Lontoon olympialaiset 1948: Kekkonen moitti urheilijoita oikutteleviksi kaunottariksi
Miesten 100 metrin finaalissa Lontoossa 1948 oli ensimmäistä kertaa olympiahistoriassa käytössä maalikamera. Kuvat Lehtikuva ja Suomen Kuvalehti.
Vuonna 1908 järjestettiin ensimmäiset Lontoon olympialaiset. Suomen suuriruhtinaskunta sai neljä mitalia; Werner Weckmanin painissa voittama oli maan ensimmäinen virallisissa olympiakisoissa saatu kultamitali. Menestys tuntui kuitenkin jälkikäteen heikolta, kun seuranneina vuosikymmeninä saatiin paistatella urheilun suurvaltana; 20-30 mitalia olympiakisoista oli arkea.
Vuoden 1948 Lontoon olympiakisoihin lähdettiin epävarmoissa tunnelmissa. Poliittisesti oli eletty ”vaaran vuosia” – kansandemokratia tuntui kolkuttavan oven takana. Sodan aiheuttaman suoneniskun urheilun resursseille tiedettiin olleen kovan, ja säännöstely ja pula vaikuttivat toimintaedellytyksiin. Kesällä 1946 oli hävitty yleisurheilumaaottelu Ruotsille suuremmalla piste-erolla kuin koskaan.
Suomen Kuvalehden pääkirjoitus lohdutteli: Suomella oli ollut raskaat vuodet, ja oli hyvä, että edes jotenkuten pystyttiin entisiin töihin. ”Saati sitten urheilemaan! — Silakka on hyvä kala, ja sitä syö mielikseen, mutta se ei anna voimaa. Me vanhat urheilijat tiedämme, että joskus pitää saada läskiä ja voita ’napansa täyteen’, vaikka olisimme teoriassa minkälaisia vegetaristeja tahansa. Mutta Suomen urheilu ei kaadu tähän otteluun, vaan nousee, nousee vastuksista huolimatta.”
Elettiin aikaa, jolloin oli itsestäänselvyys, että elintarvikkee olivat kortilla, ja esimerkiksi ensimmäisen appelsiineja tuovan laivan saapuminen Suomeen merkkitapaus.
Urheilun myyntivoimaa
Olympic Way avattiin Lontoossa virallisesti 6. heinäkuuta 1948.
Harmaista tunnelmista huolimatta urheilun kansallinen, 1920-30-lukujen tyylinen käyttöarvo ei silti ollut loppunut. SK oli jo 1920-luvulla huomannut urheilun vetovoiman – ja myyntivoiman – ja vaikka lehti mielestään painottui kulttuuriin, näyttävien urheilukilpailujen seuraaminen oli muodostunut itsestäänselvyydeksi.
Vuonna 1946 saatiin maaottelumasennuksen ohella hehkuttaa menestystäkin. Oslon EM-kisoissa Suomi sai historialliset kaksoisvoitot: Samanaikaisesti, kun maratoonarit Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen tulivat maaliin, kiersivät 10 000 metrin voittajat Viljo Heino ja Helge Perälä samaa rataa toiseen suuntaan. SK:n kuvauksessa kaivettiin esille kaikki vanhat korpiraivaukset ja sisut ja tietenkin se, kuinka ”peninkulman parivoitto riistettiin hyvinsyöneiltä ruotsalaisilta köyhän ja henkisesti puristetun maan pojille”.
”Urheiluhullun hekumallisin hetki”, kirjoittaja hehkutti, päästäen noina vuosina niin harvoin esille päässeen nationalistisen innostuksen irti:
”Kaikki tämä tapahtuu kuin unennäössä. Vaikeata on tajuta tilanteen todenperäisyyttä. Puoleksi pimentynyt Bislet kiehuu kuin hornankattila. Kahdenkymmenenyhden kansakunnan edustajat ovat enemmän tai vähemmän raiteiltaan. — Huudot viuhuvat kuin piiskatykin ammukset hyökkäysvaiheessa. Lakit lentävät ilmaan, magnesiumvalot välähtelevät, ohjelmavihkot repeilevät, kuningas Haakon VII nousee innostuksissaan puoleksi seisaalleen, kylmäverinen Kekkonenkin kuumenee —. Suomalaiset ampuivat tuona unohtumattomana voiton iltana neliputkisella rakettikanuunallaan valojuovasignaalin Euroopan taivaalle. Tapaus oli kuin atomipommin räjähdys. Sen radioaktiivinen vaikutus ulottuu kautta maapallon.”
