Pajtim Statovcin Tiranan sydän on enemmän kuin pakolaisromaani
Arvio: Kissani Jugoslavian tekijän toisella kirjalla on suuren romaanin elkeet.
Jotkut eivät tarvitse pitkiä projekteja kasvaakseen voittajaksi, sillä he hoitavat kannun kotiin välittömästi. Pajtim Statovcin debyytti, vuonna 2014 ilmestynyt Kissani Jugoslavia oli heti menestys, eikä toinen kirja, Tiranan sydän, tasoa laske.
Tiranan sydän vie Albanian murroksen vuosiin. Eristynyt, totalitaarinen valtio kulkee vapaampaan aikaan kurjuuden kautta: nälänhätää, kaaosta. Infrastruktuuri romahtaa, ja saippuanpalasta tulee ylellisyyttä – koko valtion kokoinen keskitysleiri helvetistä houkuttelee ulkomaiset rikolliset apajille, ja parhaiten pärjää se, joka on törkein. Tai lähtee ja jättää kaiken.
Tiranan sydäntä on helppo lukea pakolaisromaanina. Helsinkiläisen Statovcin kehyskertomus avautuu kuitenkin kauemmas katsomaan epäihmisyyden alkamista: millä ehdoilla ihminen pystyy ylipäätään elämään ja missä vaiheessa sortuvasta tulee kokonaan toinen eläinlaji, joka on vain onnekkaimpien resurssi.
Kovina aikoina vain vahvat selviävät, kuuluu lause. Mutta entä jos selviytyjä on sattuman oikusta se heikompi?
Tiranan sydämessä ihminen haluaa enemmän kuin vain leipää: huomiota, ystävyyttä ja tekemistä, miksei oikean sukupuolenkin, jos aikaa jää. Ja juuret, ne kansantarinoiden myyttisiksi tekemät: ”Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja”, näkee Statovcin päähenkilö Bujar, mutta jos ”häntä”, juuria, ei enää ole, seurana on vain yksinäisyys.
