee pystyvänsä määrittelemään normaaliutta, mikä meidän kulttuurissamme onkin jossain suhteessa varsin ahtaisiin puitteisiin rajattu. Alaston saunakulttuurimme sietää hyvin huonosti minkäänlaista itsetyytyväisyyttä tai sitä että menestymisestä iloitaan. Avoimuudessakin on jotakin epäilyttävää. Suomalaiset ratkaisumallitkin ovat useammin ongelmakeskeisiä kuin ratkaisukeskeisiä. Jostain syystä olemme myös omaksuneet tavan sektoroida ja ulkoistaa havaitsemiamme ongelmia sen sijaan että lähtisimme ratkaisemaan niitä. Subjektiivisen havainnoinnin kautta tehdyt ratkaisut suodatettuna ahtaan kulttuurisen ymmärryksen kautta ovat äärimmäisen vaarallisia, sillä tasapäistämisen vaatimus on paitsi mahdoton, myös hyvin julma.

Entäpä kun sosvirkailija on uskovainen lahkolainen ja vanhapiika, jolla on oma ahdas maailmankuva, jonka puitteissa havainnoi ja hyökkää ehkä kateuksissaan perheitä vastaan, joiden koti ei voi ollakaan yhtä siisti kaksio kuin arvon virkailijalla. Jospa virkailijoiksi saataisiin reippaita maailmaa nähneitä miehiä, jos se asennoituminen muuttuisi.

Mietin tuossa edellisen viestini jälkeen, että miksei näissä julkisissa keskusteluissa viranomaistoiminnasta koskaan katsota, että mitä se laki oikeasti sanoo ja miten se on toimintaa määrittänyt. Viranomaistoiminnan pitää aina lähteä siitä, mitä sitä koskeva laki sanoo. Katsoin itse lastensuojelulakia ja siinä sanotaan selkeästi, että viranomaisella on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus ja yksityishenkilöllä OIKEUS tehdä lastensuojeluilmoitus, myös nimettömästi. ILMOITUKSEN TEKEMISEEN RIITTÄÄ HUOLI LAPSEN TILANTEESTA. Kun laissa määritellään, että ilmoituksen tekemiseksi riittää huoli ja kun yksityishenkilö sanoo että on huolissaan ja vaatii lastesuojeluviranomiasta lastensuojeluilmoituksen vastaanottamaan, niin silloin se on vastaanotettava ja käsiteltävä perheen kanssa. Että kyllä se ”huolikulttuuri” on ihan lastensuojelulaistakin lähtevä asia. Terveisiä taas kerran päättäjille!

Toinen seikka on se, että Suomessa on aina suosittu laitossijoituksia sijaisperhe- ja sukulaissijoitusten sijaan. Uusi laki näemmä vaatii ennen huostaanottamista laitokseen selvittämään, voiko lapsen sijoittaa sukulaisilleen. Se selvitysprosessi pitäisi näkyä siis myös asiakirjoissa. Toivon todellakin, että varsinkin pienten lasten tapauksissa sukulaissijoitukset otettaisiin huomioon. Varmasti huostaanottopäätöksiä voisi saada mitätöityäkin sillä perusteella, jos lain vaatimia selvityksiä ei ole tehty?

Sitä vaan ihmettelen, miksi kanssaihmiset tekevät ilmoituksia, kun voisivat jutella suoraan niiden lasten perheiden kanssa, josta ovat huolissaan. Onko se niin vaikeaa kysyä naapurilta, että miten voit ja mitä kuuluu? Onko kaikki asiat ja ”huolet” ulkoistettava kasvottomalle byrokratialle? Ihmiset eivät enää itse ota vastuuta toisistaan.

Huolelle ei ole tilaisuutta kertoa vanhemmille, kun nykyään ei olla kanssakäymisissä ja yksinään tarkkaillaan ikkunasta pihan tapahtumia ja tekemisen puutteessa ajan kuluksi soitellaan huolista. Pojalla on saattanut olla vaarallinen ase pihalla, vaikka todelisuudessa isä on ostanut pojalleen muovisen rynnäkkökiväärin, jonka kanssa pojat leikkivät sotaa. Tätien mielestä tämä on merkki hallitsemattomasta aggressiosta ja väkivaltakulttuurin kasvattamisesta. Todellisuudessa taustalla on Moskovasta aikaan johdettu rauhankampanja, jonka avulla yritetään tarhan kautta kitkeä pojista maanpuolustustahto.

SUURKIITOS Maria tästä kirjoituksesta! Toivotaan, että aihe nousisi laajempaankin keskusteluun.

Omalla kohdallani 16-vuotiaan poikani luokalla oleva tyttö loukkaantui hänelle jostain ja kertoi koulukuraattorille, että pojallani on kotona perhehelvetti ja hän puhuu itsemurhasta. Täysin perätön tarina, johon kuraattori tarttui kuin sika limppuun.
Pyysi poikani käymään luonaan. Poika kiisti kuraattorille kaiken ja kertoi kuraattorille, ettei kotona ole mitään astianpesukoneen täyttämistä suurempia riitoja. Tästä analyysi ”Ei suostu myöntämään”.

Koulusta ei kuitenkaan otettu yhteyttä minuun (yksinhuoltajaäitiin), vaan tehtiin välittömästi ilmoitukset nuorisopoliklinikalle ja lastensuojeluun mielenterveyshäiriöistä. Sain tietää asiasta vasta yli 2 viikkoa ilmoitusten jättämisen jälkeen, kun tapaamiskutsut tulivat yllätyksenä lastensuojeluviranomaisilta.

Pojalleni sanoin, ettei hänen tarvitse osallistua omaan lastensuojelutapaamiseensa. Itse ilmoitin edellisenä päivänä tuovani tapaamiseen mukanani asianajajan.Yllättäen lastensuojeluviranomainen peruutti tapaamisen tuntia ennen sovittua aikaa, eikä heistä sen jälkeen enää kuulunut. Tästä on nyt 3 vuotta aikaa.

