Vain elämää
Taiteilija Paula Vesala tuntuu onnistuvan kaikessa. Yksityishenkilö Paula Vesalalla on ollut vaikeampaa.
Viime syksynä taiteilija Paula Vesala kirjoitti Twitteriin, että hänen mielestään kaksi kertaa viharikoksesta tuomittu henkilö ei voi toimia kansanedustajana. Sen seurauksena Vesala sai niskaansa valtavasti uhkauksia ja törkyä.
”Aina kun sanon jotain, mun pitää valmistautua siihen, että tulee palautetta”, Vesala kertoo.
Toisinaan hänestä tuntuu, että olisi parempi, jos ei esiintyisi julkisuudessa ollenkaan. Että olisi ainoastaan laulut.
”Tässä ajassa taiteilijalle on ehkä vaikeinta se, että kaikki personoituu tosi paljon. Raiskaus- ja tappouhkauksien saajana on vaikea ajatella, että niin ei olisi.”
Uutta Etsimässä rauhaa -albumia tehdessään Vesala ei miettinyt musiikkinsa vastaanottajia. Vesalan mukaan levyn taustalla on ”henkilökohtaisen elämän käännekohta”.
”En halua selitellä tekstejä sen enempää. Ne on mitä on, ja ihmiset ottaa ne miten ottaa. Liiallinen selittely on usein huono tie.”
Vesalan mielestä ei ole mielekästä penätä, ovatko levyn tekstit totta. Osa on, osa ei.
Hänestä olisi järkevämpää puhua sanoitusten teemoista. Käydä koko keskustelu hieman toisella tasolla.
Mutta eihän julkisuus toimi niin.
”On surkuhupaisaa, että on valtakunnanuutinen, jos käyn jonkun kanssa ulkona. Tuntuu edelleen tosi rasittavalta, kun julkisuuteen päätyy henkilökohtaisen elämän asioita. Ja kun ne vähäiset asiat, jotka jotkut tietää mun elämästä, saavat valtavan merkityksen.”
”Tekstien takana on paljon elämää, joka ei koskaan päädy julkisuuteen. Kaikki biisit eivät kerro niistä asioista, joista on kirjoitettu iltapäivälehdissä.”
Harvan suomalaisen poptähden ansiolista on yhtä monipuolinen kuin Paula Vesalan.
Vesala on julkaissut yhdeksän levyä, joista kuusi PMMP-yhtyeen kanssa. Hän on näytellyt elokuvissa ja teatterissa, valmistunut teatteritaiteen kandidaatiksi Teatterikorkeakoulusta ja maisteriksi Kalifornian UCLA:sta sekä osallistunut kahdesti Vain elämää -ohjelmaan.
Kun kiekkoleijonat voitti viime keväänä MM-kultaa, Vesala esitti kansanjuhlassa Finlandian – niin koskettavasti, että Iltalehti kysyi, pitäisikö kansallislaulu vaihtaa.
Poptähti. Näyttelijä. Mielipidevaikuttaja. Esikuva.
Vesala ei itse pidä siitä, että hänet määritellään joksikin.
”Olen kasvanut neljän veljen kanssa ja aina vaatinut, että saan tehdä samoja asioita kuin he. Että mua ei syrjäytetä mistään sen takia, että olen tyttö.”
”Jossain vaiheessa huomasin, että kaikkea mun toimintaa voi nimittää yhdellä termillä.”
Vesala näkee koko uransa ”jonkinlaisena feministisenä projektina”.
Kärsämäki, Pihtipudas, Viitasaari. Vesalan lapsuudenperhe muutti alas nelostietä.
”Äiti sai Kärsämäeltä työpaikan, kun se valmistui opettajaksi. Se muutti sinne isän kanssa. Meillä ei ole siellä mitään sukujuuria, mutta isän hauta on siellä”, Paula Vesala kertoo.
”Isä hukkui, kun äiti odotti mua. Siksi virrat ja vesi ovat aina olleet läsnä mun teksteissä.”
Vesala muistaa paljon asioita varhaisesta lapsuudesta: Manta-myrskyn aikaan äiti oli Tahkolla ja kolmivuotias Paula teki kynttiläpuuroa kodinhoitajan kanssa. Tšernobylin räjähdyksen jälkeen ei saanut syödä ruohosipulia. ”Sitten oli sellainen mansikkavadelmajäätelö, joka oli pellen naama ja jolla oli purkkanenä.”
Kun äiti meni uusiin naimisiin, perhe muutti Pihtiputaalle. Paula Vesala kävi koulua ja hänellä oli ihania ystäviä. Äidin erottua matka jatkui Viitasaarelle. Sieltä ainoa hyvä muisto on musiikkiopisto.
