ISÄNTÄ

Ensin kuoli nainen ja kohta toinen, sitten kolmas... Kymmenen vuotta sitten Pohjois-Karjalassa alettiin ihmetellä, mitä maanviljelijä Pekka Seppäsen ympärillä tapahtuu.

ISÄNTÄ

Ensin kuoli nainen ja kohta toinen, sitten kolmas... Kymmenen vuotta sitten Pohjois-Karjalassa alettiin ihmetellä, mitä maanviljelijä Pekka Seppäsen ympärillä tapahtuu.
Kotimaa
18.3.2017 10:33

Vesikon uimahalli Joensuussa on kylpylämäinen ja valoisa. Sen verran pieni, että uimavalvojat muistavat kanta-asiakkaat. He ihmettelevät, jos joku jättää tulematta.

Miehellä ei ollut vakiopäivää tai -kellonaikaa, mutta hän kävi usein. Joskus monta kertaa viikossa.

Mies näytti kymmenen kerran sarjalippua kassalle. Yleensä hän tuli yksin, mutta toisinaan hänellä oli mukanaan pienikokoinen nainen. Joskus seurueessa oli myös kaksi miestä.

Kassalla huomattiin, että mies haisi viinalta. Hän kuljetti pukuhuoneeseen pulloja. Siihen ei puututtu, sillä mies käyttäytyi asiallisesti. Ei aiheuttanut häiriöitä.

Saunassa hän jutteli leppoisasti. Hän näytti siltä että kestää löylyä: parrakas ja roteva, reilu 180-senttinen.

Altaassa hän ui kevyennäköistä kroolia, jatkoi pitkään, kilometrejä.

Vuosien mittaan matka lyheni. Vatsa kasvoi.

Lähtiessään mies kyseli bussiaikatauluja kahviosta. Kotiin Kontiolahdelle oli 11 kilometrin matka, eikä hänellä aina ollut autoa. Ajokortti oli kuivumassa.

Marraskuussa 2015 mies ei enää tullut. Hänet pidätettiin. Keskusrikospoliisi epäili, että hän on hukuttanut kolme ihmistä ja yrittänyt hukuttaa viisi.

 

Jussi Hannikainen oli komea mies. Pitkä, vaalea ja hoikka, piirteiltään lähes kaunis.

Hän oli kirvesmies, mutta työnteko oli risaista. Hannikainen joi, ja käytti lääkkeitä.

Ongelmat olivat alkaneet 1990-luvun lopussa. Silloin Hannikainen oli parikymppinen. Isä sai sydänkohtauksen, ja Hannikainen löysi hänet pihamaalta. Hän yritti elvyttää, mutta se ei auttanut. Isä kuoli siihen, 42-vuotiaana.

Hannikainen tatuoi kaulaansa skorpionin, käteensä poikansa nimen ja syntymäajan. Poika syntyi samana vuonna kuin isä kuoli.

Hannikainen oli kiltti ja avulias. Siskon mielestä hirveän vitsikäs.

Mutta kun hän joi, hän saattoi kadota päiviksi. Hän lainasi tyttöystävältä rahaa, otti pikavippejä tämän nimiin, jätti laskut maksamatta.

Hän sai tuomioita. Rattijuopumus, näpistys, vahingonteko. Maksuvälinepetos, varkaus, pahoinpitely.

Sitten hän yritti taas. Hän oli hoidossa ja asui tukiasunnossa. Kuntoutui vähän.

Äiti antoi käyttöön kerrostaloasunnon Liperistä. Hannikainen sai asua siinä. Olohuoneessa oli isän perintörahoilla tehty hankinta, iso viininpunainen sohvakalusto.

Alkuvuodesta 2010 Hannikainen istui Lehmon baarissa Kontiolahdella. Kylän ainoa baari. Matala, valkoinen tiilirakennus.

Siellä Hannikainen tapasi Pekka Seppäsen, 45-vuotiaan kontiolahtelaisen maanviljelijän. Hän ei varsinaisesti tuntenut miestä mutta tiesi kyllä. Monet tiesivät, Seppäsestä puhuttiin.

Hannikainen joi oluen tai pari. Muuta hän ei muista.

Kun hän myöhemmin heräsi, hän oli Jaamankankaalla, Pekka Seppäsen tilalla.

Hänet oli raiskattu.

Niin hän kertoi siskolle.

Pekka Seppäsen maatila Kontiolahdella maaliskuussa 2012.

Punainen tupa, valkoiseksi maalatut ikkunanpielet. Tuvan vieressä jonkinlainen grillipaikka. Kasvihuone. Navetta, jonka peltikatto oli painunut. Pihasauna, jonka seinälaudat olivat tummuneet.

