Löytyy
matkalta
mökille
Leppävirtalainen autonasentaja Juha Laitinen katosi elokuussa 2006. Lähti perjantaina töistä eikä enää palannut. Viime kesänä veljekset Antti ja Arto Suanto päättivät etsiä hänet.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Veljekset odottivat poliisia Laitilanniementien varressa. Antti Suanto yritti nukkua Nissaninsa peräkontissa. Hän oli väsynyt ja nuhjuinen, edellinen yö oli mennyt teltassa.
Arto Suannolla ei ollut telttaakaan. Hän oli rakentanut vihreästä pressusta laavun tapaisen ja nukkunut rannassa puiden katveessa.
Paikka oli syrjäinen, pelkkää metsää ja vettä. Yksi mutkainen soratie, jolla ei autoja juuri liikkunut. Leppävirran keskustaan oli parinkymmenen kilometrin matka.
Puolen päivän jälkeen Antti oli soittanut keskusrikospoliisin vaihteeseen ja kysynyt tutkinnanjohtajaa. Myöhemmin hän katsoi puhelutiedoistaan tarkan ajan: 27. elokuuta 2021 kello 12.34.
He olivat puhuneet kuusi minuuttia. Tutkinnanjohtaja oli sanonut lähtevänsä heti. Oli kuulostanut siltä, että kynä tippui kädestä.
Kolmen vartin kuluttua tutkinnanjohtaja oli soittanut takaisin ja ilmoittanut, että heitä tulisi yhteensä neljä. Neljä poliisia keskusrikospoliisin Itä-Suomen yksiköstä.
Hän oli valitellut, ettei Suannon puhelimeen saanut yhteyttä. Hän oli yrittänyt monta kertaa.
Tämän veljekset tiesivät liiankin hyvin. Laitilanniemellä kännykät eivät olleet kuuluneet koskaan.
Antti könysi ulos autosta. Nukkumisesta ei tullut mitään.
Sama kai, jos aletaan purkaa kamppeita, hän sanoi Artolle.
He kävelivät vanhaa metsätietä Tervalahden rantaan.
Kumivene oli vielä vedessä, etsintälaitteet rantatöyräällä.
Juha Laitinen katosi kesällä 2006.
Avovaimo teki hänestä ilmoituksen keskiviikkona 30. elokuuta. Lähin poliisiasema oli Varkaudessa. Laitista ei ollut tavoitettu kuuteen päivään.
Avovaimo oli kulkenut Leppävirtaa ympäri, kysellyt työkavereilta ja ystäviltä, soittanut Laitisen äidille. Äiti oli tarkistanut mökin Pitkäjärven rannalla, avovaimo paikallisen ravintolan.
Puhelimeen ei saatu yhteyttä.
Laitinen oli 37-vuotias autonasentaja. Hän työskenteli Blue Cargo -nimisessä kuljetusliikkeessä Kotalahdessa, viidentoista kilometrin päässä Leppävirran kirkonkylältä. Perjantaina hän oli lähtenyt töistä neljän aikaan.
Avovaimo tiesi kertoa poliisille, että Laitisella oli musta fleecetakki, jossa oli yrityksen logo. Jalassaan hänellä oli farkut. Hiukset olivat ruskeat ja viikset myös. Laitinen oli hoikka ja kohtuullisen lyhyt, 172-senttinen.
Viime aikoina hän oli tehnyt usein ylitöitä. Juonut toisinaan liikaa.
Aluksi Varkauden poliisi oletti, että ryyppyputki oli jäänyt päälle nytkin. Kesän aikana tällaisia tilanteita oli ollut: Laitinen oli kadonnut viikoksi, joskus kahdeksi.
Mutta kun tilitiedoista selvisi, ettei Laitinen ollut käyttänyt pankkikorttiaan perjantain jälkeen, poliisi otti asian vakavammin.
Perjantaina Laitinen oli nostanut rahaa kaksi kertaa. Ensin hän oli ajanut jostain syystä Suonenjoelle ja käynyt automaatilla siellä. Suonenjoelle oli 30 kilometriä. Hän oli palannut takaisin ja jättänyt autonsa vanhalle viljankuivaamolle Laitilanniementien varteen. Tilannut taksin ja ajanut Leppävirran keskustaan. Nostanut 40 euroa, asioinut ruokakaupassa ja Alkossa ja ottanut taksin takaisin kuivaamolle.
Taksinkuljettajalle hän oli kertonut taloremontistaan – avovaimon kanssa oli vastikään ostettu omakotitalo – ja siitä, että uutta mökkitonttiakin katseltiin.