”Tunnelma oli ankea ja väkivaltainen. Monilla koulukavereilla oli rajut taustat ja kotiolot. Ei mitään tulevaisuuden näkymiä. Mun yläasteaika oli ankea.”
Viitasaarelta Vesala muutti Kuopioon. Aluksi se tuntui kuin olisi päässyt taivaaseen. Musiikkilukion käymisen rinnalla hän ohjasi, kirjoitti ja näytteli teattereissa, soitti viulua orkestereissa, perusti bändejä ja opetteli soittamaan pianoa. Hän myös hoiti lapsia, kävi töissä tukkuvihannesliikkeessä ja paistoi hampurilaisia McDonald’sissa.
Abiturienttivuotena hän sairastui vakavaan masennukseen, joka pilasi osan ylioppilaskirjoituksista.
”Se johtui aikuiseksi kasvamisen kriisistä. Mun arjen hallinta ja identiteetti olivat heikolla pohjalla. Eikä mulla ollut sellaista turvaverkkoa kuin useimmilla muilla. Olin kateellinen niille, jotka asui himassa ja söi äidin ruokia.”
Vesala kävi joka viikko psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, mutta ei osannut puhua rehellisesti itsetuhoisista ajatuksistaan.
”Päädyin lopulta ambulanssilla suljetulle osastolle. Olin siellä vajaan kuukauden.”
Kun Vesala pääsi kotiin, hänellä ei ollut varaa lääkkeisiin. Hänen oli pakko lopettaa niiden käyttäminen.
”Sossu ilmoitti, että ne maksaa lääkkeet, jos lopetan työt. Jos käyn opettamassa pianonsoittoa lapsille, ne ei maksa. Päätin, että menen mieluummin töihin ja opiskelemaan kuin jään kotiin syömään Remeronia.”
Samana keväänä Vesala päätti lähteä Kuopiosta. Hän haki Sibelius-Akatemiaan, Popstars-ohjelmaan ja ”aika moneen muuhunkin paikkaan”.
”Epäonnistuminen ei pelottanut samalla tavalla masennuksen jälkeen. Seuraavana syksynä olinkin jo Helsingissä Sibiksen asuntolassa levytyssopimus kourassa.”
PMMP oli yksi 2000-luvun alun suosituimmista bändeistä Suomessa. Paula Vesalan ja Mira Luodin lauluissa asiat sanottiin suoraan. Ne kertoivat perheväkivallasta, seksiongelmista, itsemurha-ajatuksista ja aikuistumisesta. ”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut!”
Sanoituksista suurimman osan kirjoitti Vesala. Yhtyeen kolmas jäsen oli musiikin säveltänyt ja tuottanut Jori Sjöroos. Rakkaudesta-levyä (2012) tehdessään kaikki kolme tiesivät, että se jää yhtyeen viimeiseksi.
”Meidän elämissä tapahtui siihen aikaan isoja muutoksia. Olin aloittanut teatterikoulun ja lapsi päiväkodin. Jorilla oli kriisejä yksityiselämässä. Mira odotti koko ajan, että milloin tehdään jotain uutta ja päästään keikoille.”
Vesalan mukaan PMMP:n lopettaminen oli oikea päätös oikeaan aikaan. Arpia ei jäänyt. Sekä Vesala että Luoti ovat tehneet yhteistyötä Sjöroosin (nyk. Jori Roosberg) kanssa myöhemminkin.
Syksyllä 2014 Paula Vesala, hänen miehensä muusikko Lauri Ylönen ja heidän kuusivuotias Julius-poikansa muuttivat Los Angelesiin.
Muutto oli Ylösen haave, mutta myös Vesala lähti Yhdysvaltoihin mielellään. Ulkomailla asuminen tuntui hauskalta seikkailulta, ja Los Angelesissa oli mahdollista jatkaa opintoja. Kaliforniassa Vesala suoritti näytelmäkirjallisuuden maisteriopinnot UCLA:ssa, oli mukana erilaisissa teatteriprojekteissa (”Ne oli tosi kivoja töitä!”) ja teki musiikkia kotona.
Hän myös työskenteli vapaaehtoisena Juliuksen koulussa ja järjesti myyjäisiä ja tapahtumia kunnon amerikkalaisäidin tavoin.
Vesala ja Ylönen erosivat vuonna 2016. Takaisin Suomeen Paulan ja Juliuksen ”miniperhe” muutti loppuvuodesta 2018, kun Julius ei enää viihtynyt Amerikassa. Ylönen asuu nykyään Havaijilla.
”Suomessa lapset saa mennä helpommin. Täällä kaikki ei ole niin valvottua. Jos lapsien vapaa-aika on vapaampaa, se vaikuttaa ystävyyssuhteisiin positiivisesti.”