Urho Kekkonen toimi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana 1947 asti. Tässä ominaisuudessa hän oli juuri saanut käydä kovan taistelun, jotta 10 000 metrin voittaja Viljo Heino oli ylimalkaan päässyt osallistumaan kilpailuun. Heinoa oli nimittäin syytetty ammattilaisuudesta.
Menestys sisälsi myös opetuksen: ”Tällaiset tapaukset ja voitot velvoittavat. Ennen kaikkea ne velvoittavat meidän nuorisoamme. Kunto ja kunnia saavutetaan vain sisulla, joka kasvaa järkevässä ja yksinkertaisessa elämässä. Bisletillä saavutettu kunnia oli pitkäaikaisen, vakaan ja sisuntäytteisen työn loistava loppunäytös.”
Samalla tavalla hehkutettiin kotimaiset suurkisat vuonna 1947. Muistettiin mainita kisamarssi, kisahartaus, kunniakäynti Hietaniemen sankarihaudoille ja Suomen urheilun ja voimistelun uranuurtajien haudoilla sekä korkeimman valtiojohdon, niin istuvan kuin entisen, paikallaolo: presidentti ja rouva Paasikivi, Suomen Marsalkka Mannerheim, presidentti K. J. Ståhlberg.
SK:n edustamalle porvarillis-isänmaalliselle arvomaailmalle urheilukisa antoi tilaisuuden piilopoliittisen lipunnostoon: Sille kyseessä oli harvinainen isänmaallisen kansan ja nuorison massatapahtuma – ajan muiden, lähinnä äärivasemmiston loputtomien demonstraatioiden vastapainona.
Silti kiinnostavinta urheilussa oli se, mikä aina muulloinkin: olympialaiset. Ja nimenomaan kesäolympialaiset; talvikisoihin uhrattiin suhteellisen vähän huomiota.
Olympiasauna oli sensaatio
Yleisurheilija John Mark sytytti olympiatulen Wembleyn stadionilla 29. heinäkuuta 1948.
Oli myös kiinnostavaa päästä urheilun kautta kurkistamaan ankeiden sotavuosien jälkeen suureen maailmaan ja sen tarjoamaan eksotiikkaan. Järjestäjämaa, Britannia, oli ollut maailmansotien välillä SK:n silmissä suurvalloista esikuvallisin.
Vuonna 1948 se ei tosin enää ollut entisensä; sen koettiin elävän imperiumin ja supervallan ehtooaikoja ja menettäneen asemansa Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle. Mutta SK:n ja muunkin median palstoilla sitä pitivät esillä sen historia, erikoisuudet – ja tietenkin, kuten yhä, monarkia.
Martti Jukolan kuvaus Lontoon kisoista Suuressa Olympiakirjassa ei tosin imartele brittien kisoja kohtaan osoittamaa kiinnostusta tai järjestelyjen sujuvuutta. Jukolan mukaan kaikki hukkui suurkaupunkiin, kisoihin suhtauduttiin välinpitämättömästi ja joskus jopa torjuen, tulospalvelu oli heikkoa, ja Saksan ja Japanin kutsumatta jättäminen tuotti ”ikävän särön”.
Berliinin kisoja 12 vuotta aiemmin oli pidetty ylenpalttisina, mutta nyt oli tultu toiseen äärimmäisyyteen: ”Vertailu Berliiniin: Kuin olisi metelihäistä siirtynyt hautajaisten jälkeen vietettävään vainajan surutilaisuuteen.”
