Trendikäs käsityöläisyys – kun juomanlaskijan ja teurastajan ammatista tuli nuorten miesten hitti
”Luovuuden” ja käsityöläisyyden ydin on uniikkius, johon brändi perustuu.
Samaan aikaan kun ammatillisen koulutuksen leikkaukset puhuttavat, on käsillä tekemisestä ja käsityöläisyydestä tullut trendikästä.
Richard Sennettin vuonna 2002 käännetyssä teoksessa Työn uusi järjestys: miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta (Vastapaino) on esimerkki leipomosta. Koneellistetut ja automatisoidut työprosessit johtivat vuosien saatossa siihen, ettei leipomossa osattu lopulta tehdä taikinaa käsin jos koneet menivät epäkuntoon. Taikinareseptin mukana olivat kadonneet lisäksi leipurin ammatillinen identiteetti ja leipomon yhteisöllisyys.
”Tuunaamisesta” on puhuttu jo ainakin vuosikymmen, mutta nuorten aikuisten keskuudessa ovat viime vuosina syntyneet myös hyvinvointi-, pienpanimo ja -tislaamo-, raakakakku-, kahvi- ynnä muut trendit, joiden ydintä on nimenomaan paneutunut käsillä tekeminen (craft). Näiden tuottajat sekä kuluttajat ovat etenkin urbaaneja nuoria aikuisia.
kuva: Sami Perttilä
Siinä missä tuunaamiseen alun perin liittyi jonkinlainen DIY-mentaliteetti, alkaa craft-skene olla vahvasti brändätty vaihtoehtoisen kulutuskulttuurin makuun ja tarpeentyydytykseen. Siitä on tullut bisnes, joka mahdollistaa joillekin elämäntapansa tuotteistamisen (tuottajat) tai performoinnin (tuottajat ja kuluttajat). Menestyneimmät palveluntarjoajat ja tuottajat sekä suurimmat kuluttajat ovat myös hyvin toimeentulevia. Hifistely ei ole ilmaista.
New Yorkissa vaikuttavan sosiologi Richard Ocejon tänä keväänä julkaistu teos Masters of Craft: Old Jobs in the New Urban Economy käsittelee käsityöläisyystematiikkaa. Siinä väitetään, että uudessa taloudessa, jossa “paremmat” työt ovat usein tieto- tai teknologiaperustaisia, monet korkeasti koulutetut ja kulttuurisesti fiksut (savvy) nuoret kaupunkilaismiehet valitsevat perinteisesti statukseltaan alempana pidetyn ruumiillisen työn. Näistä käsityöläisyyden muodoista Ojeco tarkastelee cocktail-baarimikkoina, tislaamo- tai panimotyöntekijöinä, tasokkaina partureina tai erikoislihakaupoissa teurastajina työskenteleviä nuoria newyorkilaismiehiä.
Anu-Hanna Anttilan blogissaan viime viikolla käsittelemät kotikutsut ovat olleet ja ovat edelleen paljolti naisten tekemää työtä, joka ei aina taloudellisesti kannata. Ocejon nuorten miesten reviireiksi hahmottelemat alat taas ovat, enemmän tai vähemmän menestyksekästä, liiketoimintaa. Ainakin Suomessa monet näistä käsityöläisaloista nimittäin kietoutuvat startup-yrittäjyyteen ja itsensätyöllistämiseen. Näihin erilaisiin hifistely-aloihin liitetään tällä hetkellä usein ajatus ”luovuudesta”.
Luovuus vaikuttaa olevan se, mitä nuoret aikuiset työltään toivovat. Sen avulla myös pyritään erottautumaan markkinoilla, jotka paradoksaalisesti ovat pullollaan tätä ”luovuutta”. Katsahdapa vain vaikka markettisi juomahyllyjen suomalaisiin pienpanimotuotevalikoimiin.
Luovuus ja ainutlaatuisuus ovat sanoja, jota on käytetty paljon esimerkiksi suomalaisen parfymöörin, Max Perttulan yhteydessä. Hajuvesien ohella hän on tehnyt musiikkia ja omia musiikkivideoita, veistoksia ja maalauksia, suunnitellut koruja ja vaatteita ja toiminut omien tuotteidensa mallina. Jari Kokko ohjasi (2009) Perttulan työstä ja kansainvälisille markkinoille pyrkimisestä kertoneen dokumentin 44500 Max – The Perfumer.
”Luovuuden” ja käsityöläisyyden ydin on uniikkius, johon brändi perustuu. Tähän kirjoittautuu samanaikaisesti kimurantisti markkinalogiikka. Jotta yrittäjä tai käsityöläinen menestyisi, hänen on hinnoiteltava tuotteensa tai palvelunsa korkealle, koska se on ainutlaatuinen. Ainutlaatuista taas ei voi valmistaa sarjatuotantona. Jos siihen lähtee, on tilalle keksittävä toinen uniikki brändi. Muuten ei ole enää luova.
Max Perttula pyörittää edelleen yritystään Max Joacim Cosmetics. Hän on suunnitellut esimerkiksi Lidlille Eau de Grill-tuoksun. Maailmanvalloitus laajemmassa mittakaavassa on vielä edessä.