Tie tietoon
Pitääkö suomen kieltä taas puolustaa, kysyy Elina Vuola.
Julkisuudessa on käyty keskustelua suomenkielisen tietokirjallisuuden tilasta ja tulevaisuudesta. Kuulun itse siihen tutkijajoukkoon, joka edelleen haluaa kirjoittaa myös suomeksi. Se sisältää lähtökohtaisesti sen, että yleisö, jolle kirjoitamme, on suomenkielinen.
Olen koko urani ajan kokenut suomeksi kirjoittamisen myös jonkinasteisena velvollisuutena. Se perustuu siihen, että teen tutkimusta veronmaksajien rahoilla.
Kansainvälinen tiedeyhteisö, johon me suomalaiset tutkijatkin kuulumme, luonnollisestikin kommunikoi muulla kuin meidän piskuisella äidinkielellämme.
Tutkimukseen pohjautuvan tietokirjan tehtävä onkin toinen. Se on julkisen rahoituksen varassa tapahtuvan tutkimuksen tulosten välittämistä ja ”palauttamista” veronmaksajille, suomalaiselle yhteiskunnalle. Se on myös suomeksi ajattelemista, siis kielemme säilyttämistä tieteen, tutkimuksen ja ajattelun kielenä. Tutkimustyöhön pohjautuvan tietokirjan yksi anti on kansainvälisten keskustelujen ja ideoiden kertominen suomen kielellä. Tutkija ja tietokirjailija on siis myös jonkinlainen tulkki.
On selvää, että nykymaailmassa kommunikoidaan usealla kielellä, ja kielitaito on olennainen osa suomalaisuutta. Kukaan muu ei kuitenkaan vaali äidinkieltämme ellemme sitä itse tee. Tämä koskee luonnollisesti muitakin kieliä, varsinkin pieniä.