En tiedä kumpi tässä on pahempaa, se ettei kotiin ilmoiteta kuvitellusta akuutista lapsen itsemurhavaarasta vai se, että viranomainen jättää ”rääkätyn” lapsen oman onnensa nojaan asianajajan pelossa.

Suosittelen kuitenkin vakavasti asianajajan ottamista mukaan heti alusta lähtien! Tässäkin artikkelissa kerrottu vahva usko viranomaisten erehtymättömyyteen (ei savua ilman tulta) aiheuttaa muuten sen, ettei järjestelmään jouduttuaan todennäköisesti pääse sieltä enää pois.

Kiitokset tästä kirjoituksesta! Tämä aihe tulisi saada mahdollisimman julkiseksi ja päättäjille asti.

Olen seurannut läheltä lapsen huostaanottoa. Sydämeni on murtunut monta kertaa, kun olen huomannut, ettei sos.viranomaisten päätöksille ja valheellisille lausunnoille yksinkertaisesti voi mitään. Kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan.

Seuraamassani tapauksessa lapsi otettiin huostaan heti syntymän jälkeen. Huostaanottopäätöksessä käsitykseni mukaan oli lukenut, että lapsi on huostaanotettuna täysi-ikäisyyteen asti (eikö tarkoitus ole pyrkiä palauttamaan lapsi kotiinsa?). Vanhemmat eivät silloin olleet kykeneviä huolehtimaan lapsesta sairauden takia. Vanhemmille ei tarjottu mitään tukitoimia. Suunnitelmatkin (laissa mainitut) tehtiin vasta parin vuoden päästä, kun niitä vaadittiin erikseen. Lausunnoissa ja päätöksissä on selkeitä valheita, asianosaisten puheita on vääristelty. Lasta ei sijoitettu isovanhemmille, vaikka he kävivät vaaditut koulutukset ym. Syynä ikä (60 v.) ja lapsen kanssa myöhemmin ilmenevä ristiriitaisuus elämänarvoissa. Haluttiin antaa mahdollisuus olla isovanhemmat (=käytännössä 1,5 vrk tapaamisoikeus kerran kuussa). Sijoitusta muiden sukulaisten luo ei kartoitettu, vaikka mahdollisia paikkoja olisi ollut.

Lapsi sijoitettiin satojen kilometrien päähän perheeseen, josta sos.työntekijä oli sanonut, ettei se ole lapselle sopiva. Onneksi sijaisvanhemmat ymmärsivät itse luopua lapsesta (kun olihan se niin rankkaakin kuskata lasta kerran kuussa tapaamaan vanhempiaan). Ennen uuteen perheeseen sijoitusta lapsi asui isovanhemmilla (missä lapsi viihtyy, jossa häntä rakastetaan ja hänellä on hyvä olla). Nyt lapsi on sijoitettuna yksinäisen naisen luona, joka näin ollen vihdoinkin sai oman lapsen. Sijaisäiti pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan rajoittamaan lapsen ja biol. sukulaisten tapaamisia. Ko.hlö on osoittautunut epärehelliseksi ihmiseksi, joka osaa pyörittää viranomaiset pikkusormensa ympärille.

Biol. perheen ja sijaisperheen välissä on sos.työntekijä, jota ei saa koskaan kiinni. Ei soittamalla, ei tekstiviesteillä. Yllättäen tämä hlö on aina sairaslomalla (tai ottaa vapaapäivän), kun on tärkeitä palaverejä lapseen ja hänen tulevaisuuteensa liittyen. Sijaista ei tietenkään ole. Vanhemmat pyrkivät purkamaan huostaanoton (syytä huostaanottoon ei enää ole, siis sitä alkuperäistä – mutta ainahan keksitään uusia), mutta ensin pitäisi saada joku viranomaisista siihen hyvissä ajoin etukäteen sovittuun palaveriin…

Jos minä, läheltä seuraaja, tunnen suurta voimattomuutta sos.viranomaisten edessä, niin miltähän vanhemmista tuntuu. Suurin suru on lapsen puolesta. Kun näkee, kuinka hän nauttii olostaan vanhempiensa, isovanhempiensa ja lähisukulaistensa kanssa, toivoo, että vihdoinki myönnettäisiiin, mikä oikeasti on LAPSEN PARAS.

Sijoitetun lapsen laitoshoito maksaa vähintään n. 100 000 e / v, sijaisperheessä kulut jäävät neljännekseen eli n. 25 000 e / v.

Tukiperhe sen sijaan maksaa kunnalle n. 1000 euroa / v, mikäli lapsi on kerran kuussa viikonlopun tukiperheen luona hoidossa (taksa n. 35 e / vrk). Tukiperheiden lisääminen (heistä on kova pula) voisi vähentää lasten sijoituksia kodin ulkopuolelle, joten niiden tukea voisi huoletta nostaa – yhden lapsen vuosittaisella laitoshoitomaksulla pestaisi 100 tukiperhettä!

Tukiperhe on minusta hieno tukimuoto: uupuneella perheellä olisi odotettavissa edes yksi vknloppu kuussa, kun saisi olla vaan, tehdä mitä huvittaa! Se antaisi voimavaroja vanhemmuuteen. Samalla tukiperhetoiminta vahvistaa tunnetta yhteisöllisyydestä ja välittämisestä. Siinä on vähän sellaista ”koko-kylä-kasvattaa”-henkeä, joka puuttuu monesta perheestä, kun suvut ovat hajallaan ympäri maata.

Kuitenkin moni sijaisperhe ja yksityinen perhekoti on riippuvainen sijaishoitotuloistaan. Joten haluavatko he luopua sijoitetusta lapsesta kovinkaan herkästi, vaikka biologinen perhe olisikin esimerkiksi jostakin kriisistä kuntoutunut ja haluaisi taas lapsensa kotiin?

Maria, olet perehtynyt asiaan monelta kantilta ja kirjoituksessasi nostat esiin tärkeitä epäkohtia. Jotain tarttee tehdä, eikö niin?

Me ollaan toimittu tukiperheenä 4 vuotta ja voin suositella! Tukilapsemme on meillä yksi-kaksi viikonloppua kuussa. On ollut mahtavaa nähdä miten näin pienellä asialla voi auttaa niin paljon. Meillä käy ihana lapsi, joista koko meidän perhe tykkää kovasti.

