Erään nokialaisen tarina - valittujen heimosta löysään hirteen
Kuvat Ari Heinonen.
Oli hätänumeropäivä 11.2.2011, ja olisin halunnut soittaa hätänumeroon.
Seisoin satojen muiden joukossa kuuntelemassa toimitusjohtajan puhetta: Mies herää tulipaloon öljynporauslautalla. Pelastautumisaikaa on vähän ja vaihtoehtoja on tasan kaksi. Jos jää pakoilleen, kuolee varmasti. Jos hyppää mereen, voi selvitä – tai kuolla. Nokian on siis valittava.
Puhetta kuunnellessani tajusin, että myös minun olisi hypättävä, kävi miten kävi. Täällä en ainakaan selviäisi, ajattelin.
Uusimmat irtisanomisuutiset Nokiasta saavat palan kurkkuun. Muistan pitkiä viikkoja epätietoisuudessa. Muistan, miltä tuntui olla viikosta toiseen kvartaalitalouden pesukoneessa, linkousohjelmassa: tunteet vaihtelivat kauhusta helpotukseen ja takaisin. Lähdin Nokiasta tämän vuoden alussa.
Yt-neuvottelut väsyttävät, turhauttavat, pitkästyttävät. Ne vievät työnilon, ne nipistävät vatsasta, vihlaisevat selästä. Ne saavat hissin tuntumaan ahtaalta, sykkeen kovalta. Ne merkitsevät loputonta odottamista.
Odotteluvaiheita on kolme. Ensin odotetaan, että neuvottelut alkaisivat; sitten odotetaan kuusi viikkoa, että neuvottelut päättyisivät. Lopulta odotetaan, että löytyisi uusi työ talon sisältä tai että irtisanomisaika kuluisi loppuun ja pääsisi pois.
Vaihe I: Vaaran merkit
Kuin villieläimet viidakossa minä ja muut nokialaiset olimme vuosien varrella oppineet lukemaan vaaran merkkejä:
Radiohiljaisuus laskeutuu. Pääkonttorilta tulevat viestit vähenevät. Päätöksenteko pysähtyy. Esimies vastaa kysymyksiin vältellen. Jotain on menossa, sen tuntee selkäpiissään.
Ihmisten liikkeitä alkaa seurata: miksi nuo kaksi menivät samaan neuvotteluhuoneeseen? Muiden käytöstä alkaa ylitulkita: miksei yksikön johtaja tervehtinyt niin kuin yleensä? Tietääkö se jotain? Miksi henkilöstöosasto on tehnyt niin paljon varauksia auditorioihin?
Odotteluvaiheet ovat samat kuin lasta hankkiessa: ensin odotellaan, että tulisi raskaaksi, sitten odotetaan, että lapsi syntyisi. Paitsi että tässä tapauksessa tietää odottavansa kuollutta lasta. Silti sen odottaa syntyvän. Että olo kevenisi ja pääsisi elämässä eteenpäin.
Tässä ensimmäisessä vaiheessa, jossa vasta odotetaan tietoa yt-neuvotteluiden alkamisesta, on tärkeää vaikuttaa tehokkaalta ja tarpeelliselta.
Laitoin jalkaan kopisevimmat saappaani. Kuulostin tehokkaalta pelkästään hakiessani kahvia. Istuin etukenossa koneen ääressä lukiessani muka sähköposteja, joita ei ollut. Ei tullut, koska mikään asia ei edistynyt. Päätöksiä ei voitu tehdä, koska johdon aika meni organisaatiolaatikoiden siirtelyyn.
Tarkistin iltapäivälehtien uutiset. Juoksin neuvotteluhuoneesta toiseen läppäri kainalossa. Yritin turhaan olla käymättä Facebookissa liian usein. Toisaalta ainoa hetki päivästä, jolloin koin olevani tarpeellinen, oli kun sain kolme tykkäystä linkkaamastani videosta.
Kehityskeskustelu pidettiin kuten ennenkin. Olin taas saavuttanut tavoitteeni. Silti tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Ikään kuin pelkäsin salaa, että pätemättömyyteni huomataan. Vaikka opin uutta koko ajan, itsetuntoni kutistui. Sillä vuosi vuodelta asiat olisi pitänyt tehdä vielä paremmin, tehokkaammin.