Pihapiirin takana peltoa ja mäntymetsää.

Seppäsen maatilan nimi oli Kotimäki. Jaamankankaantieltä haarautui mäntymetsään pikkutie, ja sen päässä oli tila.

Navetassa oli parikymmentä lehmää. Pihalla muutama kissa, ja kaksi koiraa.

Koirat olivat kaukasiankoiria. Joulukuussa 2008 niistä kirjoitettiin Karjalaisessa ja Ilta-Sanomissa.

Joensuulaisrouva oli ollut läheisellä ulkoilualueella omien koiriensa kanssa. Kaukasiankoirat olivat käyneet kimppuun ja raadelleet pystykorvan kuoliaaksi. Tappajakoirat.

”Minä makasin koirani päällä suojellakseni sitä”, rouva kertoi. Hänkin sai ruhjeita.

”Ne ovat vaaraksi sekä ihmisille että muille koirille, kun ne saavat liikkua alueella vapaana”, sanoi hänen miehensä.

Kerta ei kuulemma ollut ensimmäinen.

Mies vei asian poliisille. Oikeus määräsi sakkoja, 150 euroa, mutta niitä ei saanut Pekka Seppänen vaan tämän tuttava. Hän oli ”ottanut huolehtiakseen” nämä kaksi ”ihmisille vaarallista kaukasiankoiraa”.

Näin oli vuosien varrella tapahtunut usein. Kotimäessä sattui kaikenlaista, mutta koskaan syy ei ollut isännän. Tapaturmia, vahinkoja, onnettomuuksia. Tai muiden tekoja.

Maatilalla oleili Seppäsen naisystäviä, miesystäviä, tuttavia. Siellä juotiin rankasti.

Seppästä pidettiin arvaamattomana. Häntä pelättiin.

Kukaan ulkopuolinen ei halunnut mennä Kotimäkeen. Taksikuskit eivät ajaneet sinne. Eläinlääkärit eivät tehneet tarkastuskäyntejä ilman poliisia.

Tämä jatkui vuosia.

Seppänen oli hankkinut tilan 1995. Silloin oli vielä rauhallisempaa. Mutta 2000-luvun alussa tilan tapahtumia alettiin ihmetellä ja niistä puhua.

Rattijuopumuksia, uhkailuja, pahoinpitelyjä, ja pahempaa.

Vuonna 2004 Kotimäessä kuoli nainen. Kaksi vuotta myöhemmin toinen nainen, hänet pahoinpideltiin raa’asti.

Maaliskuussa 2008 vainajia oli jo kolme.

Silloin kuoli 47-vuotias Jaana Holopainen. Hänen virallinen kuolinsyynsä oli erikoinen. Hän tukehtui ruokaan.

 

’Välillä oon ollu Pekan luona auttamassa navettahommissa, onpahan ollu jotain tekemistä.

Ja oon ommellu Pekalle verhot. Ei me sillälailla seurustella, mutta ollaan vaan ystäviä. Ollaan vähennetty alkoholinkin käyttöä, uimahallissa käyty jne.”

Jaana Holopaisen viimeinen kirje oli päivätty 6. maaliskuuta 2008, kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa. Se saapui tyttärelle Yhdysvaltoihin vasta noin viikkoa myöhemmin.

Edellisenä keväänä tytär oli asunut vielä Suomessa. Äiti oli ollut hirveän rakastunut. Oli esitellyt Kotimäkeä iloisena, uuden miesystävänsä tilaa.

Äiti näytti vasikoita, Seppänen kulki perässä. Tytär otti kuvia äidistä laiduntavien lehmien kanssa. Koirat olivat pelottavia, kovia räksyttämään, mutta Seppänen kävi rauhoittelemassa niitä. Kuunteli ja katseli, kun äiti hääräsi.

Äiti oli pirteä, selvästi humalassa.

Tytär oli tottunut siihen. Äiti oli ollut humalassa lähes kaksi vuosikymmentä. Vanhemmat olivat eronneet, pikkusisko oli jäänyt äidin luo. Pari vuotta myöhemmin äiti vei siskon turvakotiin. Lapsella ei ole turvallista minun kanssani, niin tyttärelle on kerrottu äidin sanoneen.

Tytöt aikuistuivat isänsä kanssa. Vanhin sisko oli kuollut ennen syntymää. Äidin kanssa yritettiin järjestää valvottuja tapaamisia, mutta hän jätti usein tulematta.

Seppänen kutsui äitiä lempinimellä, jolla tätä oli kutsuttu nuorena. Perhe ei sitä käyttänyt.