Tukiperheistä on valtava pula. Tällä hetkellä Tampereella tukiperhettä jonottaa 300 lasta. Ehkä väärät käsitykset, negatiivinen julkisuus, väärät business ajatukset tms. vaikuttavat, että tavalliset perheet eivät uskalla ryhtyä tukiperheeksi. Hyvää businestä tämä ei toki ole ja motiivi tukiperheeksi ryhtymiseen täytyy olla jotkut muut kuin raha. (palkkio on noin 30 E vuorokaudelta (24h) silloin kun lapsi on meillä). Eli tämä pieni taksa ja vähäinen muu tuki saattaa joskus olla esteenä sille, että voi ryhtyä tukiperheeksi.

Koen tämän tukiperhe-asian tärkeäksi avaimeksi tässä asiassa. Tukiperhe voi auttaa siinä kohtaa kun omat voimat ei syystä tai toisesta riitä. Sillä voidaan usein välttää myös huostaanotto.

Hyvä kirjoitus ajankohtaisesta aiheesta, joka kaipaisi enemmän esille tuloa.

Omat lapseni aloittivat syksyllä Helsingissä päiväkodissa, joka oli rakennettu päiväkotipaikkojen puutteeseen sairaalan siipeen. Päiväkodissa oli jätetty työturvallisuus huomioimatta ja hoitajia ei ollut tarpeeksi, ja vaihtuvuus oli huima. Lapseni vammautuivat useasti päiväkodissa, ja pahasti. En voinut tietää koskaan, miten pahasti lapseni olivat päivän aikana vammautuneet (mm. sormi murtunut, musta silmä, selittämättömästi paita veressä, jatkuvat ruhjeet ja mustelmat kasvoissa ja kehossa). Kun asiasta yritti keskustella, sai hoitajilta täysin epäasiallista käytöstä vastaan.

Asian vakavuudesta johtuen, pyysin usean kuukauden ajan päiväkodin johtajalta asiasta keskustelua, sitä saamatta. Hän ehdotti siirtoa keskustelun sijasta. Helsingin kaupungin päivähoidon hallinto ei ollut halukas hoitamaan ongelmaa. Soitin jopa päiväkodin alueen lastensuojeluun, jotta saisin apua jatkuviin, vakaviin, päiväkodissa syntyviin lasteni vammoihin. Apua en saanut mistään. Muillakin vanhemmilla oli samoja ongelmia päiväkodissa.

Sen sijaan päiväkodin johtaja teki perheestämme lastensuojeluilmoituksen. Kertomatta siitä minulle. Lastensuojeluyksikkö, jonne ilmoitus oli tehty, ei myöskään nähnyt asialliseksi ilmoittaa ilmituksesta minulle, kuten laki selkeästi määrittelee. Ymmärsin hankkia asianajajan. Hänen avullaan selvisi, että koko ilmoitus oli tehty. Ja minkälainen ilmoitus; Ilmoituksessa päiväkodin johtaja yrittää johdatella huomion vammoista huoltajaan, joka ”epäilee päiväkodin henkilökuntaa huonosta hoidosta”. Koko ilmoitus on kummallinen sepitelmä, jossa ei ole punaista lankaa. Tätä ei koskaan olisi meille annettu, jos emme asianajanan avustuksella olisi sitä hakeneet.

Kävi ilmi, että päiväkodissa oli käynyt tietämättämme konsultoimassa Helsingin kaupungin perheneuvolasta psykologi. Hän oli antanut lausuntoja perheestämme täysin tietämättämme, ja lausunnossaan hän kehottaa, kuinka perhettämme ”tulee rajata”. Sen kummemmin asiaa perustelematta. Helsingin kuapungin päivähoidon johtajalta kysyessäni, onko tämä yleinenkin käytäntö, jätettiin minulle vastaamatta kokonaan. Onko tämä yleinen linja vaimentaa perheitä?

Tietojen saanti on ollut äärimmäisen hankalaa. Lastensuojelu on ollut haluton luovuttamaan lain mukaisesti meille kirjaamiansa tietoja perheestämme, samoin perheneuvola, päiväkodista puhumattakaan. Perusoikeutemme perheenä on murkattu täysin, ja asiasta tekee järkyttäväksi se, että myllyn jalkoihin on jäänyt kaksi upeaa pientä lasta, joita koko järjestelmän tulisi tukea kasvussa ja kehityksessä.

Kun olimme hakeneet tavaramme päiväkodista, ja irtisanoneet hoitosuhteen, ilmoitti lastensuojelu asianajajallemme, ettei aio enää tutkia asiaa. Lastensuojelu jätti koko asian hoitamatta, kuulematta puolueettomasti meitä perheenä. Sitä vastoin, loppuun johtava sosiaalityöntekijä mainitsi viestissään, kuinka aikoo aloittaa perusteellisen lastensuojelutarpeen selvitykseni, mikä uutta tarvetta syntyisi. Näinkö Helsingin kaupungin lastensuojelulla on tapana uhkailla perheitä?

Toivon sydämestäni, että sosiaalialan rakenteita uudistetaan niin, että myös sosiaalialan virkamiesten pätevyyttä ja vallankäyttöä valvotaan. Perheemme jaksaa pitää puoliaan, mutta kunka käy niiden perheiden, joiden voimavarat ovat heikkoja taloudellisista, henkisistä tai vaikka sairauden myötä? Sosiaalialan työntekijöiden on varmasti rankkaa kohdata, että ala ei aina auta, ja oma työ ei välttämättä rakennakaan, joten defenssit ovat varmasti rankkoja. Silti, lapset ovat se voimavara, joka yhteiskuntaamme kannattelee, ja rankka arvokeskustelu olisi paikallaan.

Laitoksessa lapsi on henkilöstän vastuulla. Tottakai on velollisuus kertoea rhellisesti missä ja miten vamma sattui. Valtaviaen laitoksulujen kitkemiseksi työttömät rouvat saisivat alkaa ottamaan perheisiinä huostaanotettuja. Kumpikin hyötyisi ja lapsesta tulisi tavallisen perheen lapsi, joka saisi huomiota ja lämpöä eikä tarvitsisi olla ilkeilyn opettamislaitoksessa.

