Suleimanin tappaminen pisti Yhdysvaltojen presidentinvaalien ulkopolitiikan uusiksi
En valuta kyyneleitä Suleimanin kuolemasta.
Presidentti Donald Trumpin päätös tappaa kenraali Qassim Suleimani osoittaa Trumpin lähestyneen – ainakin jossain määrin – amerikkalaisen turvallisuuspolitiikan jatkumoa.
Yhdysvaltain toimet alueella ovat kokeneet 2000-luvulla radikaaleja muodonmuutoksia. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen presidentti George W. Bush, neokonservatiivisine hallituksineen, päätti käyttää tragediaa puskeakseen idealistista visiota Lähi-Idän pakottamiseksi demokratiaan ja aloitti sodan Irakia vastaan.
Neokonservatiivien trotskilainen projekti osoittautui Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pahimmaksi katastrofiksi sitten Vietnamin sodan – tai mahdollisesti vieläkin suuremmaksi virheeksi. Sekä Lähi-Itä että läntinen maailma painivat edelleen Irakin sodan seuraamusten kanssa.
Sisäpoliittisesti sota johti republikaanien massivisiin vaalitappioihin vuosina 2006 ja 2008 ja nosti demokraatit ja Barack Obaman valtaan. Obama lupasi irtautua sodasta mahdollisimman nopeasti, ja amerikkalaiset äänestäjät taputtivat lupaukselle.
Valkoisessa talossa Obama joutui tunnustamaan ongelmakentän monimutkaisuuden. Yhdysvallat ei voinut vain pakata kamppeitaan ja lähteä. Arabikevään synnyttämä turvallisuuspoliitinen kaaos ja voimistuva ääri-islamismi vaativat toimia.
Yhdysvallat vetäytyi alueelta vain osittain, ja Obama antoi siunauksensa lennokki-iskuille, joiden tarkoitus oli eliminoida – eli tappaa – radikaalit islamilaiset terroristijohtajat.
Presidenttiehdokas Trumpin ulkopoliittinen linja puski Obaman maltillisen isolationismin vielä pitemmälle. Hän toistuvasti haastoi turvallisuuspoliittisen apparaatin sanoen tietävänsä Lähi-Idästä enemmän kuin kenraalit tai muut asiantuntijat.
Kannattajat taputtivat lausunnoille, sillä heidän näkökulmastaan Trump oli oikeassa. Kenraalit ja muut ulko- sekä turvallisuuspolitiikan asiantuntijat puskivat amerikkalaiset loputtomaan sotaan ja halusivat sen jälkeenkin besserwissereinä huseerata omien virheidensä synnyttämässä kaaoksessa. Trumpin faniklubi näki tarpeen radikaalille muutokselle.
Jopa vuorenvarman narsismin ohjaama Trump on joutunut myöntämään Lähi-Idän todellisuuden olevan liian monimutkainen simppeleille ratkaisuille. Hän on hiljalleen antanut myönnytyksiä Pentagonin ja ulkoministeriön asiantuntijoille – sekä amerikkalaisille öljyfirmoille ja muille taloudellisille intresseille.
Päätös tappaa Suleimani osoittaa, omalla paradoksaalisella tavallaan, Trumpin siirtymisen ulkopoliittisen jatkumon ruotuun. Oli päätös oikea tai ei, se osoittaa presidentin kasvavan tietoisuuden alueen kompleksisesta todellisuudesta ja Yhdysvaltain tuntemasta turvallisuustarpeesta olla satunnaisesti aktiivinen ja agressiivinen toimija.
En valuta kyyneleitä Suleimanin kuolemasta. Hän oli alueen epävakautta ruokkiva kyyninen manipulaattori ja traagisten konfliktien arkkitehti. Hänen kätensä olivat veressä.
En myöskään osaa kiittää tai tuomita Trumpin päätöstä, sillä minulla ei ole kylliksi dataa analyyttisen mielipiteen muodostamiseen iskun mielekkyydestä.
Osaan silti ennustaa, että Trumpin päätöksen jälkimainingit näyttelevät merkittävää roolia kuluvan vuoden presidentinvaaleissa.
Johtaako isku mittavaan Iranin kostoon vai kykeneekö Yhdysvallat neutralisoimaan Iranin yritykset? Vieraannuttaako kriisi osan Trumpin isolationistisista tukijoista vai ruokkiiko se mahdollisesti kansallista yhtenäisyyttä?
Presidentinvaalien ulkopoliittinen aspekti sai runsaasti uutta painoarvoa.
Soundtrack: The White Stripes, Seven Nation Army.