Kehityskeskusteluissa me nokialaiset näyttelimme roolimme vanhaan malliin: ”Toi syksyn projektihan meni nappiin. Jos jotain täytyisi kehittää, niin ehkä voisit kuitenkin olla vähän innovatiivisempi ja proaktiivisempi. Niinku passion for innovation, tiedätkö?”
Kävin joogassa, urheilin, tein kaikkeni, että jaksaisin hengenveto hengenvedolta tässä epätietoisuuden tilassa.
Nokiaa lyötiin kaikilla rintamilla: myyntiluvuissa, pörssissä, sosiaalisessa mediassa, lehtijutuissa. Kauppareissulla lööpit huusivat tuhoa. Lehtien keskustelupalstojen nimettömät kommentit huokuivat ylenkatsetta ja vahingoniloa.
Muutamaa vuotta aiemmin tilanne oli ollut toinen. Tuntui, etteivät tehtaat ehtineet syytää markkinoille tarpeeksi kännyköitä, kysyntä oli niin kova. Saimme osallistua koulutuksiin. Tiimipäivät pidettiin saaristossa.
Viime vuosina tiimipäiviä ei pidetty enää lainkaan. Kurssille pääsy oli lottovoitto. Uuden työkännykän hankkiminen piti perustella hyvin. Sähköposti suolsi kehotuksia säästää. Matkustamista tuli vähentää.
Nimetyistä istumapaikoista oli säästösyystä luovuttu jo ennen alamäkeä. Jos tuli liian myöhään töihin, saattoi olla, ettei löytänyt enää istumapaikkaa. Joka ilta henkilökohtaiset tavarat piti kerätä pois työpisteestä. Uudessa tilanteessa se ikään kuin korosti sitä, että olimme, joka ikinen, korvattavissa.
”Nyt on vähän turbulenssia, mutta pian rauhoittuu” oli yleinen hokema. Koskaan ei rauhoittunut.
Odottelun jatkuessa eräänä harmaana aamuna käytäville oli teipattu keltaisia hymynaamoja ja kehotus: Hymyile työkavereillesi! Tervehdi heitä!
Vaihe II: Löysässä hirressä
Viimein odottelu loppui. Meille kerrottiin, että yt-neuvottelut alkaisivat. Olimme helpottuneita siitä, että tieto lopulta tuli. Siirryttiin odottelun toiseen vaiheeseen.
Turvamiehet varjelivat toimitusjohtajaa tiedotustilaisuudessa. Meillä alaisilla ei ollut turvamiehiä, eikä varjelusta.
Olin siis taas yt-neuvotteluissa. Kohdallani nämä olivat kolmannet, mikä on Nokiassa melko vaatimaton luku. Oli niitäkin, joille nämä olivat seitsemännet – joillakin oli ollut jopa kahdet yt:t samana vuonna.
Tähän asti olin aina etsinyt uuden työn talon sisältä. Motivoinut itseni, opetellut tuntemaan uuden pomon, uudet tiimikaverit, uuden yksikön. Olin uudistunut ja sopeutunut muutoksiin.
Nyt tiesin heti, että enää en edes yrittäisi etsiä uutta työtä talon sisältä. Ansaitsin parempaa kuin iäti toistuvia muutoksia ja aina kovempia vaatimuksia. Tahdoin pois.
Kahdenkeskiset palaverit pomon kanssa muuttuivat vaivaannuttaviksi. Yritin kysellä, olisinko lähtijöiden joukossa. Hän ei kuitenkaan voinut kertoa, vaikka näin totuuden hänen katseestaan. Tietoa pitäisi odottaa kuusi viikkoa.
Pitkän neuvotteluajan tarkoitus on antaa työntekijälle aikaa sopeutua. Nyt se tuntui vain kiusaamiselta.
Jatkoin työnteon näyttelemistä aikani. Lopulta lakkasin käymästä työpaikalla, sillä mitään tekemistä ei ollut. Onneksi etätyöt olivat mahdollisia. Lähinnä kyse oli epätöistä: katsoin aamulla toiveikkaana sähköpostit ja lähdin lenkille. Ja odotin. Ja odotin.