Mitä enemmän saan jutun takia viestejä ihmisiltä, sitä pöyristyttävämmältä tämä sosiaalialan tulkintojen mielivaltaisuus alkaa vaikuttaa – vaikka kuinka objektiivisesti asiaa tarkastelisi.

Sain luvan julkaista yhden saamani viestin täällä: ”Oma monikymmenvuotinen kokemus sosiaalityöntekijänä on saanut urani lopun tuntumaan hyvin ristiriitaiselta. Sosiaalityö/lastensuojelu on tosiaan muuttunut kontrollipoltiikaksi. Olen pitkään miettinyt, miten epätasa-arvoisesti ls-laki Suomessa toteutuu. Meidän työssä, jos missä, kertyy ns. hiljaista tietoa. Tästä kokemuksesta ja tiedosta vain ei tunnu kukaan olevan kiinnostunut. Toivottavasti Talentian väki ehtisi ja uskaltaisi kommentoida.”

Toinen lastensuojelukentällä työskentelevä laittoi vihaa pursuavan kommentin, joka päättyi perheitä tyypittelevään toteamukseen, ettei ”emotionaalisesti normaaleista, rauhallisista keskivertoperheistä” koskaan viedä lapsia. Kysyin häneltä, missä tällaisia ”normaaleja” ylipäänsä piileskelee, minä kun en ole tavannut ensimmäistäkään. Olen kyllä tavannut ihan ”tavallisia” perheitä, joilla on pieniä tai isoja ongelmia. Joistakin tällaisista perheistä lapset on otettu huostaan perusteilla, joita ei voi ymmärtää. Eli että viedäänkö lapsia vain ”tunnetasolla epänormaaleista laitapuolen perheistä, joissa meno on villiä”?

Näin vaativalle alalle, jossa tehdään lasten ja perheiden koko elämää koskevia päätöksiä, ihmisoikeustyötä, ei ole soveltuvuuskokeita. Meillä on hirveä kohu valelääkäreistä, mutta epäpätevistä sosiaalityöntekijöistä ei hiiskuta mitään.

Loppuprovona toteaisin, että kun siis valtiotieteen ylioppilas saa huseerata vaativassa kenttätyössä, voidaan yhtä perustellusti ottaa kansalaisetkin mukaan. Perustaa huostaanotoista päättäviä lautakuntia, jotka koostuisivat sossujen ja psykologiarmeijan lisäksi esim. metsureista, maatalouslomittajista, kaupankassoista, poroerottelijoista, työttömistä ja ”ongelma”nuorista.

Voi ihan hyvin olla, että sitä kautta päätöksiin tulisi lopulta jopa semanttista tolkkua.

Hienoa, että aiheeseen on tartuttu. Sosiaalitoimi ja -laki ylittävät monissa tapauksissa perustuslain, lastenoikeudet (suomen ja YK:n). Koko sektorin tulisi tehdä itseään tarpeettomaksi jos se toimisi tavoitteidensa mukaisesti. Eikä kasvaa ja levitä kuten se on tehnyt.

Sosiaalitoimen puolestapuhujat saavat näkyvyyttä jokaisen kouluampumisen ja perhesurman yhteydessä. Asiat sekoittuvat keskenään. ”Varhaista puuttumista” ja ”huolta” perustellaan näillä ikävillä yksittäistapauksilla. Koulujen, terveydenhoitajien, kateellisten naapureiden ym. ”huolestuneiden ” ihmisten aiheettomalle huolelle ei kukaan vanhempi voi mitään. Heidän ”huolensa” riittää ja siitä eteenpäin koneisto jyrää. Tämän jälkeen vanhemman tulisi tietää mitä puhua ja mitä ei, varsinainen miinakenttä. Yh ei voi sanoa olevansa väsynyt, erosta/ kuolemantapauksesta/ sairaudesta masentunut. Minkäänlaista terveyskeskuskäynti historiaa ei sopisi löytyä. Terveyskeskus lääkärin määräämät uni-ja masennuslääkkeet syventävät lapsen tilannetta ja perheen ahdinkoa lastensuojeluilmoituksen ”selvitys” vaiheessa. Neuvolan pöytäkirjoista ei voi löytyä muutakuin ”normaalia” käyrällä kasvua. Kaikki pienten vauvojen vanhemmat ovat väsyneitä ja uupuneita. Lupa olla uupunut on vain niillä joista ei ole ilmoitusta (vielä) tehty.

Tilanteeseen voi hakea analogiaa aikuisten maailmasta ja työpaikoilta. Entä jos voisimme ”ilmiantaa” kollegamme tai esimiehemme, koska olemme ”huolissaan” ja ”valvomme heidän etuaan”. Pitäisikö ilmoituksen kohde viedä mielentilatutkimukseen nimettömän / perättömän ilmiannon johdosta? Tuntuu mahdottomalta, mutta lasten kohdalla näin voidaan menetellä. Esim. haetaan diagnoosia sitkeästi sairauteen jota lapsella ei ole. Diagnoosin saa kun riittävän moni aikuinen on ”nähnyt”, ”luulee” tai ”epäilee” tällä olevan vaikkapa adhd.

Lastensuojelussa on 2 merkittävää ongelmaa.

1) vastoin tahtoa tehdyt huostaanotot / tarpeettomat huostaanotot
2) perättömät ja usein nimettömät ilmoitukset, joiden laatimisen perusteeksi riittää ”huoli”. Nämä tulisi sanktioida. Ilmoituksen tekijä joutuisi tällöin miettimään ilmoituksensa aiheellisuutta.

Tähän puolustaudutaan, että sitten oikeat tapauksetkin jäävät pimentoon. Että parempi 100 turhaa ilmoitusta kuin 1 joka jäisi tulematta esille. Minkä tutukimuksen valossa ne jäävät tulematta esille? Onko ylipäätään tutkittu millä tavoin huostaanotto ketju on alkanut? Miten selitetään jatkuva kasvu ”huolen” alaisista lapsista?

