Liinaharja – suomenhevosen taival
Lue katkelma uutuuskirjasta, joka käy läpi sata vuotta täyttävän suomenhevosen vaiheet.
Viimeinen hevonen
Viimeinen sotakorvausjuna Suomesta Neuvostoliittoon jätti Vainikkalan raja-aseman 30. elokuuta 1952. Pientalojen ja tallien pintaan oli noussut uutta punamultaa ja maalia kautta Suomen. Peltoja oli raivattu, liha leivän päälle haettu talvisavotoista.
Suomenhevonen oli osallistunut nurkumatta kansallisiin jälleenrakennustalkoisiin ja evakkojen asuttamiseen pien tiloille. Mutta juuri kun aika olisi ollut tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä ja mutustella rauhassa ylimääräinen heinähangollinen timoteita, sen merkitys ja arvostus alkoivat laskea – ensin huomaamatta ja sitten kiihtyvää vauhtia.
Suomalaisen yhteiskunnan suuri murros, sotakorvausten liikkeelle laukaisema teollistuminen ja kaupungistuminen, teki suomenhevosesta virattoman. Puoli vuosisataa aiemmin suurin toivein luotu rotu romahti sukupuuton partaalle nopeasti. Sillä ei enää ollutkaan suojelijaa, kun viekoittelevasti kiiltävien ja kumeasti murisevien traktorien ja metsäkoneiden marssi maatiloille ja hakkuukorpiin alkoi. Siinä sivussa se menetti maitolaiturit, reet ja rattaat.
Hakalan tilan hevostalli purettiin vuonna 1954. Asko Hakala oli silloin armeijassa ja saattoi vain lomalla käydessään todeta tapahtuneen. Traktori hankittiin kaksi vuotta myöhemmin. »Kun traktori tuli, hevosten käyttö väheni sitten hiljakseen. Oriyhdistyskin loppui, eikä varsoja enää teetetty»,Asko Hakala muistelee.
Viimeinen pisara oli I960-luvun alun metsätyömiesten vähittäispalkkalaki. »Se pani metsät tyhjiksi kerralla. Hevoset ajettiin teurastamolle ja ukot joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Ja niitä jätkiähän oli paljon, parisataatuhatta. Ne möi ne mökkinsä korvessa pilkkahintaan ja lähtivät. Niitä kävi tällä minunkin puheillani paljon ja sanoi, että tehkää hyvät ihmiset jotakin», muisteli SAK:n silloinen puheenjohtaja Niilo Hämäläinen myöhemmin metsätyön rajua rakennemuutosta.
Vintturin hevossavotat alkoivat hiipua. Metsätraktorit ottivat paikkansa, uitot vähentyivät ja autot ajoivat. »Nehän nauroivat tuolla kirkolla kun rupesi hevosista puhumaan. Eräskin Etelä-Sysmän mies sanoi, että vieläkös teidän kylällä on niitä hevosia, ei meillä enää. Mie sanoin, että on niitä meilläkin hevosettomia taloja, mutta ei oo montaa»,Yrjö Kotilainen muistelee.
Viimein Allis Chalmers -traktori korvasi Kotilaisenkin taloudessa parhaan hevosen, mustalaisilta vaihdetun ruunan. »Se oli kyllä mahottoman pitkä hyvärunkoinen hevonen. Kahta muijaa se oli vetänyt. Mustalaiset varoittivat, että älkää koskaan laskeko sitä irti laitumella, se ei anna kiinni. Ja autoa se pelkää. Ehän mie uskonu, laskin hakaan. Se meni menojaan. Meillä oli neljä hevosta, ja mie annoin toisille leipäpaloja. Se alko haistaa ja tuli lähemmäksi. Teki senkin mieli. Ajoin antaa sille sokeria, ja sehän mielistyi», Kotilainen innostuu yhä kuvailemaan. »Autoa se ei pelännyt enää koskaan, akat olivat pelänneet ite. Nehän oli aina tien päällä ajelemassa, mutta käänsivät joka kerta hevosen sivuun kun auto tuli kohdalle. Eivät mustalaiset tienneet, että se oli niin hyvä työ hevonen kun möivät», hän hykertelee.
Suurta nostalgiaa hevosten lähtöön ei monellakaan pien tilalla liittynyt, tai ainakaan haikeutta ei hevin tunnusteta. Allis Chalmers oli nykyajan traktoreihin verrattuna toivottoman alkeellinen, mutta Kotilaisella se otettiin tyytyväisenä vastaan. »Alkukäynnistys tapahtui bensalla, sitten lämmettyään kone kävi petrolilla. Hankala tapaus. Mutta kyllähän traktori paljon auttoi metsä töissä, oli sitten puutavaraa, pinotavaraa tai tukkia. Laittoi vain tankkiin polttoainetta. Eikä tarvinnut kävellä enää äkeen perässä», Kotilainen kuittaa.