Äiti oli soitellut tyttärelle Seppäsen Skype-tilillä. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen puhelu. Seppänen istui sinisellä sohvalla äidin oikealla puolella, kommentoi välillä. Hän vaikutti aina rauhalliselta. Jos olikin humalassa, niin eri tavalla kuin äiti. Hiljaisesti.

 

Kylällä Seppänen käyttäytyi kuin suuremmankin tilan omistaja. Käveli kauppaan takki auki, ilman paitaa, kaulassa paksu kultaketju.

”Moi kulta”, hän aloitti puhelut tuttavilleen.

Tytär ei ymmärtänyt, mitä äiti Seppäsessä näki. Mutta ei hän ollut ymmärtänyt aiempiakaan miesystäviä. Sen mukaan mentiin, kenellä oli viinaa.

Ja Seppäsellä oli. Kymmeniä pulloja varastossa. Hän saattoi tarjota avokätisesti, ota tuosta ylimääräinen viinitonkka, meillä ei tuommoinen mee. Hänellä oli aina porukkaa ympärillä, Kotimäkeen sai jäädä asumaan kuukausiksi.

Seppänen itse joi vain 80-prosenttista. Tuttavat kutsuivat sitä raivoviinaksi.

Selvin päin Seppänen oli sisäänpäin kääntynyt, hänestä oli vaikeaa saada selvää. Hän siivosi henkilökohtaiset paperinsa piiloon. Jos hän vetäytyi kuoreensa, hänen kanssaan ei voinut jutella.

Kun hän joi, ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Porukalla oli tapana ajella ympäri Kontiolahtea, ilmaantua pihoihin.

”Viikkoa ennen joulua ne kävi täällä, kun olin keittämässä lanttuja ja porkkanoita”, tuttava sanoo.

”Yksi niistä miehistä oli sukkasillaan. Minä ihmettelin, että eikö siulla raukalla ole kenkiä, mie voin antaa vaikka jotkut Crocsit tuosta.”

Usein mukana oli myös pienikokoinen, hennatukkainen nainen. Niin hauras, että oikeankokoiset vaatteet roikkuivat päällä. Nainen oli nuorena hiihtänyt piirinmestaruustasolla ja kilpaillut yleisurheilussa, aloittanut hotelli- ja ravintola-alan perustutkintoakin. Parikymppisenä hän oli päätynyt Seppäsen porukoihin.

Kavereita jäi kiinni rattijuopumuksista. Moni heistä sanoi poliisille, että Seppänen pakotti ajamaan.

”Joskus jopa poliisit sanoivat minulle, että se oli ilmeisesti Seppänen, joka oli ilmoittanut humalaisesta kuskista eli minusta, vaikka oli itse kyydissä ja olimme liikkeellä hänen autollaan”, yksi kertoi poliisille.

Seppäsen mielialat vaihtelivat. Hän saattoi kesken grillauksen päättää, ettei yksi porukasta saisikaan ruokaa. Huitaisi kädellään ja kielsi ottamasta makkaraa. Kaveri katsoi vierestä, kun muut söivät.

Isännälle ei sanottu vastaan.

Avokätisen tarjoilun jälkeen tuli aina lasku. Seppänen ilmoitti, että olette velkaa. Suomi-viina 20 euroa, isompi pullo venäläistä 40 euroa. Seppänen oli hakenut pulloja rajan takaa, 5,60 euroa kappale.

Hennatukkainen nainen osti joskus kolmekin päivässä. Pitkien ryyppyputkien päätteeksi kukaan ei tiennyt, mistä oli velkaa ja kuinka paljon. Paitsi Seppänen.

Kaverien sosiaalituet menivät kun tulivat. Tehtiin maksusopimuksia. Seppänen otti pankkikortin ja nettipankin tunnukset, talletti rahoja omalle tililleen.

Naisella ei ollut tarpeeksi rahaa.

Seppänen pani ilmoituksen teksti-tv:hen. Soitto prepaid-numeroon, ajo-ohjeet Kotimäkeen. 50 euroa pano.

 

Rikosilmoitus jätettiin Joensuun poliisilaitokselle 17. toukokuuta 2010.

Jussi Hannikainen syytti Pekka Seppästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, raiskauksesta. Hänet oli huumattu lääkkeillä, oli käytetty väkivaltaa. Kertoja oli useita.

Seppästä kuulusteltiin – hän kiisti kaiken. Toistakin henkilöä kuultiin. Hän oli ollut paikalla Kotimäessä. Hänkin kiisti. Ei Seppänen ollut Hannikaista pakottanut, kaikki oli tapahtunut yhteisymmärryksessä.

Edelliset kuukaudet olivat olleet sekavat. Hannikainen oli ollut paljon Kotimäessä.

Seppäsen mielestä Hannikainen asui hänen luonaan. He olivat ikään kuin pari.