Sosiaalisektori on kuin iso nälkäinen porsas, joka tarvii uusia ”uhreja” alati enemmän. Tämä kehitys johtaa siihen, että olemme kaikki lapseiperheet kohta ”tukitoimien” piirissä, lastensuojelun asiakkaita halusimme sitä taikka emme. Ainakin lapsestamme on tehnyt ”huolikartoituksen” yleensä henkilö/t jotka eivät tunne lapsiamme lainkaan. Nämä huolirekisterit siksakkaavat asiantuntijalta ja virkamieheltä toiselle tietämättämme. Välillä huoli on, että ne eivät liiku ja välillä päinvastoin, ne liikkuvat liiankin herkästi ja väärille henkilöille.

Valtava ongelma avohuollon tukitoimista (jotka ovat siis pakkotoimia usein) on se, että ne eivät anna mitään konkreettista apua. Sosiaalitoimesta voitaisiin vähentää väkeä ja suunnata näiden palkkaukseen käytettyjä varoja konkreettiseen perheiden auttamiseen vaikkapa suorina lasten harrastusmaksuina. Tämä olisi lasten edun mukaista. Hyvin harvalla lapsella on vanhemmat, jotka eivät haluaisi näille kaikkea hyvää. Ja ne vanhemmat, jotka eivät lapsistaan välitä, eivät sitä tee vaikka sosiaalisektori paisuisi millaisiin mittasuhteisiin.

Minä olen pienen lapsen yksinhuoltaja, ja elämäntilanteeni on henkisesti vaikea ja kärsin masennuksesta. Haluaisin kovasti hakeutua terapiaan, mistä voisi olla apua sekä minulle että lapselle, kun äiti voisi paremmin. Mutta en todellakaan uskalla sanoa edes neuvolassa sanaa masennus, sillä pelkään hirveästi, että jos pääsisin terapiaan ja sosiaaliviranomaiset kuulisivat siitä, niin olisin heti erityistarkkailussa, kun olen vielä yksinhuoltajakin.

Tiedän tapauksen, jossa tällä pienellä paikkakunnalla naapuri teki perheestä täysin aiheettoman lastensuojeluilmoituksen. Lapsia ei onneksi pois viety, mutta perhe on nyt sosiaalitätien tiukassa seurannassa ja jatkuvassa pelossa ilman mitään syytä. Ja mitä seuraamuksia tästä naapurille tuli, ei niin mitään! Joten todellakaan en itse tällaisessa paikassa uskalla apua hakea!

Kiitos Maria kun kirjoitat äärimmäisen tärkeästä asiasta! Miten voitaisiin käytäntöjä muuttaa? Jotain seurauksia pitäisi aiheettoman lastensuojeluilmoituksen tekijälle tulla! Niitähän voi nyt tosiaan tehdä vaikka kostoksi tai huvin vuoksi, tai sitten väärien huhujen perusteella, kuten em. tapauksessa! Ihan sen takia kirjauduin tänne että pääsin kommentoimaan tähän.

Aika monta ajatusta herättävää pointtia hyvässä jutussa sekä ylläolevissa kommenteissa.

Jos lakia sovelletaan, olisiko reilua asiakkaita kohtaan että käytännön sosiaalityö tehtäisiin mahdollisimman selkeäksi ja näkyväksi perheille eikä puhuttaisi heidän ohitseen? Lastensuojeluilmoituksen tekijältä olisi reilua soittaa perheeseen ja kertoa että näin on tekemässä (viranomaisilta sitä voisi edellyttää, ehkä naapurit eivät mielellään näin tekisi.)

Käytännön apua on toivottu perheisiin, ”vanhan ajan” kodinhoitajia, joku vanhempi olisi toivonut itselleen terapiaa, tukiperheiksi ilmoittautujia ei ilmeisesti ole jonoksi asti (oliko se Tampereella jossa 300 lasta tarvitsisi tukiperhettä) eikä myöskään tukihenkilöitä. Ihan peruspalvelut kunniaan.

Varmaankin on aina lapsia joita otetaan vääristä syistä huostaan tai sitten väärään aikaan, joten kun perheisiin puututaan, olisi tärkeätä että työntekijät olisivat hyvin ammattitaitoisia sekä soveltuvia työhönsä. Ilmeisestikään lastensuojeluun ei jonoksi asti näitä työntekijöitä ole saatavissa, ehkä työn raskaus, työolosuhteet tms vaikuttavat.

Poliittiset päättäjät linjaavat miten peruspalveluita turvataan ja kenelle. Kunnat nykyään miettivät onko heillä omia lastensuojelulaitoksia (usein lyhytaikaiseen tarpeeseen) vai ostavatko yksityisiltä palvelut, ja kukas niitä valvoo riittävästi? Se ei ole minulle ainakaan yhtään selvää. Lasten- ja nuorten mielenterveyspalveluissa sekä psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa pitäisi olla niiden potilaiden jotka sitä tarvitsevat ja siellä olisi tehtävä perheiden kanssa selkeää ja tiivistä yhteistyötä. Näin varmaan monessa paikassa tehdäänkin.

Varmaankin on jossain perheitä jotka surevat turhaan sijoitetun lapsensa perään, ja sitten on niitä lapsia jotka kärsivät joko kulissin takana perheessään tai sitten kadulla. Kaikkia ei varmaan osata auttaa oikealla tavalla, mutta yrityksen pitäisi olla huomattavasti parempaa kuin nykyään.

Tänään 5.5 Hesarin mielipideosastolla kirjoitti Nuorten ystävät ry:n pääsihteeri Arja Sutela vakavasta ”lapsen edun vastaisesta” vauvakinosta, että vauvojen vienti vauvakinoon on turmiollista ja ”vain aikuisten etua” palvelevaa.

https://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/suomi-kieltojen-maa-raskaana-olevien-elokuvissakaynnit-estettava-lastensuojelun-nimissa

Näen vakavana ongelmana umpimähkäisen ”lapsen edun” ja ”mahdollisten riskien” määrittelyn, kuten myös varhaisen puuttumisen politiikan – kuka nämä määrittelee, millä koulutuksella, millä oikeudella ja ennen kaikkea: millaisiin näyttöihin eli faktoihin pohjautuen?