Tämän jälkeen Laitista ei nähty. Ei perjantaina eikä lauantaina.
Sunnuntailta on vielä yksi havainto. Seitsemältä illalla Laitinen oli tullut kirkonkylälle Virranpoika-ravintolaan, viipynyt puoli tuntia ja juonut yhden oluen. Hänen seurassaan oli ollut mies, jota kukaan ei tuntenut. Noin 45-vuotias, vaaleatukkainen.
He olivat lähteneet Laitisen autolla, sinisellä Seat Toledolla vuosimallia 1996. Tuntematon mies oli ajanut.
Leppävirta on pieni, kymmenentuhannen asukkaan kunta Pohjois-Savossa. Paikkakuntalaisen katoaminen oli polttava puheenaihe.
Oliko Laitinen lähtenyt Venäjälle? Leppävirralla oli kesäisin paljon ulkomaalaisia marjanpoimijoita ja kausityöntekijöitä. Rekat kulkivat idästä, niitähän Laitinen huolsi. Oliko Virranpojassa nähty mies venäläinen?
Oliko Laitisella ollut toinen nainen? Tämä oli poliisin selvitysten mukaan mahdollista. Venäläinen nainen?
Henkirikos ei ollut todennäköinen. Poliisi sanoi, ettei tutkinnassa ollut ilmennyt mitään siihen viittaavaa.
Syksyn aikana Laitista etsittiin kaikkialta. Häntä etsittiin seuraavana keväänä ja kesänä. Ja sitä seuraavana.
Avovaimo ja äiti kolusivat tienvarsia ja metsäautoteitä, tarkistivat autiotaloja ja pihojen kaivoja. Tutkivat rantoja.
Punkaharjulainen Reino Savukoski kartoitti vesistöjä. Savukoski on entinen rajavartija, joka on etsinyt hukkuneita vapaaehtoisesti parikymmentä vuotta – ja löytänyt toista sataa. Hänellä on vene ja ruumiskoira.
Savukoski etsi laajasti, ”Lappeenrannan ja Rovaniemen väliltä”, hän sanoi lehtihaastattelussa kesällä 2007.
Syksyllä 2008 äiti vetosi Laitiseen tv-haastattelussa. Jos Juha olet elossa, laita jonkinlainen merkki, äiti sanoi. ”Asuinpaikkaa me ei kaivata, jos ei halua kerta.”
Elossa ollaan, Laitisella oli ollut tapana tervehtiä aina, kun hän oli soitellut.
Mutta miestä ei kuulunut. Eikä autoa. Neliovista Seat Toledoa, jonka rekisteritunnus oli CCA-581.
Kului kymmenen vuotta, ja Laitisen tapaus nousi yllättäen uudestaan esiin. Joulukuun 1. päivänä 2017 keskusrikospoliisi julkaisi tiedotteen ja pyysi vihjeitä.
Se epäili henkirikosta.
Keskusrikospoliisi oli tarkistanut vanhoja vihjeitä ja paikkoja, paikkakunnalla liikkuneita huhuja. Tutkinnanjohtaja Teppo Sovelius ei eritellyt tarkemmin.
”Uskotaan tällä hetkellä, että Laitinen on joutunut tahallisen henkirikoksen kohteeksi Leppävirralla”, hän sanoi tv-haastattelussa.
”Epäillään, että Laitinen on upotettu ajoneuvoineen vesistöön.”
Tuntematon mies kiinnosti erityisesti. Poliisilla oli tietynlainen käsitys miehestä tai ”tapahtumista tältä osin”, Sovelius sanoi.
Julkaistiin kuva suttuisesta vaaleasta Mersusta talvisella tiellä. Samanlainen auto liittyi Laitisen liikkeisiin Leppävirralla viikonlopun aikana.
”Hänet on mahdollisesti nähty tän valkean Mersun kyydissä eli myös näitä havaintoja kaivataan”, Sovelius sanoi.
Motiivista hän esitti varovaisen arvion: raha. Laitisella oli ilmeisesti ollut Leppävirralla rahaan liittyviä riitoja.
Jälleen poliisi etsi Laitista Pohjois-Savon metsistä ja vesistä.
”Kuka olen? En erityisesti kukaan, vain kaveri, jolla näyttää olevan taipumusta kaikenlaisiin seikkailuihin.”
Kalifornialainen Tom Mahood esitteli itseään netissä. Antti Suanto luki tekstiä Oulussa. Oli alkutalvi 2019.