Hannikainen oli eri mieltä. Hän kertoi kaikesta siskolle. Seppänen piti häntä luonaan väkisin, vei joskus kengätkin. Sekoitti viinaan lääkkeitä ja juotti. Teetti navettatöitä. Löi. Heitti päin patteria. Ei antanut soittaa kenellekään, otti puhelimen.

Ja jos Hannikainen pääsi pois, Seppänen haki hänet takaisin. Hän todella haki.

Toukokuun alussa Hannikainen oli ollut sairaalassa. Hänet oli löydetty autosta Liperistä, Käsämän Teboilin pihasta. Hän oli huonokuntoinen, lähes tiedoton. Hänet oli toimitettu Pohjois-Karjalan keskussairaalaan Joensuuhun.

Aamulla sisko ja äiti menivät katsomaan. Heti perään tuli Seppänen. Hänellä oli mukanaan toinen mies, pitempi kuin hän itse. Miehet ottivat Hannikaisen mukaansa. Seppänen sanoi jotain ulkoilemisesta. Hän käveli Hannikaisen vasemmalla puolella, kaveri oikealla. Hannikainen näytti hätääntyneeltä mutta ei vastustellut. Hän laahusti keskellä. Hissin ovi avautui, ja miehet astuivat sisään.

Sisko huusi apua, soitti hätäkeskukseen. Hän oli epätoivoinen. Eikö kukaan voinut tälle miehelle mitään?

Sisko oli kevään aikana soittanut hätäkeskukseen usein. Jos Hannikaisesta ei muutamaan päivään kuulunut, hän huolestui heti: Seppänen.

Sisarukset olivat kehittäneet koodikielenkin. Hannikainen oli keksinyt sen. Jos hän soittaisi mistä tahansa numerosta ja sanoisi sanat ”soitellaanko huomenna aamupäivällä” ja ”on kiire navetalle”, hänelle pitäisi soittaa apua. Aamu tarkoittaisi ambulanssia, päivä poliisia ja navetta sitä, että hän on Kotimäessä.

Aina apua ei saatu. Hätäkeskuksesta sanottiin, ettei hälytystä voi tehdä toisesta osoitteesta, pelkän epäilyn perusteella. Pitäisi olla paikan päällä ja nähdä. Katoamisilmoitus olisi ratkaisu.

Mutta soittoja tuli Kotimäestäkin. Seppäsen tuttavat, paikalla olleet, hälyttivät apua – kun uskalsivat.

Hannikainen kuihtui. Harmaantui ja laihtui. Hän oksenteli ja ripuloi verta. Kotimäessä hän ei uskaltanut nukkua, koska pelkäsi Seppäsen tekoja. Hän inhosi niitä, ja häpesi.

Sisko vihasi Seppästä, mutta hän yritti kaikkensa, jotta saisi kuulla Hannikaisesta. Mielistelikin.

”Antaisitko Ykyn soittaa siun puhelimesta, et tiedän et sillä on kaikki hyvin?” hän kirjoitti tekstiviestiin.

Siskolle Hannikainen oli aina ollut Yky.

”Se ei oo sulta pois, Yky varmasti haluaa itsekin puhua!”

Seppänen oli aggressiivinen, ja ylimielinen. Hänestä sisko puuttui hänen ja Jussin asioihin.

Sisko oli varma, että Hannikaiselle käy vielä huonosti. Mutta viranomaiset eivät uskoneet häntä, kukaan ei uskonut.

Juhannusviikolla Hannikainen teki muutoksen rikosilmoitukseen. Reilu kuukausi oli kulunut siitä, kun hän oli ilmoittanut Seppäsen raiskanneen hänet. Nyt hän kertoi poliisille, ettei vaadi Seppäselle rangaistusta. Hän ei perunut kertomustaan mutta luopui rangaistusvaateesta.

Syyttäjä jätti syytteen nostamatta. Seppänen kiisti, toinen kuultu henkilö kiisti, ja nyt Hannikainen luopui vaateesta. Riittävää näyttöä ei löytynyt.

Lisäksi oli tämä poliisille toimitettu lappu, käsinkirjoitettu ”lupalappu”.

Tekstin oli laatinut Pekka Seppänen.

”Minulle rakas Pekka saa panna minua isolla kyrvällä pyllyyni”, siinä luki. ”Ja spermat syvälle suoleeni.

Liperissä 6.5.2010”

Alla oli Hannikaisen nimikirjoitus.

Pekka Seppäsen kesämökki Polvijärvellä maaliskuussa 2017.