Jos ”lapsen etu” saa tällaiset hysteeriset mittasuhteet, ettei vanhemmilla ole oikeutta virkistyä vauvakinossa, koska viranomaiset ja lasten”suojelijat” määrittelevät lapsen edun heitä paremmin, niin ”lapsikeskeisyydessä” ollaan menty jo liian pitkälle.

Nuorten ystävät ry on muuten se taho, jonka Muhoksen koulukoti mainostaa tarjoavansa sijoitetuille nuorille ”kokonaisvaltaista huolenpitoa turvallisten aikuisten tukemina”. Se pääsi julkisuuteen sijoitettujen lasten sulkemisesta betonikoppiin. Lapsen etu? Linkki betonikoppi-uutiseen löytyy varsinaisesta artikkelista.

Maria Syvälä nosti tärkeän asian esiin vedottaessa ”lapsen etuun”. Tähänhän vedotaan yleensä silloin kun oletetaan että vanhemmat eivät aja lapsen etua. Tämä on äärimmäisen loukkaava ja vaarallinen puhetapa, jota sitähän terveydenhoitajat ja lääkärit, päiväkodin opettajat ja muut ”viranomaiset” toistelevat aina kun vanhempi uskaltaa olla heidän kanssaa eri mieltä. Yhteiskuntapolitiikan professori J. P. Rooskin on usein todennut, että äärimmäisen harvoissa tapauksissa vanhemmat eivät aja lapsen etua vaan ongelma on se, että vanhempien ja ”viranomaisten” käsitykset lapsen edusta eroavat. Ja kuka tällöin määrittelee, mikä on oikea käsitys lapsen edusta? Yleensä viranomainen voittaa. Unicefkin on todennut, että lapsen edun määritelmä on äärimmäisen epäämääräinen. Lisäksi J. P. Roos on todennut, että mitä pienempi lapsi on, sitä vaikeampi vanhemman ja lapsen etu on erottaa toisistaan ja on ylipäätään väärin asettaa nämä kaksi vastakkain.

Sosiaalityöntekijät ym. viranomaistoimijat perustelevat omia tekemisiään ”lapsen parhaalla” ja ” lapsen edulla”, mutta kuinka usein he ovat päätyneet kysymään lapselta itseltään tai lapsen vanhemmilta mikä heidän mielestään on lapsen parasta tai lapsen edunmukaista. Monesti he eivät edes vaivaudu tapaamaan lasta. Kuitenkin näillä fraaseilla voidaan perustella kaikki päätökset.

Oikeudessa taas 99% oikeuden ratkaisuista perustuvat näihin sosiaalityöntekijöiden lausuntoihin, jotka voivat olla mitä tahansa ja joiden tekijöinä voivat olla sellaiset henkilöt, joilla ei ole edes pätevyyttä toimia tehtävässä.

Olen ennen ajatellut, että sosiaalityöntekijät ovat niitä,jotka ovat lapsiperheiden tukena ja apuna. Kyllä viisi vuotta opetti, että sosiaalityöntekijä on viimeinen henkilö, joka kannattaa kutsua kotiinsa tai johon voi luottaa! En asioi yhdenkään sosiaalityöntekijän kanssa, muuten kuin kirjallisesti. Jos jostakin syystä jouduin soittamaan, nauhoitin keskustelun. Ihan oman oikeusturvani vuoksi. En myöskään asioinut neuvolassa yksin. Pyysin aina jonkun ulkopuolisen henkilön mukaan.

Sosiaalityöntekijän kirjaukset muistan aina tarkistaa. Kerrankin silmiini pisti kirjaukset, joissa sosiaalityöntekijät olivat keksineet ”huolen aiheen” minun psyykkisestä tilasta. Olinkin jo pitkään ihmetellyt, että mistä moinen kiinnostus minun jaksamisesta ja voinnista. Tilanteessa sosiaalityöntekijät yrittivät ns. viimeisenä oljenkortena hankkia minulle jonkinlaista mielenterveysongelmaa, jonka turvin voisivat oikeuttaa aikaisemmat vääryydet.

Täsmennän, että olen aivan tavallinen työssä käyvä perheen äiti, jolla ei ole minkäänlaisia mielenterveys- tai päihdeongelmia.

Mitä meidän perheelle sitten kuuluu tänä päivänä. Lapseni asuu luonani hovioikeuden päätöksellä. Hän on hyvin koulussa ja harrastuksissa menestyvä lapsi, joka kertoo saaneensa oman elämänsä, siskonsa, perheensä ja kaverinsa takaisin. Viisi vuotta vierähti kaikissa Suomen oikeusasteissa ja useampaan kertaan sekä järjetön määrä rahaa, aikaa ja energiaa. Lapseni on selvitynyt kaikesta siitä ilmiömäisen hyvin. Läheskään kaikki eivät selviä. Monet vanhemmat eivät jaksa edes taistella lastensa puolesta ja sen ymmärrän täysin. Viiteen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaista huostaanotosta lastenkotiin. Jokaisen tapahtuneen kauheuden tulen muistamaan aina. Törkeintä riistoa ja väkivaltaa ovat tehneet juuri sosiaalityöntekijät sekä minulle että lapselleni. Ja mitenkä tältä kaikelta oltaisiin voitu välttyä? Ihan vaan kuulemalla lasta ja minua.

Muistan lapseni huostaanoton kuin eilisen päivän. Minulle ja lapselleni oli ”markkinoitu” sosiaalitoimistossa tapaaminen kutsukirjeellä: Lapsen mielipiteen selvittäminen ja kuuleminen. Menimme paikalle, jossa minut vietiin eri huoneeseen, jotta lasta voitaisiin kuulla. Minua pidettiin huoneessa yli tunti, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että lapsi oli viety heti lastenkotiin. Lapsi myöhemmin kertoi, että häntä oli uhkailtu ja pakotettu. Paikalla oli myös vouti. Lastensuojelun asiakirjoissa oli rasti ruudussa kohdassa, että äidin ja lapsen mielipidettä ei tarvitse selvittää. Minua ja lasta pidettiin erillään emmekä saaneet pitkiin aikoihin olla yhteydessä, koska ”äiti on haitallinen lapselle”.