”Aina kun väkijoukko kulkee johonkin suuntaan, minä menen toiseen suuntaan”, Mahood kirjoitti.
Hän oli ammatiltaan rakennus- ja liikenneinsinööri, mutta hänellä oli liuta harrastuksia. Tähtitiede, vaellus, autiomaat, paranormaalit ilmiöt. Puutyöt, vuorikiipeily, lentäminen. Etsintä ja pelastus.
Mahood oli ratkaissut kadonneen saksalaisperheen arvoituksen, ja siitä hän julkaisi netissä yksityiskohtaisen selostuksen, kuin pienen kirjan. The Hunt for the Death Valley Germans.
Antti Suanto luki tekstin kerran ja toisen kerran. Lähetti veljelleen Artolle. Tarina meni Artoon kuin häkä.
Death Valley on äärimmäisen kuuma ja kuiva aavikko Mojaven autiomaassa Nevadassa. Lokakuussa 1996 metsänvartija löysi eräästä kanjonista hylätyn farmarin, jonka renkaat olivat uponneet hiekkaan. Auton oli vuokrannut kolmekymppinen saksalainen pariskunta, mutta heitä ei näkynyt missään. Ei liioin heidän 11- ja 4-vuotiaita poikiaan.
Autossa oli mehupulloja, leluja, olutta, vaatteita.
Mitä heille oli tapahtunut?
Alkoi järeä etsintäoperaatio, ja kului kolmetoista vuotta. Tom Mahood ja Les Walker olivat ne, jotka lopulta löysivät luut.
Mahood oli tutkinut tapausta reilun vuoden, laatinut tarkan teorian siitä mitä oli tapahtunut ja houkutellut mukaan Les Walkerin.
Kun muut olivat etsineet pohjoisesta, lännestä ja idästä, Mahood etsi etelästä.
Suannon veljekset palasivat tekstiin tämän tästä. Miten mahtavalla tavalla Mahood kirjoitti. Selosti täsmällisesti jokaisen vaiheen, kertoi gps-koordinaatit reiteistään, julkaisi valokuvat.
Veljekset miettivät, voisiko jotain tällaista kokeilla itse. Voisivatko he etsiä jotain Suomesta?
Syksyllä 2020 Antti muutti Oulusta Vantaalle. Vaimo sai pääkaupunkiseudulta uuden työpaikan. Antti ei vaihtanut työnantajaa, vain toimipistettä. Hän on it-arkkitehti, 41-vuotias.
Pian muuton jälkeen Arto soitteli. He ovat aina puhuneet paljon puhelimessa. Arto on ensihoitaja, kolme vuotta vanhempi kuin Antti.
Arto sanoi, että oli löytänyt tapauksen, jota he voisivat ryhtyä tutkimaan. Sellainen oli tullut aamukahvipöydässä vastaan. Oli tullut, koska Arto oli googlannut.
Pääpiirteet olivat seuraavat:
Jussi Peltola -niminen poika oli kadonnut Keski-Suomessa syksyllä 2012. Hän oli lähtenyt mökiltä aamuyöllä, ajanut Citroên-merkkistä farmariautoa, vaikka oli vielä autokoulussa. Kukaan ei tiennyt, mihin hän oli menossa, eikä häntä sen jälkeen nähty.
Arto oli lukenut tapauksesta kaiken ja laatinut teorian. Hän uskoi, että Peltola ja auto löytyisivät Suojoesta Äänekoskelta.
Yritetäänkö hakea?
Mitä laitteistoa tarvitaan, Antti vastasi viipymättä.
Hänellä oli vapaita iltoja. Vantaalta ei ollut löytynyt harrastusta eikä koronan vuoksi päässyt mihinkään.
Punaisessa omakotitalossa, jossa he nyt asuivat, oli ehkä turhan pieni piha, mutta sisällä oli tilaa. Kaksi ylimääräistä huonetta. Siellä saattoi värkätä.
Syyslomalla Arto tuli Vantaalle kylään.
Antti kirjoitti tietokoneelleen päiväkirjamerkinnän.
21.10.2020 katsottiin dplay-dokkari (jussi peltola).
Peltolasta oli tehty vajaan tunnin mittainen dokumentti Kadonneet Suomi -sarjassa.
Seuraava merkintä:
25.10.2020 aloitin perehtymään miten drone rakennetaan.
3.11.2020 kävin katsomassa alueen, mökkitie, parantalan kanava sekä suojoki.