Jaana Holopainen alkoi kertoa juttuja tyttärelleen vasta vähän ennen kuolemaansa. Seppänen oli yrittänyt hukuttaa, hän sanoi. Oli joulunalus vuonna 2007, tytär oli käymässä Suomessa. Äiti oli sairaalassa.

Pekka on heittänyt ulos liikkuvasta autosta, äiti sanoi. Sitonut vuorokaudeksi ilman ruokaa ja juomaa, alasti. Hoitohenkilökunnalle äiti kertoi, että Seppänen on myynyt häntä miehille. Se on kirjattu hoitokertomukseen.

Sairaalajaksoja oli ollut useita, myöhemmin oli vankilareissukin. Tytär ajatteli äidin jutuista usein, että no joo. Ne saattoivat olla millaisia milloinkin. Mutta nyt äiti oli selvin päin, huolestunut.

Veneonnettomuus oli totta, siitä tytär tiesi. Ryyppyporukalla olivat lähteneet Seppäsen mökiltä soutelemaan Suur-Myhkyrän saareen. Järjettömältähän se kuulosti, viisi ihmistä ikivanhassa soutuveneessä, kymmenasteisessa syyskuussa.

Ilman naapureiden apua ainoastaan Seppänen olisi päässyt rantaan, kovakuntoinen uimari. Naapuri oli kirjoittanut mökkipäiväkirjaan pelastamisesta: ”PS. Porukka oli samalta mökiltä, missä kuukausi sitten tapettiin mies.”

Äiti oli sanonut naapurille heti rannassa, että se meinasi hukuttaa, tappaa. Ambulanssissa äiti oli vaikuttanut hätäiseltä ja kysellyt sairaanhoitajalta, että mitä tässä oli koetettu, oliko se tahallinen teko. Sairaanhoitaja oli vastannut, että kyllä poliisi sitten selvittää.

Veneessä ollut juoppokaveri oli itkenyt ja sanonut poliisille, että Seppänen oli tahallaan keikuttanut venettä.

Seppänen oli käyttäytynyt asiallisesti, kertonut hymyssä suin, että onnettomuus. Poliisi muisti todenneensa partiokaverilleen, että miten onkin asiallinen kaveri tuo Seppänen. Oli ollut vähemmän humalassa kuin muut. Esitutkintaa ei aloitettu.

Kun nuorempi tytär oli ollut käymässä äidin luona sairaalassa, hän oli huomannut yöpöydällä kukkia.

Pekka toi, äiti oli sanonut. Oli tuodessaan kysynyt, että tiedätkös, missä näitä kasvaa.

Ne olivat vanhimman tyttären haudalta.

”Sinne sinäkin päädyt”, Seppänen oli sanonut.

 

Eräänä kesänä mökkinaapuri katsoi ikkunasta, kun Seppäsen porukka ajoi autolla ohi.

Päästäkseen Viinijärven rantaan on käännyttävä päätieltä hiekkatielle, ajettava mökkien ja maatalojen ohi rinnettä alas.

Peräkärryssä oli tumma soutuvene.

Pertin vene, naapuri huomasi. Hän soitti Pertille Helsinkiin.

”Nyt ne otti siulta veneen.”

Viikon päästä naapuri näki, kun sama auto tuli toisesta suunnasta.

”Pertti, nyt ne tuo siun veneen pois.”

Hiekkatiellä oli kymmenen vuoden ajan jatkuva trafiikki.

Autotolkulla tuntemattomia, eksyneitä juhlijoita. Autoja piti vetää traktorilla pellolta. Tiellä hoippui huonokuntoisia vähäpukeisia naisia ja miehiä, jotka varastivat lasten polkupyörät. Seppänen oli aina parhaassa kunnossa, pystyi kävelemään itse.

Jos ei lähtiessään lukinnut ovia, saattoi myöhemmin kuulla taksikuskilta, että yhdellä Seppäsen seurueesta oli sinun saunatakkisi päällä.

Taksit kieltäytyivät ajamasta mökille. Seppänen kolkutteli viereisen maatalon ovelle ja vaati, että kahdeksankymppinen isäntä tilaa auton omaan pihaansa. Vaadittiin muutakin: vettä, puhelinta, voileipiä. Monesti keskellä yötä.

Lopulta taksit eivät tulleet isännänkään tilauksesta.

Naapurit eivät oikein ymmärtäneet, mitä Seppäselle oli tapahtunut. He tunsivat hänet pitkältä ajalta.

Lapsena Pekka piti pullan paistamisesta ja marjojen poimimisesta. Hänellä oli kihara tukka ja keltamustat nappulakengät, vaikkei hän pelannut jalkapalloa. Äidin poika, joka piti eläimistä, erityisesti lehmistä. Hän kutsuttiin lehmä-Pekaksi. Selän takana karitsaksi.