Tämä tilanne siis vain yksi niiden kaikkien joukossa, joita olemme lapseni kanssa kohdanneet vuosien saatossa. Voin pahoin jo siitä ajatuksesta millainen bisnes lastenkodit ovat ja kuinka todennäköistä on ollut pienellä paikkakunnalla, että juuri oma lapseni on ollut tämän lastensuojelubisneksen uhri, kun hänet sijoitettiin yksityiseen lastensuojelulaitokseen. Toivoisin, että tulisi se päivä kun nämä lastensuojelun työntekijät oikeasti saataisiin vastuuseen tekemisistään.

Erittäin, erittäin Hyvä teos!! Todella ihanaa että nämä asiat tuodaan esille ja saavat päivänvaloa! Oli se jo aikakin!!!

Terv. Sosiaali-ja terveysalan työntekijä Etelä-Suomesta

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Olen viimeisen viiden vuoden aikana yrittänyt saada neuropsykiatrisesti oirelevalle lapselleni hoitoa ja kuntoutusta kaikista mahdollisista paikoista. Nyt hänet, kolmesta lapsestani yksi, on huostaanotettu, vaikka hän tarvitsisi erikoissairaanhoitoa. Huostaanottoa perusteltiin sillä, että hän olisi parempien palvelujen piirissä huostaanotettuna kuin kotona. Kotikaupunkimme yliopistollisen sairaalan hänelle sopiva pitkäaikaisosasto on lopetettu eivätkä pelkät poliklinikkakäynnit riitä. Tarvittavaa hoitoa ei ilman huostaanottoa kuulemma ollut. Meille vakuuteltiin, että huostaanotettuna hänelle voitaisiin ostaa kalliita palveluja, jotka eivät muuten olisi saatavissa. Koska muita vaihtoehtoja ei ollut, suostuimme. Hänen tilanteensa on monin tavoin pahentunut laitoksessa ja nyt häntä ollaan kotiuttamassa, kun huostaanotto ei ratkaissutkaan ongelmia. Tällä hetkellä hänellä ei ole arjessaan muita ikätoverikontakteja kuin muut huostaanotetut lapset ja nuoret (joista kaikki muut ovat vastakkaista sukupuolta). Hänellä ei ole edelleenkään minkäänlaista terapiaa tai kuntoutusta, vaikka mm. toimintaterapiaa ja psykoterapiaa on hänelle suositeltu. Hän on sosiaalistunut laitoksessa muihin huostaanotettuihin nuoriin ja on oppinut näpistelemään ja käyttäytymään todella huonosti. Odotan suurella huolella koko perheen puolesta, mitä tapahtuu, kun hänet parin vuoden laitostamisen jälkeen kotiutetaan. Tervetuloa vain seuraamaan sitä, miten homma sujuu… minun on vaikea uskoa, että saisimme riittävästi apua ja tukea. Itse olen jo osa-aikaistanut itseni työelämästä jaksaakseni tätä. Lastensairaalaa koruillaan tukevan Annan äidin sanoin ”Minä kuvittelin asuvani yhteiskunnassa, jossa saa apua, kun omat voimat eivät riitä ja tehdään jotain millä estetään nuorta syrjäytymästä. Missä ovat nyt kaikki ne tahot, jotka työskentelevät nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Täällä olisi nyt kokonainen syrjäytyvä perhe” https://leijonaemojenblogi.wordpress.com/category/merja/.

Matkan varrella kuultua:
”Tulipalon sytyttäminen omassa huoneessa ei ole pakkohoidon indikaatio” -> lähetetään terveyskeskuspäivystyksestä kotiin
”Sairaalassa ei ole tilaa, kai te kotona pärjäätte” -> tk-päivystyksestä ”avoimin rantein” sairaalan sijaan kotiin
”Hoidon porrastus ei aina vastaa potilaan tarvetta” -> ylilääkärin peruste kotiuttamiselle sairaalasta, vaikka 5 eri viranomaista ja vanhemmat vastustivat sitä
”Hoitoa ei jatketa, koska lapsi ei halua hoitoa” (jätettäisiinkö sytostaatit tai insuliinit antamatta, jos lapsi ei halua niitä).

Summa summarum, minun näkemykseni mukaan ”turhien” huostaanottojen ja sijoitusten yhtenä syynä tällä hetkellä on se, että erikoissairaanhoitoa ei pitkäaikaissairaille ole enää tarjolla eivätkä avohuollon palvelut riitä. Huostaanotto on uusi, kallis ja monessa tapauksessa erittäin huono hoitokeino. Lastensuojelu ei ole erikoissairaanhoitoa.

Kommenteissa tuli esiin tukiperhe.

Niistä on pulaa, se on totta. Jokainen tässä ketjussa (pl se joka jo ilmoitti toimivansa tukiperheenä) mars mars sosiaalitoimistolle tai puhelin käteen ja ryhtyy tukiperheeksi. Jos kerran se on niin helppoa, että päihderiippuvaiset ja lapsiinsa väsyneet vanhemmat ryhdistäytyvät tukiperheen avulla, niin tällähän lastensuojelun ongelmat selviää. Lastensuojelun asiakasmäärät kääntyy laskuun, päihderiippuvaiset raitistuvat ja vanhemmat yhtäkkiä keksivät miten olla vanhempia.

Se tarkoittaa että annat yhden viikonlopun kuukaudessa aikaasi jonkun toisen lapselle / lapsille.
Yksi viikonloppu omista vapaistasi.
Ei välttämättä niin helppohoitoisille lapsille.
Eikä välttämättä niin ”kiitollisille” vanhemmille.
Jokin siinä on, miksi tukiperheistä on pulaa, miksi niin kovin harva on valmis ”sinänsä helppoon työhön” eli lapsenvahdiksi pe-su.