Kuusi viikkoa kului viimein loppuun ja tieto tuli: joutuisin lähtemään. Vähän myöhemmin sain esi-ilmoituksen irtisanomisesta. Päälle tuli vielä Nokian kädenojennus: irtisanomista lykättiin kahdella kuukaudella. Aikaa kutsuttiin ”grace periodiksi”. Elin siis armonajalla.
Vaihe III: Hanskat putoavat
Siirryttiin odottelun kolmanteen vaiheeseen: odottamaan, että talon sisältä löytyisi uusi työ tai että irtisanomisaika kuluisi loppuun.
Esimieheni vakuutteli, ettei valinnassa ollut mitään henkilökohtaista. ”Kansainvälinen markkinatilanne nyt vaan vaatii vaikeiden ratkaisujen tekemistä.”
Pienen järkytyksen jälkeen mieleni valtasi helpotus. Viimeinkin pääsisin pois. Voisin lakata näyttelemästä tehokasta ja innostunutta, sillä en ollut kumpaakaan.
Selasin varmuuden vuoksi sisäisiä työpaikkoja. Jospa minusta sittenkin löytyy ”challenger mindset”? Tai ”positive can-do attitude”.
Loppusuoralla tuli tarjous aikaisempaa vaativammasta paikasta.
Vielä kerran jouduin punnitsemaan päätöstäni. Harkinta kesti yhden iltapäivän. Lopputulos oli sama: pois täältä, ja pian.
Ihmismieli sopeutuu uskomattoman nopeasti uuteen tilanteeseen. Aloin huomata vain seikkoja, jotka tukivat päätöstäni.
Miten väsyneiltä ihmiset näyttävätkään. Miten tyhjää työni olikaan ollut. Kuinka tyhjänpäiväisissä palavereissa olinkaan tuhlannut elämääni. En halunnut ajatella sitä, että pian en enää olisi osa tätä heimoa, johon olin kuulunut niin monta vuotta. Vaikka en enää pitkään aikana ollutkaan viihtynyt, olo tuntui silti vähän haikealta.
Hienojakin hetkiä oli ollut, mutta en halunnut nyt muistaa niitä.
Edellisissä yt-neuvotteluissa konsultti oli käynyt kertomassa meille inhimillisistä tunteista muutoksissa: ensin tulee järkytys, sitten lamaannus ja viha.
Samat vaiheet käydään läpi myös avioerossa, läheisen kuolemassa tai jos itse sairastuu vakavasti. ”Lopulta koittaa uusi nousu”, konsultti lupasi.
Firma tarjosi monenlaista tukea. Opimme, miten tehdään myyvä CV. Miten olla vakuuttava työhaastattelussa. Miten perustetaan oma firma.
Irtisanottavien tiedotustilaisuuksissa silmiin pisti, että lähtijöiden joukossa ei ollut monta alle 45-vuotiasta. Olimmeko jo siis liian vanhoja? Vai olimmeko yksinkertaisesti nähneet liian monet yt:t ja päättäneet viimein lähteä?
Tilaisuuksissa näkyi vakavia ilmeitä, mutta myös huojentuneita. Jotkut kertoivat pelänneensä, että heidät nimitettäisiin uuteen paikkaan – että ei pääsisikään pois. He olivat tehneet pitkää päivää varmistaessaan, ettei nimitystä tulisi.
Oli nimittäin muita vaihtoehtoja. Joku kunnostaisi vanhan kansakoulun kotiseudullaan ja perustaisi hotellin. Toinen saisi viimein tilaisuuden perustaa firman, jonka ideaa oli hautonut kavereiden kanssa monta vuotta. Kolmas ei tiennyt mihin ryhtyisi, mutta haluaisi pois.
Eräs kohtalotoverini tunnusti, ettei edes jaksa vielä hakea töitä. ”On pakko levätä alkuun. Haluan taas tulla siksi íhmiseksi, joka olin ennen Nokiaa.”
Oli myös niitä, jotka olivat olleet henkeen ja vereen firman miehiä ja naisia ja olivat nyt täysin eksyksissä. Nokiaan oli tultu suoraan koulun penkiltä. Yhtäkkiä 20 vuotta oli kulunut, eikä Nokia enää tarvitsisi heitä. He kuitenkin olisivat tarvinneet vielä Nokiaa.