15.11.2020 3d-mallinnuksen opettelu alkoi.
Joulunpyhinä:
Opettelin muovihitsauksen ja tein ponttonit.
Helmikuun paikkeilla 2021 Antti luki Juha Laitisesta ensimmäisen kerran. Oli joutilasta aikaa.
Piti odotella paketteja maailmalta – valopäitä, kameroita, kaapeleita. Hän oli tilannut osia vaikka minkälaisista nettikaupoista.
Kotona hän oli maininnut, että käyttäisi osan kesälomasta Jussi Peltolan etsintään. Arto käyttäisi myös.
Veljekset olivat suunnitelleet Peltolan etsinnän perin pohjin. He eivät epäilleet, etteivätkö löytäisi.
Antti alkoi katsella myös toista tapausta.
Juha Laitisesta löytyi lukuisia lehtijuttuja. Rikosportaali Murha.infossa oli pitkiä keskusteluketjuja. Mutta jollain tavalla tapaus oli sekava. Antin mielestä vaikea hahmottaa.
Hän jätti asian sikseen. Ei puhunut edes Artolle.
Varmasti tulisi toinen tapaus, jota voisi seuraavana kesänä etsiä. Sitten kun Jussi Peltola olisi löytynyt.
Kävi selväksi, että tarvittaisiin viistokaikuluotain. Kävi myös uskomaton tuuri. Vantaan Ylästön Motonetissä oli iso ale ja viistokaikuluotaimia jäljellä yksi kappale.
Laitteet olivat Antin vastuulla, mutta ei hän ollut koskaan rakentanut mitään. Hän oli koodannut.
Miten järvistä ja joista etsitään autoa? Saati ihmistä?
Sukeltamalla ei löytäisi, se oli heti selvää. Liian työvoimavaltaista, liian virhealtista. Antti ja Arto olivat molemmat harrastaneet laitesukellusta monta vuotta.
Antti googlasi, luki, pohti, katsoi Youtube-videoita.
Kävi selväksi, että tarvittaisiin viistokaikuluotain. Sillä vedenpohjaa voisi skannata, vaikka syvyyttä olisi kymmeniä metrejä. Ruutu näyttäisi pohjasta reaaliaikaista kuvaa, oudosti litistettyä maisemaa, jota pitäisi vain opetella lukemaan.
Eräänä maanantaiaamuna kävi uskomaton tuuri. Motonetissä oli iso ale ja viistokaikuluotaimia jäljellä yksi kappale. Se sijaitsi Vantaalla Ylästön myymälässä, netissä sanottiin.
Antti löi läppärin kiinni ja ajoi Motonetiin.
600 euroa. Halpaa kuin saippua.
Nyt oli laite, mutta se täytyi saada kulkemaan veden päällä. Ei sillä muuten mitään tehnyt.
Vene olisi kallis ja hankala. Missä sitä edes säilyttäisi? Kumivene pitäisi pumpata ja tyhjentää joka kerta, kun vaihtaisi vähänkin paikkaa.
Mutta jos rakentaisi pienen, kauko-ohjattavan veneen, joka mahtuisi takakonttiin ja jonka jaksaisi nostaa. Kiinnittäisi luotaimen siihen. Päivän aikana ehtisi kuvata monta kohdetta. Pieniä lutakoitakin, jos tarve vaatisi.
Antti piirsi kaavioita ja poimi ideoita amerikkalaisen Hacker News -sivuston keskusteluketjuista. Tässä yhteisössä hakkeri ei tarkoittanut käyttäjää, joka murtautuu tietojärjestelmiin, vaan tyyppiä, joka on intohimoisen kiinnostunut teknologiasta. Kaikesta ”mikä ruokkii älyllistä uteliaisuutta”, kuten sivuston perustaja Paul Graham oli joskus sanonut.
Vene olisi katamaraani, Antti päätti lopulta. Rungon alla olisi ponttonit ja keskelle, vedenpitävään laatikkoon, hän asentaisi viistokaikuluotaimen, ohjaustietokoneen, gps:n ja kompassin. Propellit ja moottori dronesta. Ponttonit vanhempien vanhoista sadevesiputkista.
Antti hankki osia, kolvasi kiinni ja jännitti pirusti, kun liitti laitteeseen akun. Räjähtääkö tämä?
Ensimmäiset RC-veneen vesitestit, hän kirjoitti muistiinpanoihin yhtenä talvisena tiistaina. Hän oli ajanut ruokatunnilla Sipoon Gumbostrandiin ja laskenut veneen Suomenlahteen. Ohjannut laitetta toisella kädellä ja kuvannut videota toisella.