Edellä esitettiin että palkkiota voisi nostaa, voin kertoa, että kun tätä ei tähänkään asti kukaan viitsi pelkän rahan voimalla, niin ei se palkkion nostaminen vaikuttaisi tukiperheiden määrään myöhemminkään. En pitäisi tätä yhtään mielekkäämpänä vaikka maksettaisiin mitä. Tällä hetkellä olen melkoisen kyllästynyt tällaiseen ”tekohengittämiseen”.

Meillä on tukiperheilyä takana jokunen vuosi ja itse muistelen, miten tuntui haasteelta laskea ”vieraita ihmisiä” kotiinsa. En tarkoita lasta, vaan lapsen vanhemmat ja sosiaalityöntekijät. Nyt voin sanoa että sehän tässä on vähiten rasittavaa ollut, että joskus käy sossuja kotona. Sosiaalityöntekijät ovat olleet pääsääntöisesti erittäin mukavia ihmisiä. Kuitenkin minulla on hyvin ristiriitaiset kokemukset tukiperheenä toimimisesta, näkemykseni mukaan niitä ”jaellaan” vaihtelevin perustein eikä aina niille, joille siitä oikeasti olisi apua.
Mutta silti suosittelen ryhtymään tukiperheeksi. Ainakin näkisitte kulissien taakse, sen arjen, millaisten ongelmien kanssa painitaan ja kuinka paljon tehdään töitä, jotta huostaanottoon ei päädyttäisi.

Meille syntyi koliikkivauva. Samaan aikaan ikävä kyllä sattui monia asioita kuten kylpyhuoneen remontti, naapuri kolhi autoa sekä terassi sortui taloyhtiön huolimattomuudesta. Sanotaanko että parisuhteen keskusteluyhteys oli riidellessä välillä tiukoilla koska perhettämme vaivasi väsymys. Naisystäväni haki kerran huomiota muutamalla haarukan lyömisellä keittiön pöytään (vauva eri kerroksessa) sekä miimisesti sovitti laukun hihnaa kaulaansa edessäni erään riidan päätteeksi. Hän saattoi hermostuksissaan sanoa ettei näe seuraavaa päivää. Riitoja oli muutama joissa näin kävi. Lisäksi hänen kaukaisessa historiassaan on masennusta, jonka ei pitäisi liittyä nykyaikaan kuin foliohattuisilla kauhuskenaarioiden maalaajilla.

Olimme hetkellisesti välillä väsyneitä menimme neuvolantädin suosituksesta neuvolapsykologille koska halusimme paremman puheyhteyden. Kaikki oli muuten hyvin, mutta välillä väsymys vei riitojamme normaalia pahemmalle tasolle. Halusimme ettei rakkaani turvautuisi puolustuskeinonaan enää noin radikaaleihin sanoihin sekä eleisiin. Halusimme kyetä keskustelemaan normaalisti. Neuvolapsykologi ilmoitti ettei hän ota enää meitä vastaan uudestaan, vaikka olisimme halunneet käydä vielä kerran hänellä juttelemassa. Mutta sanoi että rakkaani voisi mennä puhumaan johonkin terapiaan. Mutta hänen olisi pakko antaa lähete isompaan kuntaan.

Lopulta rakkaani saikin yhteydenoton että voisi mennä puhumaan asioista lähetteellä. Sopivaa aikaa ei löytynyt heti tietylle päivälle niin lopulta hänelle todettiin että puolisoni voisi mennä mihin aikaan vaan. Tässä vaiheessa hälytyskelloni soivat ja pyysin rakastani kysymään että paljonko aikaa tapaamiseen pitäisi varata. Sieltä sanottiin että osastolle olisi tarkoitus jäädä. Siis neuvolapsykologi oli laittanut rakkaalleni lähetteen suljetulle osastolle hullujenhuoneelle, vaikka me tarvitsimme vain keskustelu apua riitoihimme. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä jos rakkaani ei olisi kysynyt kauanko siellä menee, täyttänyt tarvittavat lomakkeet sekä huomannut että onkin osastolla josta ei välttämättä niin vaan pääse pois. Lapsi olisi ollut ilman imettävää äitiä lisäksi kotona.

Tietysti neuvolapsykologi oli tehnyt myös lastensuojeluilmoituksen ja väittänyt rakkaani kärsivän pahasta ahdistuksesta vaikka sellaisesta ei ollut mitään puhetta, eikä mistään sellaisesta viittaavasta. Lapsemme oli kuulemma vaarassa. Ilmaisimme useaan otteeseen että kaikki on hyvin, tapaus on lähentänyt meitä emmekä ole riidelleet. Emme tarvitse apua eikä meitä parempia vanhempia ole helppo löytää. Sossut oli eri mieltä. Kotiin täytyi tulla tarkastamaan paikat. Jatkuvasti sossut toitotti että apua tarvitaan ja rakkaani kärsii pahasta ahdistuksesta. Kielsimme koko ajan asiat. Toivoimme tiivistä yhteistyötä jotta tapauksemme saataisiin pian päätökseen. Meillä oli ollut rankka kevät ja haluaisimme edes loppukesän nauttia erityislaatuisesta ajasta esikoisestamme, koska kaikki on uutta ja pieni mies kasvaa koko ajan, ja tämä keissi rassaa meitä henkisesti melko ikävästi. Meille luvattiinkin että homma hoidetaan parissa viikossa. Nyt sossut kuitenkin ilmoitti että asiaa ei hoideta, koska tietyt byrokraattiset asiat menevät heidän lupauksensa sekä meidän perheemme hyvinvoinnin edelle. Ilmoitti samalla että hän jää nyt lomille ja toivotteli meille hyvät kesät että palataan aiheeseen syksymmällä. Olisi tehnyt mieli haistattaa, mutta kai siitä olisi tullut välitön huostaanotto. Näin täällä pirkanmaalla. Terveisiä vaan maailmanparantajille jos tunnistatte itsenne. Ainiin, edelleen rakastani yritetään saada tunnustamaan neuvolapsykologin päästään keksimät, rakkaani toistuvasti kieltämänsä mielenterveydelliset ongelmat, sekä pitäisi suostua terapioihin jotta meidät voisi jättää rauhaan.

Nimimerkki, psykologiaa yli 20 vuotta lukenut ja harrastanut humanisti