Seppäsen isä oli rakentanut mökin naapurilta ostamalleen tontille 1970-luvun taitteessa. Isä oli halkokauppias, puhui paljon. Hirveän epäileväinen ja äkkipikainen, tulinen mies, hänelle työskennellyt sanoo.

Mökki oli pieni, vaatimattoman näköinen. Tupa ja parisängynmentävä syvennys, keittiö jossa mahtui hädin tuskin kääntymään.

Isä menehtyi vuonna 1994 tapaturmaisesti. Sen jälkeen alkoivat häiriöt.

Poliisi kävi mökillä välillä monta kertaa päivässä. Pelastushelikoptereita, piirityksiä. Naapuritaloissa huokailtiin, käskettiin lapsia olemaan hissun kissun. Aikuisetkin kävelivät varjoissa. Pääsivät helpommalla.

Kerran yksi naapureista kävi kysymässä Seppäsen mökille tulleelta poliisipartiolta, että mikä on, kun touhuun ei saada loppua. Poliisi ehdotti lähestymiskieltoa. Naapuri sanoi, ettei sellaista voi hankkia. Seppänen kuulisi siitä ja tilanne pahenisi. Poliisi ei vastannut oikein mitään. Perkele mitä hyssyttelyä, naapuri sadatteli.

Heinäkuussa 2007 mökillä kuoli mies. Se pelästytti kunnolla.

Kylällä kiersi huhu, että mies oli pahoinpidelty ja jätetty makaamaan pihalle. Hänen ylitseen oli kävelty yön ryyppyjuhlien ajan.

Se piti osittain paikkansa. Miestä oli hakattu ja potkittu, lyöty päähän ja rintaan kymmenkiloisella parrulla. Apua oli soitettu vasta tuntien päästä. Virallinen kuolinsyy oli alkoholimyrkytys.

 

Mökille Seppänen vei lopulta Jussi Hannikaisenkin.

Oli helteinen keskikesän päivä, 14. heinäkuuta 2010. Lämpöasteita yli kolmekymmentä.

Heitä oli neljä. Kolme miestä ja hennatukkainen nainen. Nainen ei tuntenut Hannikaista.

Juominen alkoi heti. Tanakkaa parin promillen humalaa. Oli käyty Alkossa, ostettu mansikoita. Heiteltiin tikkaa.

Hannikainen oli haettu kotoa. Niin oli sovittu. Haetaan Jussi Liperistä ja mennään kesämökille Polvijärvelle.

Hannikainen oli samana aamuna päässyt terveyskeskuksesta. Hän oli lähettänyt Seppäsen puhelimeen viestin:

”Moi pekka!tule käymään minun luona ja ota kaljat mukaan ne 14:sta. en itse selän takia pysty lähtemään mihinkään.tule seuraksi. T.yky.”

Näin Seppänen selitti tilannetta myöhemmin.

Mutta se ei ollut totta. Oikeasti Hannikaisen selkä ei ollut kipeä. Hän ei halunnut nähdä Seppästä. Hän ei lähettänyt viestiä. Sen lähetti Seppänen itse, Hannikaisen puhelimesta omaansa.

Hannikainen oli kyllä ollut Liperin terveyskeskuksessa, monta päivää, mutta hän halusi sieltä turvakotiin. Niin paljon hän pelkäsi.

Edellisviikolla Seppänen oli ajanut terveyskeskukseen ja kysynyt, oliko Jussi Hannikainen osastolla. Hoitaja oli kysynyt hänen nimeään. Kalle Hakulinen, Seppänen oli valehdellut lopulta. Häntä ei päästetty potilaan luo.

Samana aamuna, 14. heinäkuuta, terveyskeskukseen oli soittanut Hannikaisen veli. Milloin Jussi pääsee kotiin? Tämäkin kysyjä oli Seppänen.

Hän ei päästänyt Hannikaista otteestaan. Jos hän ei saisi Ykyä, ei saisi kukaan muukaan, Seppänen oli sanonut siskolle puhelimessa.

Sitä paitsi Hannikainen oli tehnyt virheen, ”viimeisen virheen”. Hän oli tehnyt rikosilmoituksen raiskauksesta ja vielä toisen maksuvälinepetoksesta. Seppänen oli vienyt tunnusluvut ja rahat.

Ja vaikka Hannikainen oli lieventänyt ilmoituksia – maksuvälinepetoksen hän oli perunut kokonaan – se ei auttanut. Seppästä vastaan ei noustu.

Lisäksi Seppäsellä oli todettu sukupuolitauti, parantumaton. Hän syytti siitä Hannikaista.

Iltapäivällä mökillä Seppänen pyysi Hannikaista vesille, verkkoja katsomaan. Hannikainen oli vahvasti päihtynyt.