Siellä se kellui lumisessa hämärässä, kulki ja kääntyi.
Mutta tämä ei riittänyt. Kuka heitä uskoisi, jos he näyttäisivät viistokaiun kuvaa ja sanoisivat, että vedenpohjassa on möhkäle?
Se voisi yhtä hyvin olla kivi.
Pitäisi olla valokuva, jota näyttää. Tai mieluiten video.
Sitä varten tarvittaisiin ROV, kauko-ohjattava vedenalainen ajoneuvo, jossa olisi kamerat. Siis pieni sukellusvene.
26.2.2021 ROVin softa-arkkitehtuurin suunnittelu alkoi.
11.3.2021 ROVin koodaus alkoi.
28.3.2021 ROV-rungon materiaalit hankittuna ja kasattuna.
Muistiinpanoissa kaikki näyttää suoraviivaiselta ja helpolta. Käytännössä ei ollut.
Kuinka monta moottoria vaaditaan? Kuinka paljon viemäriputkea runkoa varten, köyttä kaapelia varten? Salpoja, koteloita, ohjaimia, kulmapaloja, lamppuja, johtoja. Mistä kameroille ja lampuille saa suojakotelot? Millä kotelot kiinni runkoon?
Suojakotelot sai, kun suunnitteli itse. Lähetti piirustukset puolalaiseen metallipajaan, neuvotteli sopuhinnan ja sai postipaketin Vantaalle.
Kiinnikkeet saattoi tilata musiikkiliikkeestä Saksasta. Ne olivat rumpuihin tarkoitetut, halvat ja alumiiniset. Kestäisivät vaikka merivettä.
Kevät eteni ja päivät venyivät.
Usein Antti sulki työpaikan koneen neljältä ja avasi omansa. Suunnitteli, rakensi, asensi ja haki. Kävi nukkumaan pikkutunneilla ja teki saman seuraavana päivänä. Mietti, mikä on harrastuksen ja pakkomielteen ero.
Kerran hän päätti, että rentoutuu vähän. Hän asettui olohuoneen sohvalle ja pani elokuvan pyörimään. Parinkymmenen minuutin kuluttua hän huomasi, että oli taas kävellyt työhuoneeseen.
Juhannukselta ei ole päiväkirjamerkintää. Silloin sukellusvene oli valmis. Neliönmuotoinen, kiiltävän valkoinen vedenalainen työrobotti.
Antti alkoi hahmotella omaa teoriaansa ja välitti tiedot Artolle. Mitä mieltä? He molemmat päätyivät samaan, erikoiseen lopputulokseen: viimeinen havainto Laitisesta ei pitänyt paikkaansa.
Eikö nyt mistään löytyisi toista tapausta? Kadonnutta, jota etsiä Jussi Peltolan rinnalla?
Lehtitietojen mukaan poliisin tietojärjestelmissä on yli neljäsataa kateissa olevaa ihmistä. Moni heistä on kadonnut vuosia sitten. Ja monista on kirjoitettu paljon juttuja.
Antti selasi jälleen Murha.infoa. Kesäkuun viimeiset päivät olivat käsillä, loman alkuun viikko aikaa.
Hän päätti palata Juha Laitiseen. Ja kun tapausta nyt tutki, se ei vaikuttanut niin sekavalta. Antti kävi uudestaan läpi keskusteluketjuja ja lehtijuttuja, katsoi dokumentin, jonka Yle oli tehnyt.
Perjantai-iltana hän asettui läppärin kanssa sohvalle ja avasi oluen. Vaimo oli lähdössä ystävänsä kanssa kaupungille.
Kun vaimo yöllä kolmen maissa palasi, Antti luki yhä olohuoneessa Murha.infoa. Laitisesta oli kirjoitettu kymmeniä sivuja.
Yleisesti ottaen keskustelupalstojen hyötysuhde oli heikko, mutta seasta löytyi helmiä. Tiedonjyviä, jotka saattaisivat oikeissa olosuhteissa olla ratkaisevia. Auton takakontissa ruttu. Takaikkuna pleksiä.
Antti kaivoi Reino Savukosken numeron ja soitti seuraavalla viikolla tälle. Savukoski kertoi, mistä hän oli Laitista hakenut, ja sanoi, että oli toinenkin kokenut etsijä, Johanna Tauriainen. Tämä oli tehnyt maastoetsintöjä viimeksi keväällä ja kertoisi niistä varmasti.
