Pakolainen, homo, mies, nainen – kaikki luokittelut häiritsevät menestyskirjailija Pajtim Statovcia
Hävetti niin, ettei hän olisi halunnut allekirjoittaa kustannussopimusta. Mutta nyt hän on tehnyt sen toisen kerran.
Keskikesällä, juhannuksen jälkeen, Pajtim Statovci hyvästeli Bujarin.
Hän oli haikea, suorastaan surullinen. Hän oli elänyt Bujarin kanssa neljä vuotta.
Bujar ei ollut helppo tapaus. Miten hänestä edes kertoisi?
Hän oli nuori, parikymppinen. Toisinaan hän oli mies, toisinaan nainen. Kun hän oli mies, hän käveli ylväästi, kuten isänsä. Hartiat takana ja rintakehä auki.
Kun hän oli nainen, hän sipsutti. Hänellä saattoi olla kesämekko ja ruskeat avokkaat. Huolellisesti meikatut kasvot ja siniset piilolinssit. Kun hän kulki kadulla, miehet vihelsivät hänen peräänsä. Mutta kun hän meni pitemmälle, päätyi miehen kanssa makuuhuoneeseen, hän joutui vaikeuksiin.
Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, hän sanoi.
Välillä Bujar oli ranskalainen, välillä saksalainen tai kreikkalainen. Mutta koskaan hän ei ollut albaani. Ja juuri albaani hän oli. Juuret Kosovossa, nuoruus Albaniassa.
Bujar valehteli, petkutti ja petti. Hän käytti ihmisiä hyväkseen. Hän vaelsi suurkaupungista toiseen – Rooma, Berliini, New York, Helsinki – ja yritti tulla joksikin. Hyväksytyksi, suosituksi, halutuksi. Keinolla millä hyvänsä.
Sellainen hän oli. Epämiellyttävä.
Pajtim Statovci on eri mieltä.
”Mä kyllä ymmärrän häntä”, hän sanoo.
”Kun miettii niitä traumoja. Kaikkea, mitä hän kokee kotimaassaan, ja sen jälkeenkin.”
Bujar näki, kun kommunismi kaatui. Hän oli nuori poika silloin. Maaliskuussa 1991 Albanian demokraattinen puolue voitti vaalit ja ihmiset juhlivat Tiranan kaduilla. Nyt koittaisi vapaus, kaikki vaurastuisivat.
Mutta niin ei käynyt. Tuli levottomuuksia, kurjuutta ja nälkää. Albaanit sulloutuivat veneisiin ja ylittivät Adrianmeren. He pyrkivät Italiaan. Heitä oli tuhansia, sitten kymmeniätuhansia. Italialaisten myötätunto kaikkosi, he alkoivat inhota tulijoita.
Isä oli opettanut Bujarille, että albaanit ovat uljas kansa. Rohkea ja kunniakas. Nyt isä oli kuollut, äiti masentunut ja kotimaa riekaleina. Se, mistä isä oli ollut ylpeä, oli Bujarille pelkkä häpeä.
Kaikki on typerää täällä, sanoi Agim, Bujarin paras ystävä.
Pojat päättivät lähteä. Ensin kotoa, sitten koko maasta. Yhdessä he kestäisivät kaiken. Yhdessä heistä tulisi jotain muuta. He olisivat yhdessä aina.
Neljä vuotta Pajtim Statovci seurasi Bujarin matkaa. Hän kirjoitti sitä.
Bujar on Statovcin uuden romaanin päähenkilö. Tiranan sydän on romaanin nimi. Heinäkuun alussa Statovci oikoluki tekstiään viimeisen kerran, ja sitten hän jätti sen kustantajalle. Kirja ilmestyy näinä päivinä, 18. elokuuta.
Statovci on albaani, kuten Bujar, mutta muuta yhteistä heillä ei ole.
”Alusta loppuun mielikuvituksen tuotetta”, Statovci sanoo painokkaasti.
Tai ehkä on yksi asia.
Myös Statovci on herkkä häpeämään. Mutta hän häpeää eri asioita kuin Bujar.
Keväällä 2011 Statovci teki töitä ruokakaupassa.
Missä se oli, sitä hän ei kerro.
”Voiko sen olla mainitsematta? Ruokakauppa Helsingissä.”
Hän kertoo hyvin kitsaasti asioita itsestään.
Työ oli osa-aikainen, hän rahoitti sillä opintojaan. Hän luki yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa, toista lukuvuotta.
Yhtä hyvin hän olisi voinut lukea oikeustiedettä. Sitä hän oli harkinnutkin, kun lukio Porvoossa oli päättynyt.
Hän on Porvoosta, ja Kosovosta. Hän syntyi Podujevon kaupungissa Koillis-Kosovossa vuonna 1990. Silloin oli vielä olemassa Jugoslavia, ja Kosovo oli osa sitä.