He lähtivät, Seppänen souti.

Viinijärvellä oli aallokkoa. Tuuli kävi etelästä. Verkot olivat Myhkyränselällä, reilun sadan metrin päässä rannasta. Ne eivät olleet Seppäsen.

Juuri kun Hannikainen koki verkkoja, omistajat sattuivat moottoriveneellä paikalle, isä ja poika. He näkivät soutuveneessä pitkän ja laihan miehen, joka oli ”hyvin epäsiisti ja kovassa humalatilassa” sekä soutajan, joka hänkin oli humalassa.

”Nyt taitavat johtajat olla vikamiehen verkoilla”, isä sanoi miehille.

Hannikainen pyysi heti anteeksi. ”Ei taidetakaan olla Liperissä.”

Seppänen ei puhunut mitään, jatkoi vain soutamista. Olemus oli uhkaava.

Soutuvene oli ehtinyt kauemmaksi, kun miehet näkivät, että se kaatui, meni yhtäkkiä ympäri. Seppänen oli hypännyt järveen.

Miehet ajoivat paikalle, ja vihreä lasikuituvene kellui vedessä ylösalaisin. Sen vieressä ui hyvävoimainen Seppänen.

Hannikaista ei näkynyt missään. Sitten miehet huomasivat hänet veneen toisella puolella. Hannikainen ei yrittänytkään uida – eikä Seppänen yrittänyt auttaa.

Miehet vetivät Hannikaisen moottoriveneeseen, ja tämä lyyhistyi veneen pohjalle. Ei pystynyt istumaan keskituhdolla, ei puhumaan.

He veivät Hannikaisen rantaan, ja Seppänen ui perässä itse. Hän ei sanonut miehille mitään, ei tullut puheille lainkaan.

Miehet olivat varmoja, että ilman heitä Liperin mies olisi jäänyt järveen, kuollut.

Mutta niin ei käynyt. Jussi Hannikainen eli vielä seuraavan yön.

Aamulla kello neljä mökkinaapurit heräsivät kovaääniseen riitelyyn. Kuului huutoa, veden loisketta.

Kello 5.25 hätäkeskus sai puhelun.

”Seppäsen Pekka huomenta.”

Linja oli huono.

”Seppäsen Pekka tässä huomenta.”

”Heräsin justiinsa kun kaveri jonka olisi pitänyt olla vieressä järvessä hukkuneena.”

Hannikainen makasi kyljellään rantavedessä, jalat hiekalla.

Polvijärven mökillä on kuollut neljä ihmistä.

Polvijärven mökillä on kuollut neljä ihmistä.

 

Seppänen lähti mökiltä ennen kuin poliisipartio saapui. Aamulypsylle Kotimäkeen.

Poliisit ottivat kiinni hennatukkaisen naisen ja toisen miehen. Puolitoista tuntia myöhemmin Seppäsen.

Heitä epäiltiin heitteillepanosta ja kuolemantuottamuksesta.

Sisko sai kuulla uutisen heti aamulla. Kaksi poliisia tuli kotiovelle. Hän alkoi itkeä.

”Teidän apua olis tarvittu eilen. Saanko arvata että nyt on myöhäistä?”

Edellispäivänä hän oli taas yrittänyt tavoittaa Hannikaista, soittanut apua.

Poliisit jäivät juttelemaan hetkeksi. Toinen heistä sanoi, että näyttö on selvä. Nyt Seppänen jää vihdoin kiinni. Liian paljon on tapahtunut yhden ihmisen ympärillä.

Mutta kuulusteluissa hennatukkainen nainen ja toinen mies eivät muistaneet juuri mitään. He sanoivat nukkuneensa. Alkoholia oli veressä vielä aamulla, miehellä 1,9 promillea, naisella 2,3.

Seppänen oli selvä: 0,01 promillea. Hän selitti, miten tapahtumat olivat edenneet. Hän oli herännyt kello 5.20, Hannikainen ei nukkunut vieressä. Hän oli kävellyt rantaan ja löytänyt tämän sieltä, ”100 prosenttia hukkuneena”.

”En osaa sanoa, kuinka hän on joutunut veden varaan.”

Seppänen oli pidätettynä kolme päivää.

Joulukuussa 2010 tapauksen tutkinta päätettiin.

”Toimitetun esitutkinnan perusteella katson, ettei tapauksessa ole syytä epäillä, että rikos on tehty”, tutkinnanjohtaja kirjoitti pöytäkirjaan.

Sisko musertui täysin. Hän löysi netin keskustelupalstalta ketjun, jossa puhuttiin Seppäsestä. Kaikista tapauksista, joita häneen vuosien mittaan oli liitetty. Sisko jatkoi ketjua. Hän kertoi, mitä Seppänen oli tehnyt Hannikaiselle.