Laitilanniementiellä, kuivaamolla, viitostien varressa, vanhan sillan kupeessa, Tauriainen luetteli puhelimessa. Hän oli hyvin avulias. Jakoi tietonsa katoamisesta ja käsityksensä tapahtumista.
Antti alkoi hahmotella omaa teoriaansa ja välitti tiedot Artolle. Mitä mieltä?
He molemmat päätyivät samaan, erikoiseen lopputulokseen: viimeinen havainto Laitisesta ei pitänyt paikkaansa. Laitinen ei ollut käynyt tuntemattoman miehen kanssa oluella ravintola Virranpojassa. Tieto oli poliisin vahvistama, mutta he eivät uskoneet siihen silti. Tällainen vapaus heillä oli. Viranomaisen piti ottaa huomioon kaikki havainnot ja kuulustelukertomukset, mutta heidän ei tarvinnut.
Heistä sunnuntai-illan käynti ei sopinut kuvioon. Juha Laitinen oli kuollut jo perjantaina.
Mutta miten? Antti kirjoitti tietokoneelleen muistion.
Hypoteesit.
1) Sairauskohtaus
Sai sairauskohtauksen ja ajoi vesistöön/metsään matkalla kuivaamolta mökille. Selittää puhelimen äkillisen sammumisen. Osti ruokaa eli oli menossa mökille.
2) Onnettomuus
Ajoi (humalassa) vesistöön/metsään matkalla kuivaamolta mökille. Selittää puhelimen äkillisen sammumisen.
3) Itsemurha
Ajoi tahallaan vesistöön matkalla kuivaamolta mökille tai jossain muualla. Oli väsynyt töihinsä, näkikö ulospääsyä?
Miksi kävi kaupassa, jos itsemurha? Mitä osti?
4) Tappo tai murha
Oudot havainnot tukisivat.
Ei sovi profiiliin lainkaan. Pieni paikka, joku olisi jo vuotanut.
5) Lähtenyt jonnekin
Mikään ei tue. Ei kielitaitoa, passia, tiliä ei käytetty.
Todennäköisin hypoteesi: sairauskohtaus tai onnettomuus.
Löytyy matkalta mökille.
Juha on autossaan, vesistössä tai tien varressa hyvin naamioituneena, mökkitien varrella.
Missä mökki tarkalleen ottaen sijaitsi? Antti teki arvioita ja osti Maanmittauslaitoksen nettipalvelusta rekisteriotteita.
Mökkitie oli Laitilanniementie.
Veljekset merkitsivät karttaan kolme kohdetta: näistä vesistöistä Laitinen löytyisi. He olivat varmoja näkemyksestään.
Haetaan pois.
Jussi Peltolan ruumis löytyi perjantaina 16. heinäkuuta. Poika ja auto makasivat Suojoessa Äänekoskella. Paikassa, jonka Arto oli edellisenä syksynä päätellyt.
Tapahtuma sai paljon julkisuutta.
”Jussi Peltola katosi 9 vuotta sitten – näin etsintä eteni.”
”Näin veljekset löysivät 9 vuotta kadonneena olleen Jussin.”
”MTV Äänekoskella.”
Helsingin Sanomissa Antti sanoi, että muihin tapauksiin oli perehdytty alustavasti. Etsintöjä jatkettaisiin myöhemmin.
”Hetki menee varmaan hengähtäessä.”
Se ei ollut ollenkaan totta. He olivat etsineet Juha Laitista jo yhden tiiviin illan.
Tervalahti oli kuvattu ja Pitkäjärvi oli kuvattu, mutta mitään ei ollut näkynyt. Kuvat tutkittaisiin myöhemmin vielä kotona, mutta jos niistä ei sittenkään löytyisi merkkiä autosta, he muuttaisivat suunnitelmaa.
Laitista ei etsittäisi enää vesistöstä vaan maastosta.
Syy oli puhelin. Matkapuhelinverkko ei ollut toiminut Laitilanniemellä. Jos halusi soittaa, piti kiivetä mäen päälle. Paikalliset olivat sanoneet, että tilanne oli ollut tällainen aina.
Laitisen puhelin ei siis välttämättä ollut mykistynyt siksi, että hän oli päätynyt veteen, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli tullut Laitilanniemelle. Kuuluvuusalueen ulkopuolelle. Auto oli suistunut tieltä ja syöksynyt maastoon, eikä sitä vain ollut huomattu.