Perhe muutti Suomeen 1992, mutta niistäkin vaiheista Statovci vaikenee.
”Olin kaksi, kun tulin Suomeen, eikä minulla ole lainkaan muistikuvia ajalta ennen sitä. En ole tuntenut mitään muuta paikkaa kodikseni kuin Suomen.”
Hän on kasvanut kahden kulttuurin keskellä ja puhuu albaniaa toisena kielenään, mutta tämä ei tee hänen elämästään ”mainittavasti erilaista”.
”En puhu paljoakaan yksityiselämästäni siksi, etten ymmärrä, miksi siitä pitäisi puhua.”
”Minähän keksin asioita päästäni ja kirjoitan tarinoita muiden luettavaksi.”
Mutta keväällä 2011, aloittaessaan työvuoroaan siinä helsinkiläisessä ruokakaupassa, hän ei ollut kirjoittanut vielä yhtään mitään. Hän oli vain lukenut, aina ja joka paikassa.
Hän latoi pakasteita altaaseen ja päätti, että tänään hän aloittaa. Hänkin yrittää kirjoittaa kirjan.
Ja heti työvuoron jälkeen hän aloitti.
Kun ensimmäisen kerran tapasin kissan, se oli jotakin niin häkellyttävää, kuin näkisi samaan aikaan sadan hyvän miehen ruumiit…
Alkoi syntyä Kissani Jugoslavia, tarina Suomeen päätyvästä albaaniperheestä. Isästä, äidistä ja pojasta. Nöyrtymisestä, alistumisesta ja tyytymisestä. Pojan miesystävistä, kissoista ja käärmeistä.
Maaliskuussa 2012 käsikirjoitus oli valmis, ja Statovci lähetti sen kolmeen kustantamoon. Otava otti yhteyttä heti, ehdotti tapaamista ja tarjosi kustannussopimusta.
Se oli häkellyttävää.
Mutta kun sopimus oli edessä, allekirjoitusta vailla, Statovci alkoi epäröidä. Laittaisiko hän sittenkään nimeään? Halusiko hän sittenkään tätä?
Kului kolme kuukautta. Hän allekirjoitti sopimuksen.
Kului puoli vuotta. Hän perui kaiken. Kirjaa ei julkaistaisi syksyllä 2013.
Statovci oli alkanut hävetä omaa tekstiään, tarinaa, jonka oli kirjoittanut.
Se tuntui lapselliselta ja vanhentuneelta. Tämä on kerrottu jo, ja paljon paremmin. Kirjoitettu, käsitelty ja keskusteltu. Mitä sanottavaa hänellä olisi?
Tai aivan päinvastoin: uskaltaisiko hän sanoa tämän kaiken? Hän oli kirjoittanut rankoista aiheista: kulttuurista, identiteetistä, väkivallasta, seksuaalisuudesta. Siitä, miltä tuntuu olla aina alakynnessä. Mitä siitä seuraisi?
Syksyllä 2014 Kissani Jugoslavia kuitenkin ilmestyi.
Lukukokemus on värisyttävä, kirjoitti Helsingin Sanomat.
Epäilemättä syksyn kirjasensaatio, arvioi Aamulehti.
Onnistunut.
Hurmaava.
Uljas ja rohkea.
Marraskuussa kirja sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, 15 000 euroa. Kustannusoikeuksia myytiin Eurooppaan.
Statovci oli yllättynyt, ylpeä ja onnellinen. Mutta kohta hän taas häpesi.
Tällä kertaa kehuja, kirjaa, sen kantta, esittelytekstejä, tapaa, jolla kirjaa tulkittiin. Lopulta hän häpesi jo omaa häpeäänsä.
Tällainen ihmishirviökö minusta on tullut? hän kysyi tekstissä, jonka kirjoitti myöhemmin Helsingin Sanomiin.
Hänen uransa oli kuin sadusta, ja hän vain valitti.
Vieläkään hän ei oikein ymmärrä, mistä häpeä johtuu.
”Osaisinpa sanoa.”
”Ehkä sitä menee jotenkin liian lähelle ja ajattelee, että… En mä tiedä.”
Mutta hän sai palautetta, ja se toi lohtua. Monet kirjailijat ottivat häneen yhteyttä ja kiittivät; hekin olivat tunteneet samantapaista häpeää. Vihdoin joku puhui siitä ääneen.
Taas se hetki on käsillä. Kirja julkaistaan.
Tiranan sydän ilmestyy reilun viikon kuluttua.
Statovci istuu kahvikupin ääressä. Jännittää.
”Vatsan pohjassa koko ajan semmonen kihelmöinti. Tai kun olis keilapallon niellyt.”
Nyt hän antaa haastatteluja, monta peräkkäin, ja sitten hän lähtee Lontooseen. Haastattelut ovat hänelle hankalia, mutta hän suostuu niihin.