Seppänen teki rikosilmoituksen, ja siskoa vastaan nostettiin syyte: törkeä kunnianloukkaus. Sisko tuomittiin. Hän sai maksettavakseen 1 800 euroa vahingonkorvauksia. Oikeudessa häneltä kysyttiin, ymmärsikö hän, mitä oli tehnyt. Hän oli väitteillään pilannut Pekka Seppäsen elämän.

Pekka Seppänen Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa Kontiolahdella 23. marraskuuta 2016.

Keskusrikospoliisi alkoi tutkia Pekka Seppästä keväällä 2015.

Hukkumistapauksia oli liikaa. Edellisenä kesänä mökin rantaveteen oli jälleen hukkunut mies.

Yhteensä Seppäsen omistamissa kiinteistöissä oli nyt kuollut kahdeksan ihmistä.

Vuonna 2004 Kotimäessä 49-vuotias nainen. Syy epäselvä.

Vuonna 2006 Kotimäessä 26-vuotias nainen. Syy pahoinpitely.

Vuonna 2007 mökillä 45-vuotias mies. Syy alkoholimyrkytys.

Vuonna 2008 Kotimäessä 47-vuotias Jaana Holopainen. Syy tukehtuminen.

Vuonna 2010 mökillä 32-vuotias Jussi Hannikainen. Syy hukkuminen.

Vuonna 2011 mökillä 46-vuotias mies. Syy hukkuminen.

Vuonna 2012 Seppäsen omistamassa talossa Tohmajärvellä 43-vuotias mies. Syy tiettävästi sydänkohtaus.

Vuonna 2014 mökillä 47-vuotias metsuri. Syy hukkuminen.

Seppästä ei ollut todettu syylliseksi yhteenkään kuolemaan.

Uudessa tutkimuksessa avainasemassa oli hennatukkainen nainen. Hän oli ollut paikalla lähes joka kerta, kun joku oli kuollut.

Kuulusteluissa hän kertoi asioita, joista oli aiemmin vaiennut. Ennen hän ei ollut puhunut Seppästä vastaan. Nyt nainen oli itse vankilassa, selvin päin, turvassa.

”Tilanne on Seppäsen lähipiirin näkökulmasta ollut se, ettei (- -) Seppäsen menettelyyn tulla viranomaisten toimesta pitempivaikutteisilla toimilla puuttumaan”, sanotaan Seppäsen tuomiolauselmassa.

”Nämä henkilöt ovat siten joutuneet itse huolehtimaan turvallisuudestaan.”

Pekka Seppänen poliisin videolla.

 

Kotimäki on nyt tyhjä. Tuvan ovessa on munalukko, oven edessä hangessa matkalaukku.

Kinosten keskellä on vihreä Peugeot, takakontti raollaan.

Osa lehmistä vietiin teurastettavaksi loppuvuodesta 2015. Se oli eläinsuojelutoimi, Seppänen ei ollut hoitanut karjaansa. Loput lähtivät seuraavana syksynä.

Mökki on autio. Pihapuuta vasten nojaa musta polkupyörä, mökin seinää vasten toinen. Uudenkarheita molemmat. Lumessa seisoo ruostunut heteka.

Puihin on sidottu sieviä linnunpönttöjä, ainakin kahdeksan.

 

Seppäsellä oli erikoinen tapa.

Hän muisteli kuolleita: hän kävi Hannikaisen ja metsurin haudoilla, repi muiden viemiä kukkia, laittoi tilalle omiaan. Maksoi hautajaisia. Vei mökkirantaan muistolyhtyjä.

Hän säästi vaatteita. Ja käytti niitä.

Kerran hän tuli käräjäoikeuteen Marimekon raidallisessa kauluspaidassa ja vaaleissa reisitaskuhousuissa. Sisko tunnisti ne. Ne olivat Jussi Hannikaisen vaatteet.

 

Pekka Seppänen tuomittiin 14 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi vankeuteen kahdesta taposta, kolmesta tapon yrityksestä, alkoholirikoksesta, parituksesta, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja pahoinpitelystä. Seppänen kiisti kaiken, mistä häntä syytettiin. Sekä Seppänen että syyttäjä ovat valittaneet tuomiosta hovioikeuteen.

Joensuun poliisi kieltäytyi kommentoimasta Seppäsen tapausta SK:lle.

Jussi Hannikaisen äiti on tehnyt poliisin toiminnasta tutkintapyynnön valtakunnansyyttäjälle.

Jutussa uhrien nimet on muutettu.

Seppänen ei vastannut haastattelupyyntöön.