SK:lle kisoista raportoi näkyvimmin Eila Jokela, joka muistetaan ehkä parhaiten Kotilieden päätoimittajana. Ajan matkustusoloja kuvaavasti Jokela oli anonut Kekkoselta käyttöönsä lisää puntia, joiden säännöstely oli ankaraa – niin ankaraa, että se supisti olympiajoukkueen kokoakin.
Jokelan perustelut lähtivät, kuten suomalaisilla yleensäkin, ”mitä-muut-meistä-ajattelevat”-logiikasta. Hänen mukaansa suomalaisten mukanaan tuoma olympiasauna oli ollut ”sensaatio”, ja nyt pitäisi järjestää saunailta Lontoon suurimpien naislehtien päätoimittajille, ”mitkä ladyt tunnen”.
Daamien tietopohja ei ollut Jokelan mukaan erikoinen: ”Puolitoista kuukautta sitten heistä eräs kysyi, että käytetäänkö Suomessa arabialaisia numeroita ja toinen, onko Suomen naisilla äänioikeutta ja että onko Suomen rahvas ollut kauankin vapaana orjuudesta. Nyt heidät on vallannut Suomi-innostus ja me kaavailemme toimittajien vaihtoa. Kyllä täältä on saatava kirjoitustaitoinen retkikunta Suomeen, sillä on pöyristyttävää, miten vähän sivistyneetkin ihmiset tietävät Suomesta. Muuten: tästä vielä puhutaan.”
Jokela sai tilaisuuden matkustella laajemminkin, ja esitellyiksi tulivat taas kerran brittiläiset kuriositeetit: mieltymys traditioissa pysymiseen, Etonin ja muiden vanhojen instituutioiden erikoisuudet ja niin edelleen.
Itse kisojen alkaessa Kuvalehden pääkirjoitus otsikoi: ”Pienin odotuksin, suurin toivein”. Yksi voitokas kansikuva saatiin jo ennen varsinaista urheilua lyriikan voittajasta Aale Tynnistä. Kuvalehden arvomaailmassa kulttuuriset uroteot olivat aina olleet etualalla, joten tämä ei ole yllätys. Varsinaiset urheilun harrastajat tuskin noteerasivat kulttuurimenestyksiä kovin korkealle.
Komea ja huoleton Rautavaara
Olympiavoittaja Suomen Kuvalehden 22/1948 kannessa.
Eila Jokelan kuvaus Lontoon olympialaisten avajaisista oli värikäs ja kansallishenkinen. Suomen esiintymistä hän hehkutti miltei sotilaallisin äänenpainoin.
”Niin vakaata ja miehekästä ryhtiä ja rytmiä ei ollut kenelläkään muilla. Pitkä ja salskea lipunkantaja – kymmenottelija Hannes Sonck – edusti oivallisesti kansaansa.
Olympiakomiteamme jäseniä luultiin aktiivisiksi kilpailijoiksi – niin tasainen oli marssi. Entä pienet tyttäremme – mikä innostus heistä kuvastui! Jos heillä olisi ollut viehkeämpi asu, ei heitä olisi voittanut muu kuin ylhä kreikatar. Niin – ja joukkueemme viisi ratsu-upseeria. Suuri ja lämmin tunne täytti mielen: suomalaisen armeijan ripe. Mutta sillä oli verissä ’Porilaisten’ rytmi. ’Pyhä, puolustettu maa…’ Pitääkö meidän nähdä poikamme vieraalla maalla, ennen kuin todella käsitämme urheilun kansallisen merkityksen? — Kovat sodat käyneenä maana annoimme tähän kilpaan kaiken sen, mitä meillä on jäljellä. Sekä sen, mitä sodan ahjo on synnyttänyt: rakentamisen, runon ja sävelen kauneuden. — Tuskin koskaan osaamme kyllin arvostaa niiden kansalaistemme työtä, jotka ’uskovat urheiluun’. He eivät ole antaneet perään – seuraavat olympialaiset ovat meidän. Ainakin silloin suuri maailma näkee, mihin se pieni ja pohjoinen maa kykenee.”