”Pääsee sanomaan asioita, jotka on itselle keskeisimpiä. Arvosteluissa ne ei välttämättä nouse esiin.”
Jotkut arviot harmittivat häntä viimeksi. Kuten ne, joissa sanottiin, että Kissani Jugoslavia on kuvaus albaaneista Suomessa.
”Kun pyrkimys oli päinvastainen. Halusin näyttää, miten vahingollista jälkeä voi tulla, kun ihmiset niputetaan vain osaksi jotain joukkoa.”
Luokittelut häiritsevät häntä, kaikenlaiset luokittelut.
”Niin kauan kuin julkisessa puheessa käytetään ihmisiä luokittelevia määreitä, niin kauan kuin joku on erikoismaininnan arvoinen, hän säilyy epätasa-arvoisena valtaväestöön nähden.”
Pakolainen. Maahanmuuttaja. Homo. Transseksuaali. Mies, nainen.
Niin, edes sukupuoli ei ole hänestä yksiselitteinen asia. Se ei ole sitä romaanissakaan, ei Bujarille eikä tämän ystävälle Agimille.
”Bujar vaihtaa sukupuoltaan lennossa, ehkä se meni jopa liioittelun puolelle.”
”Mutta mä en näe sukupuolta niin selvänä kategoriana.”
Statovci kertoo puheesta, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Kirjailija Elif Shafak puhui muutama vuosi sitten TEDissä, kuuluisassa tiedekonferenssissa Oxfordissa. Puheen voi katsoa netistä (ted.com/talks).
Elif Shakaf on turkkilainen. Vai onko hän turkkilainen? Hänellä on turkkilaiset vanhemmat, mutta hän syntyi Ranskassa, kasvoi Espanjassa, Jordaniassa ja Turkissa.
Hänellä on siis monikulttuurinen tausta, ja sen vuoksi hän on saanut tietynlaisen leiman. Tällaisen:
Hän ei ole puhtaasti kirjailija, luova yksilö, vaan kulttuurinsa edustaja. Hän ei kuvittele ja keksi tarinoita vaan puhuu aina jollain tavalla ryhmänsä puolesta. Hän osoittaa vääryydet ja antaa vaietuille äänen. Ja juuri hän voi tehdä niin – ja hänen pitää – koska hänellä on tämä tausta.
Statovciin nämä sanat osuivat.
Hänkin oli joutunut tilanteisiin, jotka olivat lähes hullunkurisia. Hän oli kirjoittanut yhden romaanin, ja yhtäkkiä hänen olisi pitänyt kommentoida pakolaiskriisiä. Mitä mieltä olet maahanmuuttajista? Miten he voivat sopeutua Suomeen? Miten tilanne pitäisi ratkaista?
Ei hän osannut sanoa mitään. Eikä halunnutkaan.
Viime kevään Statovci oli New Yorkissa.
Hän viipyi kolme kuukautta, kirjoitti ja hioi uutta romaaniaan.
Kodikkaassa Café Grumpyssa Brooklynin Greenpointissa, Fika-ketjun paikoissa Manhattanilla, Starbuckseissa. Ketjukahviloista pääsi varmasti nettiin.
Keskiviikkona 27. huhtikuuta hän istui juuri Starbucksissa, kun Julia Angelin soitti. Angelin on hänen agenttinsa Tukholmasta.
Agentilla oli uutinen: yhdysvaltalainen kustantamo oli ostanut oikeudet Statovcin kirjaan. My Cat Yugoslavia ilmestyisi keväällä 2017.
Eikä kyseessä ollut mikä tahansa kustantamo vaan Pantheon Books, joka on osa arvostettua Penguin Random House -konsernia.
Ja kun Statovci nyt sattui olemaan kaupungissa, kustantamon ihmiset voisivat tavata hänet.
Hetkeksi kaikki pysähtyi. Voiko tämä olla totta, Statovci ajatteli. Tapahtuuko tämä oikeasti? Viisi vuotta sitten hän oli päättänyt kirjoittaa kirjan – yrittää sitä – ja nyt hän oli New Yorkissa ja…
Seuraavana päivänä hän asteli pilvenpiirtäjän lasiovista sisään. Valtavat kirjahyllyt aulan molemmin puolin, vastaanoton takana suuret kirjaimet: Penguin Random House.
Hermostutti kamalasti. Tällaisen talon ihmiset, ja vielä tämä amerikkalainen puhetapa, ylenpalttinen ystävällisyys. Miten hän osaisi olla?
Kustannustoimittaja ja viestintäpäällikkö ottivat hänet vastaan.
”We really loved your book!”
Suomen Kuvalehti ja Kustannusosakeyhtiö Otava kuuluvat Otava-konserniin.