Pitkä poltto
Sikarinpolttajat viettivät Somerolla vapaan päivän. Kukaan ei käynyt huomauttelemassa.
Teksti Risto Lindstedt
(SK 36/2006)
Savuhajuista päätellen Somerolla meni ainakin hetken aikaa hyvin tämän kuuman kuntakesän korkeapaineissa.
”Junttismoke”, oli Kai Linnilä etukäteen tilaisuutta luonnehtinut. Junttiuden suhteen piti mielikuvitustaan vähän vaivata, ellei koko nimittely ollut sittenkin hiljaisen miehen ironinen vastaisku moraaliseen kuolioonsa kypsyvälle tupakkakeskustelulle.
Big Smoke -tilaisuuksia on maailmalla järjestetty jo pitkään. Harrastajat etsiytyvät tukiryhmiin vaihtamaan aistikokemuksiaan, oppimaan uusia sikareja ja ajantasaistamaan välinetietouttaan humidoreista, sytyttimistä, leikkureista, koteloista ja ilmanpuhdistajista.
Suomessakin on Big Smoke -tapaamisia järjestetty ravintoloissa, mutta kun Amanita on hämäläisyydestä vaikutteita saanut maalainen sikariliike, varattiin ”seminaariin” koko päivä Seeterin maalaiskartanon pihamaalla. Vaikka isäntä Juhani Torkkomäki oli varautunut saltimukseenkin (epäonneen) sään suhteen ja pystyttänyt pihalle katoksen, ei ylimääräistä kosteutta ollut kuin humidorissa ja sielläkin määräprosenteilleen säädeltynä.
Sikaroivilla saattaa esiintyä kotipoltto-ongelmia, mutta avara pihamaa vapautti siitä kaikesta ja polttelu hyvällä hapella antoi lisäsäväreitä.
Tasaista päkätystä talon lampaat kyllä pitivät, mutta tuskin niitä sulotuoksut kiusasivat, jotain omaa kollektiivista juttuaan märehtivät, kun lampolan pitkän varjon suojasta olivat porukalla päättäneet lounasaikaan lähteä laitumelle.
Siitä päkätyksestä ei kukaan herennyt niin hellämieliseksi, etteikö talon tapaan laitettu lammas olisi maistunut. Emäntä Riitta Torkkomäen ohraleipäkin suli suussa voita nopeammin. Olisi se vaan ollut niin tyhmää tyhjällä vatsalla harrastaa.
Tuhtia ja pyöreää
”Onko se jo käynnissä?” sikarikaupan pitäjä Markku Uotila kysyi. Käynnissähän tuo lienee ollut, vaikka ei yskinyt eikä rohissut, muutaman kerran kun vielä pussautti, niin sehän jopa hyrisi.
Seminaarisikarit oli valittu viihtymykseksi: Finlandia, petit robusto 108×17 mm (5 euroa) ja Cibao Robusto 127×15 mm (7,70 euroa).
Finlandian kääre (wrapper) on connecticutilaista, sidelehti jaavalaista, pitkä sisus (long filler) kuubalaista, brasilialaista ja dominikaanista tupakkaa. Sikari tunnetaan tekoseuduillaan Kanarialla Regenta-tuoteperheen käärönä.
Finlandia lähtee käyntiin, kun on sentin verran palanut. Maku tuhdistuu ja kehittyessään pyöristyy fenkolin mausteiseen sauhuun lopussa. Häivähtikö ennen fenkolia aavistus valkopippurillisuutta, ja jos häivähti, niin onko tämä liian kilhakka seurattomana polteltavaksi?
Jos on, niin pitäisikö sen kaveriksi saada rommia, aavistus sokeriruo’on makeutta? Mutta toisaalta, miksei vain köllötellä ”sinen kyttyröillä”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisi. Juomiseen verrattuna sikarin polttaminen on vakaampi harrastus, ei pääse läikkymään yli.
Cibaon käärelehti on brasilialaista mafinaa, sidelehti dominikaanista olotia ja sisus piloto cubanoa. Mafina on silkkimäisen hienoa, oikeasti, estetiikkaa ei pidä unohtaa, ja koko sikari helppo; kermaisen pehmeä ja hienovetoinen, loppuun saakka hieno.
Jos on syytä pitää estetiikka mielessä, niin ei historiallisuuskaan pahaa tee. Kuubalainen Carlos Toron pakeni vallankumousta Dominikaaniseen tasavaltaan ja otti mukaansa sen arvokkaimman, mitä ajatella saattoi, taskunsa täyteen kuubalaisen tupakan siemeniä. Niistä jalostui globaalisti tunnettu piloto cubano -lajike.
Alas Freud, alas Chaplin
Tupakkakeskustelun viritystaso alkaa muistuttaa varmistamattoman aseen kanssa liikkumista. Ei tarvitse kuin päässä vähän tärähtää, niin ase laukeaa ja uhkahaulit sinkoilevat.
Kaupungin virallinen terveyshenkilö tuli helsinkiläiseen sikaripuotiin epävirallisen ilmiannon perusteella. Hän vaati, uhkasakon uhalla, liikkeen seinällä olevia valokuvia poistettaviksi. Freud, Churchill, Chaplin ja ”Che” Guevara olivat muuttuneet epähenkilöiksi. Eivät suinkaan tieteellisen, taiteellisen tai poliittisen toimintansa takia, vaan siksi, että he pönöttivät kuvissa sikareidensa kanssa ja näin ollen vielä haudankin takaa yllyttivät hummailemaan itsekeskeisen nautiskelun savuissa. Erityisen raskauttavaa yllytyksessä oli se, että rikospaikkana oli sikarikauppa.