Edelleen pidimme varmana, että Juha löytyy Laitilanniemeltä, läheltä tietä, Antti kirjoitti muistiinpanoihin.
Maastoetsintöihin ajettiin heinäkuun viimeisellä viikolla Oulusta. Matkaa tuli 442 kilometriä. Antti merkitsi lukeman muistiin.
He saapuivat Tervalahden rantaan iltapäivällä, jättivät auton ja lähtivät kävelemään Laitilanniementien vartta pohjoiseen.
Paita kastui heti. Lämpöä oli 29 astetta eikä tuulta nimeksikään. Koko heinäkuu oli ollut ennätyksellisen lämmin.
Maasto oli mäkistä ja vaikeakulkuista. Joka puolella niin hiljaista, että risun katkeaminen otti korviin.
Mökkiläiset puhuvat varmaan vieläkin, kuinka tuona yönä karhu kulki metsässä, Antti kirjoitti.
He kolusivat tienvarsia puoleenyöhön. Nukkuivat taivasalla viitostien tuntumassa, koska eivät Laitilanniemelle osanneet jäädä. Maisema oli liian synkkä ja hiljaisuus painostava. Viitostiellä ajoivat sentään autot.
He jatkoivat seuraavana aamuna. Helle oli lannistava ja kilometrit painoivat jaloissa. Tuliko niitä kymmenen vai kaksikymmentä? Laitilanniementie haravoitiin kahta puolta Pitkäjärven risteyksestä Löytölammelle saakka.
Mitään Laitiseen viittaavaa ei löytynyt. Ei juuri muutakaan. Yksi Yamahan perämoottorin polttoainesäiliö.
Arto hukkasi aurinkolasit metsään, Antti lisäsi muistiinpanoihin.
Silti he olivat vajaata viikkoa myöhemmin jälleen Leppävirralla. Kolmas reissu.
Etsimme ja kuvasimme. Vehkalahti, Tervalahti, kävely, Vehkalahti.
Tulos:
Arto löysi aurinkolasinsa metsästä.
Illansuussa he lopettivat hämmentyneinä. Ei tosiaankaan yhtään jälkeä Laitisesta.
Miten tässä nyt näin kävi? Olivatko he arvioineet tapahtumien kulun aivan väärin?
Koitti kesäloman viimeinen aamu, sunnuntai 8. elokuuta. Antti istui avokeittiössään Vantaalla ja joi kahvia.
Hän oli kesän aikana kuvannut viistokaikuluotaimella yli sata kuvaa ja tutkinut niitä tunteja tietokoneella.
Jos katsoisi vielä kerran?
Kuvia ei ollut helppo lukea. Erottaa oudoista ruskeasävyisistä näkymistä, mitä niissä lopulta oli.
Antti avasi ruudulle ensimmäisen tallenteen, 6. heinäkuuta kuvatun Tervalahden. Äkkiä hän pysähtyi yhteen kuvaan.
Se oli otettu noin 17 metrin päässä rannasta, 7 metrin syvyydestä. Kohdasta, jossa vedenalainen rinne alkaa nopeasti jyrketä.
Kuvassa näkyi kaksi sumeaa jälkeä, ikään kuin kaksi samansuuntaista pyyhkäisyä.
Antti tuijotti kuvaa. Mikä voi jättää pohjaan tuollaiset jäljet?
Hän mittasi, mikä on jälkien etäisyys toisistaan. Noin 1,4 metriä. Tarkisti sitten, mikä on Seat Toledon raideväli. 1,42 metriä.
Oliko voinut käydä niin, että Laitisen auto oli pyyhkäissyt mennessään pohjaa ja jäljet olivat säilyneet järvessä viisitoista vuotta? Suunta oli oikea, suora linja metsäautotieltä, mutta vauhdin oli täytynyt olla kova. Auto oli jatkanut matkaansa.
Antti teki netissä simulaation lentoradasta. Katsoi Paikkatietoikkunasta ajoreitin profiilin ja arvioi karkeasti vauhdin, 50 kilometriä tunnissa.
Näytti siltä, että auto oli voinut osua veteen juuri tässä kohtaa, viistää vähän pohjaa ja jatkaa eteenpäin.
Hän otti ruutukaappaukset kuvista ja lähetti ne Artolle.
Yritimme kovasti hakea selitystä, miksi jäljet eivät olisi auton jäljet, mutta mitään oikein vakuuttavaa ei kumpikaan keksinyt, Antti kirjoitti.
Jos siis jäljet olivat 17 metrin päässä rannasta, missä oli itse auto?