Laadin CV:n ja pohdin pitkään, laittaako syntymävuotta näkyviin. Olinhan yli 45-vuotias. Se on työantajien silmissä korkea ikä, minua peloteltiin.
Samaan aikaan Elinkeinoelämän valtuuskunta vaati lehdessä työurien pidentämistä. Jospa aloitettaisiin 45-vuotiaista?
Tunteeni vaihtelivat viikoittain, jopa päivittäin. Kolmelta aamuyöllä happi oli loppua: saanko enää koskaan töitä? Iltapäivällä selailin työpaikkailmoituksia innostuneena.
Välillä kävelin kotona ympyrää kuin villieläin häkissä kykenemättä tarttumaan mihinkään muuhun kuin likavaatekasaan ja tiskirättiin. Päässäni takoi vain kysymys siitä, kuka olisin nyt, kun en kuulu enää Nokiaan.
Oli ollut niin helppo vastata vanhan koulukaverin kysymykseen kuulumisista. ”Olen töissä Nokiassa” oli tyhjentävä vastaus. Mitä siellä tein, ei ollut olennaista. Jatkokysymystä ei tullut.
Mitä nyt kysyjille vastaisin? Olinko downshiftaaja? Olinko sapattivapaalla, vai mikä pahinta – olinko työtön? Kvartaalitalouden uhri? Syrjäytynyt? Olisinko vain minä? Mihin se riittäisi?
Kävin allekirjoittamassa paperin, jolla päästin Nokian kaikista velvollisuuksista minua kohtaan. Tähän asti minulle oli maksettu, että tekisin kaikkeni Nokian eteen. Nyt minulle maksettaisiin siitä, että häipyisin vähin äänin.
Numerot paperissa lohduttivat mutta eivät tarjonneet uutta identiteettiä. Sitä ei saisi ostettua. Se pitäisi etsiä.
Tyhjensin kaappini. Työnsin työpaperini yksitellen silppuriin: projektissuunnitelma, strategiasetti, powerpoint-esitys. Jokainen silppurin surahdus vei minua kohti uutta elämää.
Annoin esimiehelleni yksitellen tavarat, jotka olivat tämän heimon tunnusmerkkejä: läppäri, kuvallinen kulkukortti, matkapuhelin. En kuuluisi enää joukkoon.
Kuljin viimeistä kertaa pitkää käytävää ja pyöröovista ulos. Aurinko häikäisi, kun astuin pihamaalle.
Yt:eiden ulkopuolelle jäänyt työkaverini soitti jälleen kerran ahdistuneena.
”En tiedä, miten jaksan enää päivääkään. Miksi en lähtenyt silloin kun minulla oli tilaisuus?”
”En tiedä”, vastasin. ”Minä lähdin.”
Päästyäni pois elämäni on monella tapaa rikastunut. Tuntuu siltä kuin monet mielenkiintoiset asiat olisi pimitetty minulta Nokia-vuosien aikana. Olin ollut liian väsynyt kiinnostumaan mistään muusta kuin siitä, että selviytyisin seuraavasta työpäivästä, seuraavista yt-neuvotteluista.
Armeijassa on saapumiseriä. Nokiassa on lähtemiseriä.
Tuoreet uutiset kertovat tämänkertaisen lähtemiserän olevan aikaisempia suurempi: Suomesta lähtisi 3 700 työpaikkaa. Vaikka itse olen jo kuilun paremmalla puolella, uutisia katsoessani huomasin palan nousevan kurkkuun. Myötätunnosta.
Uusimmassa lähtöerässä olijoille haluan sanoa:
Rohkeutta, toverit. Tällä puolen Nokiaa on ihan hyvä olla. Henkisesti tulette menemään pohjan kautta, mutta sieltä pääsee ylös.
Eli kuten Nokian virallisella kielellä sanotaan: ”When God closes a door, he opens a window – but it’s hell in the hallway.”
Ennemmin tai myöhemmin ikkuna aukeaa. Löytyy uusi työ. Uusi elämän tarkoitus. Mutta siinä välissä on kyllä hiton pimeää.
Kirjoittaja on entinen nokialainen. Iris Pumila ei ole hänen oikea nimensä. Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 29/2012.