Kaikkiaan Suomi sai Lontoosta suunnilleen saman määrän mitaleita kuin Berliinistä vuonna 1936 – laskentatavoista riippuen noin 20. Nykyaikana tuollaisesta määrästä ei nähdä edes unia.
Pääasian suhteen kuitenkin petyttiin. Yleisurheilussa mitalisaalis romahti – vain yksi kulta ja kaksi hopeaa. Yleisurheilun ainoan kultamitalin toi keihäänheitossa Tapio Rautavaara.
Rautavaaraa ei ollut aina koettu urheilijana ongelmattomaksi. Olihan hän monien mielestä tunnetumpi laulajana ja näyttelijänä. Dramaattisten komean miesten roolien joukossa hän oli esittänyt keihäänheittäjääkin elokuvassa Kultamitalivaimo. Hänen persoonaansa liittyi mutkan kautta politiikkakin, sillä hän oli 1930-luvulla osallistunut niin sanottuihin työläisolympiakisoihin ja pysyi TUL:n miehenä loppuun asti.
Niukkuuden päivinä menestys oli kuitenkin kaikkien, niin vasemmiston kuin porvarien, veli. Helsingin Sanomat viittasi uraan laulajana ja näyttelijänä ”hänen uljaan olemuksensa” kautta ja selitti keihäänheiton osalta kyseessä olevan ”maailman parhaan heittotekniikan ja voiman mies”. SK:kin omisti Rautavaaralle yhden kansikuvan – jossa voittajalla oli kitara kädessä. Sen lisäksi julkaistiin kuva palkintojenjaosta, ja siinä todettiin Rautavaara Suomen ylpeydeksi, keihäskunnian pelastajaksi ja päätään pidemmäksi kanssakilpailijoihin verrattuna.
Tosin oli ilmeistä, että työväenliikkeessä tunnettiin vielä enemmän, että juuri heidän edustajansa oli voittanut. Suomen Sosialidemokraatin Rautavaara-kuvauksissa ”human interest” tuli korostuneesti esille: ”Oulunkylän poika” oli voittanut, Rautavaara muisteli kuinka tärkeää hänen voittonsa oli eräälle pikkupojalle, Rautavaaran vaimo sai todeta päivän olevan onnellisin hääpäivän jälkeen ja niin edelleen. ”Komea ja huoleton Tapio Rautavaaramme näytti tänään maailmalle, että Suomessa kasvaa jatkuvasti keihäänheiton kultamitalin kantajiksi kelvollisia miehiä.”
Yleisesti tunnelmat olivat kuitenkin mollivoittoisia: kun juoksut olivat menneet huonosti, sitä ei voinut mikään korvata. ”Kun Suomen maine laski”, otsikoi Eila Jokela penkkiurheilijoiden tunnelmista, kun 10 000 metrillä maailmanennätysmies Viljo Heino keskeytti ja toinen edustaja, Heinström, juoksi itsensä lähes tajuttomaksi. Toisaalta Jokela toivoi, että taas kerran suomalainen kansa tarvitsikin takatalven noustakseen taas uudelleen – ja nyt nimenomaan vuotta 1952 ajatellen.
Suomalaismiehet kesyjä
Tapio Rautavaara voitti Lontoon kisojen keihäänheiton tuloksella 69,77.
Myös Urho Kekkonen tarttui kynään. Hänen nimimerkkinsä Veljenpoika oli noina vuosina SK:n näkyvimpiä, ja hän otsikoi kirjoituksensa ”Lontoon katkerat kisat”.
Veljenpoika tulkitsi, että kisoissa oli ollut havaittavissa aivan uusi ilmiö: suomalaisten miesten ”kesyys, sisuttomuus”. Ennen oli osoitettu sisua urheilussa, sodassa, jälleenrakennuksessa, velanmaksussa ja työssä.