Siitä oli syntyä hirmuinen prosessi. Liikkeen omistaja ilmoitti kaivavansa esiin perustuslain juuren jokaisen haaraumankin. Käräjille saakka ei ehditty, sillä kaupungin lakimies tumppasi asian, koska arveli jutun jo etukäteen hävityksi. Antaa olla.
Kai Linnilä on pohdiskellut, mihin tällä ”kuvat pois seiniltä” -logiikalla voidaan vielä päätyä. Pitäisikö Volter KilvenAlastalon salissa peräti kieltää? Romaaniin on salakuljetettu maailmankirjallisuuden ehkä röyhkein ja sumeilemattomin piipun polttamisen ylistys. Antaa nyt olla. Toistaiseksi.
Polttelun huippuvuosikymmentä elettiin Suomessa 1870-luvulla, jolloin sikari symboloi vapaamielistä ajattelua. Kun tupakointi ei nyt ole ainoastaan terveyshaitta vaan samanaikaisesti, ja mitä suuremmassa määrin, myös moraalinen haitta, on savuton mielipide vankka.
Pöllistä on jäljellä puolet, noin 50 milliä. Se merkitsee sitä, että sopuisuus maailman kanssa on taattu vielä seuraavaksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.
Savuun sipaistu viiva
Lauri Linnilä oli perusteellisen harkinnan (ja eittämättä kokeilun) jälkeen päätynyt siihen, että Finlandia petit robuston seuraksi sopii jaavalainen pehmeä paahto pippuririllisuutta loiventamaan. Tosin hän ei ottanut täyttä makuvastuuta, vaikka Amanita Oy:n toimitusjohtaja onkin, koska ei voinut olla varma, miten kahvi käyttäytyy, kun sitä on keitetty isompia määriä.
Turhaan murehti. Vaikka tässä ei tupakkaa juotukaan, kuten vanhaan aikaan oli polttamisesta tapana sanoa, niin samaan makuhermon kanavaan jaavalainen papu ja jaavalainen sidelehti riitelemättä sopivat.
Nautintoihin liittyy aina häivähdys selittämättömyyttä ja siksi mikään todellinen nautinto ei siedä kiivasta kimppuun käymistä, ei sikari ainakaan. On edettävä verkkaisesti, jotta tietäisi, missä mennään.
Tietäminen on yhtä mielenkiintoinen asia kuin polttelukin. Intoutunut harrastautuminen antaa mahdollisuuden yhä pidemmälle vievään tietämiseen, kehittyvään kykyyn eritellä ja tunnistaa makuja, iloita kokemuksen kertymisestä ja oppimisensa oivalluksista.
”Kiva tietää” -fiilistely voi perfektionisteilla kehittyä ”pakko tietää” -asenteeksi, jolloin riskinä on jäykkäkouristuksenomainen suhde kaikkeen siihen, jonka piti olla lenseää ja leppoisaa. Eihän kukaan löylyistä nauttiessaan käy ankarasti miettimään, miten se hikirauhanen toimiikaan. Rajanveto harrastuksen ja itse aiheutetun ahdistuksen kanssa on kuin savuun sipaistu viiva.
Omenaista pikahiilellä
Lauri Linnilä oli varemmin kesällä käynyt Kööpenhaminassa firman asioilla hankkimassa vesipiipputupakoita ja hämmentynyt vaihtoehtojen runsaudesta. Sekoituksien nimissäkin oli niin paljon mielikuvitusta, että Linnilä uskoi jo korvakuulolta, ettei kaikki voisi Suomessa toimia. Hän heittäytyi luottavaiseksi ja pyysi tanskalaista tukkuria valitsemaan kymmenen laatua ”aloittelevan kansakunnan vaihtoehdoiksi”.
Vesipiippu saattaa maailmalla olla muotijuttu, mutta arabialaiseen kulttuuriin se kuuluu samalla tavalla kuin (savu)sauna meillä. Markku Uotila oli luvannut näyttää miten piippu saadaan kurahtelemaan.
Uotila hypisti kymmenen gramman annoksen omenalla maustettua tupakkaa kupuun ja asetteli kekosen ja hehkumaan kuumotetun pikahiilen väliin foliopalan. Pikahiili on sellainen hevosen hiilitabletin kokoinen.
Makeaa tietysti ja viileää luonnollisesti, kun savu veden kautta kulki. Vaikka olisi miten pulskinaamainen, niin poskipussit eivät riittäneet, vesipiippua poltellaan palleavedoilla. Oli vedettävä henkeen. Poskareita pussuttelevien sikarinpolttajien piti sitä vähän treenata. Ei savuja ilman veden pulinaa. Nikotiini on vesiliukoista. Kysymys siitä, missä määrin nikotiinia veteen päätyi, riippui henkilökohtaisen optimistisuuden määrästä.
Sikarien päitä oli tiuhaan päivän mittaan lämmitelty ja loput sytyttimien butaanista oli kaiketi mennyt pikahiilen kuumottamiseen. Sikarit eivät suinkaan loppuneet ja siksi tässä yltäkylläisyyden pihatossa esitetty illan viimeinen kysymys saikin lähes traagisen sävyn: ”Onks kellään tikui?”