”Kun pääsin kaikkien sotkujen jälkeen tilanteeseen, jossa mulla on turvallinen koti ja elämä pyörii hyvin, keho ja pää antoivat periksi.”
Paula Vesala on sairastanut kolme vakavaa masennusjaksoa. Toinen osui raskausaikaan.
”Silloin olin avohoidossa ja seurannassa”, Vesala kertoo. ”Se ei ehkä ollut hormonaalista, vaan liittyi enemmän elämän saumakohtaan. Ehkä lapsen saaminen pelotti. Että osaanko olla äiti pienelle. Vai toistanko menneisyyden malleja. Kun Julius lopulta tuli maailmaan, tiesin olevani hänelle paras äiti.”
Kolmannen kerran Vesala sairastui eron jälkeen Yhdysvalloissa.
”Se tuli vähän jälkijättöisesti. Siinä oli paljon muitakin asioita.”
”Mulla oli toinen ihmissuhde, jossa oli hankalaa. Sen lisäksi oli muu elämän kasailu ja hakeminen. Kun pääsin kaikkien sotkujen ja erojen jälkeen tilanteeseen, jossa mulla on oma turvallinen koti ja elämä pyörii hyvin, keho ja pää antoivat periksi.”
Tällä kerralla Vesala halusi yrittää ilman sairaalahoitoa ja vahvaa lääkitystä. Se on vaarallisempaa ja hitaampaa. Hänellä oli terapeutti apunaan ja ystäviä tukenaan.
”En edes yrittänyt olla töissä tai tehdä mitään muuta samaan aikaan. Yritin vain liikkua ja saada nukuttua.”
Vesala puhuu masennuksistaan, koska mielenterveysongelmia ympäröivä häpeä on vaarallista ja aiheuttaa turhaa kärsimystä. Hän toivoo, että ihmiset uskaltaisivat hakea ajoissa hoitoa ja että apua olisi saatavilla kaikille taustasta ja asemasta riippumatta.
Tällä hetkellä Vesalan elämä on raiteillaan. Hän asuu Helsingin Karhusaaressa poikansa ja kahden mäyräkoiran kanssa. Hän rakastaa työtään muusikkona ja näyttelijänä.
”Vaikka teen paljon surullistakin musiikkia, tällä hetkellä rankinta elämässäni on söpö koiranpentu. Se valvottaa ja herättää liian aikaisin”, Vesala sanoo.
”Nyt se on saanut vanhemman koirankin sekaisin. Tänä aamuna, kun taksi jo venasi pihassa, se kakki hädissään eteiseen, että älä lähde mami!”
Kesän jälkeen Vesala jää keikkatauolle. Elokuun lopussa ensi-iltaan tulee Seurapeli-elokuva, jossa hän esiintyy.
”Syyskuussa aion jäädä kotiin ja nukkua. En yhtään tiedä, mitä teen sen jälkeen. Mulla ei ole ikinä ollut pitkän tähtäimen suunnitelmia. On ollut vain lyhyen.”
Keväällä 2018 Muusikkojen liitto toteutti kyselyn alalla tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä. Sen perusteella 51 prosenttia naisista ja 20 prosenttia miehistä oli kokenut häirintää.
”Olen itsekin nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Niistä ihmisistä monet on yhä alalla ja vallassa. Kun näitä asioita ruvettiin tuomaan julkisuuteen, osa niistä meni varmasti paniikkiin, että mitä on tullut sekoiltua vanhan liiton nimissä.”
Vesala on kohdannut epäasiallista käytöstä nuoruudesta asti.
”Aluksi ajattelin, että se kuuluu kuvioon. Vaikka olihan se hirveä pettymys, kun joku ihailemasi suurhahmo kourii ohi mennessään tai kommentoi kehoasi muiden kuullen.”
”Silloin en edes ajatellut, että asioista voisi sanoa jollekin. Seksuaalista häirintää ympäröi hyväksynnän ilmapiiri. Se, että muka halusin sivuuttaa asian itsekin, on ollut osa ongelman ydintä.”
Vaikka asioiden läpi käyminen on kivuliasta, se johtaa parempaan.
”On täysin eri asia tehdä musiikkia naisena nyt kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Nykyään tytöt tekevät kaikkea, eikä sitä oikeutta aina tarvitse olla erikseen vaatimassa.”
Asenteissa on kuitenkin yhä petrattavaa.
”En tiedä, kuinka vanha pitää olla, että muhun ei suhtauduta jonain esineenä. Siitä tulee ihan epätodellinen olo. Että hei, mä olen sentään tehnytkin jotakin!”