Nyt olisi tullut ”yksin poliittisesti erikoislaatuisen mutta myös arkaluontoisen asemamme vuoksi” osoittaa maailmalle, että vanha sisu oli jäljellä ”ja että meidän kansallisella olemassaolontahdollamme on edelleen luja perustus tuossa määrittelemättömässä sisussamme, silloin juuri urheilijamme esiintyvät kuin kesyt karitsat tai oikuttelevat kaunottaret”. Urheilijat olivat osoittaneet ”huonoa urheilijakaraktääriä”, kun he eivät olleet yrittäneet kaikkeaan. ”Se oli maan kannalta katsoen ikävä asia, sillä siitä ulkomaailma tekee johtopäätöksiä koko kansasta, ja ne ovat vääriä johtopäätöksiä.”
Kekkosenkin ajattelussa näkyy tarve nähdä urheilijat nimenomaan kansan suorituskyvyn ja kansan hengen edustajina. Vuoden 1952 olympiakisat tulisivat olemaan myös poliittisesti näyteikkuna – olihan presidentti Paasikivikin maininnut päiväkirjassaan jo vuonna 1947 ne merkiksi siitä, että maailma ei ollut unohtanut Suomea. Tätä näyteikkunaa ei saanut tärvellä huonolla menestyksellä, jollaiseen Lontoon huono suoritus tuntui viittaavan.
Aivan vastaavaa huolta ei nykyään tunneta. Mutta käsitys suomalaisurheilijoiden ”sulamisesta” tosipaikassa ja hermopaineessa ei näköjään ole uusi, ja edelleen sitä usein selitetään kansanluonteella.
Muitakin kuin valkoisia!
Tapio Rautavaaran seuraksi palkintopallille nousivat hopeamitalisti, USA:n Steve Seymour ja pronssia voittanut Unkarin József Várszegi.
Vuonna 1948 urheilumaailma tai SK:n lukijat eivät urheilussa vielä panneet huomiota nykyisenkaltaiselle poliittiselle korrektiudelle. Nationalistisin ja ”poliittisin” vaihe oli ohi. Mutta esimerkiksi naisten urheilu oli lehdelle – ja laajalle yleisölle – yhä korkeintaan urheilun sisarpuoli.
Suomen naisten ensimmäinen yleisurheilun olympiamitali, Kaisa Parviaisen hopeamitali keihäänheitossa, sai osakseen yhden kuvan. Samantapainen toissijaisuus koski mustarotuisten saavuttamaa menestystä; oliko edes täysin asiaankuuluvaa, että kisoissa oli muitakin kuin valkoisia?
Suhtautuminen rotusortoon oli kielteistä, mutta kannanotoista paistaa tietty närä: amerikkalaiset saivat eräänlaista epäreilua kilpailuetua mustien edustajiensa kautta. Kuten eräs kuvateksti piikitteli: amerikkalaiset sortivat mustia omassa maassaan, mutta ”sotaan ja urheiluun he saavat osallistua Amerikan puolesta”.
Eila Jokelakin totesi sarkastisesti: ”Ei ihme, että suomalainen penkkiurheilija pahoittelee, että mikä vahinko, ettei tullut hankituksi siirtomaita. Nyt vain lähetettäisiin mustia poikia kilpailuihin ja näytettäisiin maailmalle, että katsokaas, miten eteviä suomalaiset ovat muissakin lajeissa eikä vain siinä pitkässä matkassa.”
Mustassa ihossa koettiin yhä olevan jotain vierasta niihin ympyröihin, joiden oli katsottu kuuluvan ”sivistyneille kansoille”. Niinpä tahranpoistoaineen mainoksessakin oli kuva mustista juoksijoista.
Tämä kuuluu kyseisen ajan yhteyteen; nykyään se ei ole poliittisesti korrektia. Toisaalta kyse oli luultavasti enemmän yleisinhimillisestä piirteestä kuin ideologisesta rasismista: Viime kädessä urheilufani aina toivoo, että voittaja muistuttaisi eniten häntä itseään ja nostaisi samalla hänenkin itsetuntoaan.
Kirjoittaja on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistosta ja Turun, Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen dosentti, joka on mukana Suomen Kuvalehti 100 vuotta -historiaprojektissa..
Juttu on julkaistu ensi kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 30/2012.
Nimivirhe korjattu 6.8.2012 klo 17.25: kymmenottelija Sonckin etunimi on Hannes.