He katsoivat karttaa, arvioivat olosuhteita ja sijaintia. Auto olisi paljon kauempana kuin he olivat tähän asti olettaneet. Ja paljon syvemmällä.
Sukellusveneen kaapeli ei riittäisi sinne saakka. Nyt tarvittaisiin oikea vene.
Alkoi hillitön suunnitteluoperaatio.
Antti puhui kumiveneestä ystävälleen, joka asui Uudellamaalla ja myös tarvitsi venettä. He päätyivät yhteishankintaan.
Veneeseen hän rakensi telineet viistokaikuluotaimelle. Hän istui tuntikausia paikallaan ja teki mielikuvaharjoituksia, kävi etsintää läpi hetki hetkeltä.
Mitä missäkin vaiheessa tarvitaan, mistä hankitaan varajärjestelmät, mikä voi mennä pieleen.
Itse keikan ajankohdaksi valikoitui 26.–27. elokuuta ja otin ne päivät töistä vapaaksi.
On ajateltava, että kadonneet ovat arvoituksia. Kun vainaja löytyy, arvoitus on ratkennut.
Paperit voi siirtää syrjään.
Muuta ei kannata ajatella. Ei omaisten tilannetta tai vainajan elämää, kuoleman hetkeä tai vaiheita ennen sitä. Komeaa maisemaa, keskimääräistä syvempää järveä ja metsäistä pikkutietä, jota on ajettu kovaa.
Jos niitä ajattelee, ei pysty enää etsimään.
Rannassa ei kuulumisia juuri vaihdettu.
Antti pysäköi Laitilanniementien varteen kello 13.57, ja kello 14.01 he olivat jo töissä. Molemmat tiesivät, että tämä olisi kesän viimeinen reissu. Jos Laitista ei nyt löytyisi, talvi tulisi väliin.
Veljeksille saattoi tulla kiistaa monista asioista, mutta etsinnöistä he eivät olleet riidelleet. Jos toisella oli vahva käsitys jostain, toinen ei epäillyt. Äänekoskella Parantalan kanavaa oli tutkittu seitsemän tuntia, koska Antti oli varma, että Jussi Peltola löytyisi sieltä. Suojokea oli kuvattu kaksi päivää, koska Arto oli varma, että sieltä.
Arto alkoi täyttää kumivenettä. Se, joka ei maksa, pumppaa. Antti antoi nopean tyyppikoulutuksen ja otti kännykällä kuvan. Sitten hän asensi veneeseen viistokaikuluotaimen.
Lähdettiin järvelle.
He etsivät paikan, jonka olivat pyyhkäisyjälkien perusteella laskeneet. Noin 60 metrin päässä rannasta.
Mitään ei näkynyt.
Jatkettiin eteenpäin. 70 metriä, 80 metriä, 90 metriä…
Ja siellä se oli, viistokaikuluotaimen kuvassa.
He ajoivat rantaan ja keittivät kahvit. Naapurimökin mies tuli puheille, ja veljekset kertoivat, millä asialla olivat. Juhaa etsitään.
Kului kuitenkin vielä vuorokausi ennen kuin autosta saatiin videokuvaa. Tuuli vei venettä, merkkipoiju oikutteli, pienoissukellusvene vaappui.
Videokuvassa näkyi, kuinka auto oli hautautunut pohjaan, 30 metrin syvyyteen. Se makasi katollaan. Saattoi sanoa, että se oli 1990-luvun Seat, vaikka kunnon varmistusta ei saatu. Ei kuvaa rekisterikilvestä tai takaikkunan pleksistä.
Mutta jos poliisit halusi paikalle vielä samana päivänä, oli soitettava nyt. Perjantai-iltapäivä oli aluillaan.
Anttia hermostutti soittaa. Mistä sen tietäisi, miten tutkinnanjohtaja heihin suhtautuisi.
Istuisivatko he kohta jossain putkassa.
Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Teppo Sovelius vahvisti tiistaina 30. marraskuuta, että autossa ollut vainaja on Juha Laitinen. Koska tutkinta on vielä kesken, Sovelius ei kerro tapauksesta enempää. Juha Laitisen katoamista tutkitaan tappona.
Keskusrikospoliisi tiedotti torstaina 3. maaliskuuta 2022, että Laitinen ei kuollut henkirikoksen uhrina. Lue lisää:
Oululaiset veljekset löysivät Leppävirralla kadonneen Juha Laitisen, nyt poliisi tiedottaa: ei ollut henkirikos