Scientologia Paul Haggisin mukaan

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen pitkälti samaa mieltä Kalle Kinnusen kanssa: New Yorker on ehkä aikamme paras lehti (The New Republic ja The Atlantic ovat tosin vahvoja haastajia tittelistä).

Uusimmassa lehdessä on mittava ja erinomainen artikkeli scientologiasta, kerrottuna uskonnon jättäneen elokuvantekijä Paul Haggisin (mm. Crash) kautta. Artikkeli käsitteli erinomaisesti uskonnon vetovoimaa erityisesti Hollywood-piireissä, sen hallintorakennetta ja salamyhkäisyyttä.

Ymmärrän hyvin metafysiikan monimutkaisen luonteen sekä uskon ja uskomusten näennäisen päättömyyden ulkopuolisille. Oma uskoni on täynnä selittämättömiä ihmeitä, nojaa näkymättömään mieheen taivaassa, ja sen pyhin sakramentti on kannibalistinen akti. (Ns. tieteellinen maailmankuva ei ole juurikaan loogisempi uskossaan, että materia kykenee synnyttämään itsensä tyhjästä.) Silti, scientologian teologia on niin fantastinen, että ajatus rationaalisista ihmisistä kirkon jäseninä tuntuu sivullisesta mahdottomalta.

Haggisin kertomus on erinomainen kuvaus siitä, miten älykäs ja kriittisesti ajatteleva yksilö voi löytää uskonnollisen kodin marginaalisesta ja kulttiin verrattavasta liikkeestä. Scientologian tarjoama sekoitus itseparannus-filosofiaa, verkostoitumista, herkkien egojen hierontaa, sekä konkreettisia askeleita valaistumisen tiellä oli niin vetoava, että Haggis vapaaehtoisesti sulki silmänsä liikkeen epäjohdonmukaisuuksilta sekä väärinkäytös-epäilyiltä. Vasta scientologian homoliittojen vastustus sai hänet, lesbo-tyttären isän, eroamaan julkisesti kirkosta.

Juttu kasvaa Haggisin, tai jopa scientologian, tarinaa laajemmaksi. Siitä kehittyy erinomainen analyysi marginaalisten uskontojen vetovoimasta ja filosofiasta sekä metodeista joilla ne saavat otteen seuraajistaan.

Totuttuun New Yorker -tyyliin juttu on pitkä ja pe-rus-teel-li-nen, mutta ehdottomasti lukemisen väärtti.

Soundtrack: Beck, Lord Only Knows.