Kun suomenhevosia oli vuonna 1950 yli 400000, oli määrä kaksi vuosikymmentä myöhemmin romahtanut alle 90000:een. Suomenhevosen kohtalo oli 1960-luvun loppupuolella alkaneen vuosikymmenen aikana paljolti Kotilaisen kaltaisten raveista innostuneiden harrastelijoiden käsissä. Hevosilla kilpailtiin kilpailemisen ilosta, vaikkei suuria voittoja saatukaan. »Jos ei olis ollut juoksijoita, niin asiat olisi nyt paljon pahemmin. Miekin kävin viidellä hevosella raveissa, mutasarjoissa. Ei silloin ammattimiehiä kylillä ollut, laitettiin hevoset juoksemaan».
Mutta suomenhevosta ei koskaan teurastettu. Se »vietiin» tai sitten »auto haki sen».
Auto haki Hakalan talon viimeisen hevosen Silan kesällä 1988. Silloin katkesi lähes vuosisadan kestänyt säie suomenhevosten ja talonväen välillä. Vuotta aiemmin oli maassa saavutettu suomenhevosen syvimmäksi jäävä aallonpohja, 14100 hevosta. Pelastustyö oli jo alkanut, mutta sitä ei vielä kylillä tiedetty eivätkä sen tulokset näkyisi vielä hyvään aikaan.
Lauhana, vähän sumuisena kesäaamuna veljekset Asko ja Ahti katselivat totisina pirtin ikkunasta, kuinka 34-vuotias eläkeläinen kompuroi mielipaikalleen muttei enää noussutkaan. »Sila meni riihen tykö tuomen juurelle ja pysyi siellä. Ajateltiin, että kyllä se nyt meni lähtöä tekemään»,Asko sanoo ja vaikenee.
Hiljaisuus viivyttelee pitkään hämärässä pirtissä. »Sila oli kuin ihmisen ajatus», Asko sanoo lopulta.
Sila oli eläkeaikoinaan koko kylän tuntema ja rakastama persoonallisuus. Se otti, ja sai ottaa, takaisin kaiken sen minkä oli rankkojen työvuosiensa aikana liinaharja hiessä antanut. Öisin se vaelteli itsekseen kyläteitä, pistäytyi aamuisin tervehtimään tuttuja mukuloita pihojen hiekkalaatikoilla ja asteli päivisin rantapolkua pitkin uimapaikalle mutustelemaan vaatekasojen päälle jätettyjä rannekelloja. Marraskuun säkkipimeässä yössä yksinäinen kulkija saattoi keskellä liukasta kyläpolkua törmätä yhtäkkiä suureen, lämpimään vuoreen, joka hirnahti keveästi.
Hakalan veljekset, poikamiehet, ottivat Silan välillä pirttiinkin. Siellä se söi leipää ja temmelsi siinä missä miehetkin, mutta ryyppäsi vähemmän. »Sila tiesi arvonsa», Asko hymähtää.
Naapurin tytön Leena Melasen mielessä Sila oli aina ollut hänen hevosensa. Varsasta asti hän kävi sitä hoitamassa Hakalan tallissa. Ja aina jouluaikaan Asko Hakala valjasti Silan aamuvarhain ja vei hyvän hyvyyttään naapurin tytöt reellä kirkkoon. »Oli vielä hämärää, ja mökin ikkunoissa paloivat kynttilät kuin joululaulussa. Itse Asko nukkui penkillä koko jumalanpalveluksen ajan, kun oli herännyt niin aikaisin. Mutta palatessa tultiin taas täyttä laukkaa, aisakellot kilkattaen. Me tytöt kiljuimme riemusta. Tapa vaati, että reki piti ajon lopuksi kaataa, ja Asko teki sen niin taitavasti, että olimme hetkessä mukkelis makkelis pehmeässä lumihangessa. Ja taas kiljuttiin», Leena muistelee.
Noihin aikoihin Leena näki unen, jonka muistaa yhtä hyvin tänään kuin silloin kun tieto Silan kuolemasta tuli. Hän oli tavalliseen tapaan hevostallissa Silaa hoitamassa. Yhtäkkiä hän huomasi, miten Silan pään kohdalla oli usvaa, joka kapeni ja meni otsaluusta sisään. Leenalle oli heti selvää, mitä se merkitsi: uni jota hän juuri näki, siirtyi Silaan. »Ehdin ajatella, että olen ainoa ihminen maailmassa, joka tietää miten uni menee hevoseen. Sitten näin, miten olin yhtäkkiä itse Sijan pään sisällä ja laukkasin pitkin talvista järvenselkää.»
Jää ja lumi kimmelsivät kuutamossa, kun tyttö ja Sila, Hakalan viimeinen hevonen, kiisivät yössä ja unessa kaviot säihkyen.