Mandela oli ihmisen malli
Hänen esimerkkinsä loi anteeksipyytämisen ja -antamisen ilmapiirin, kirjoittaa Tapani Ruokanen.
Ihmiskunta sai Nelson Mandelassa esikuvan siitä, millaista ihmisen mallia pitäisi tavoitella. Hänen muistonsa jää ja muistuttaa, että hyvän voitto pahasta on sittenkin mahdollinen. Se on vahva toivon merkki meille kaikille.
Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää, että maailmassa oli valtio, jossa syrjiminen ihonvärin perusteella ja kaikenlainen ihmisoikeuksien sortaminen oli lailla vahvistettu yhteiskunnan järjestys, jota kaikkien oli noudatettava ja jonka noudattamatta jättäminen oli rikos. Juuri näin oli Etelä-Afrikan tasavallassa, missä kansan enemmistöltä puuttuivat kansalaisoikeudet.
Apartheid oli ”erillisen kehityksen” politiikkaa ja se oli virallisesti voimassa vuodesta 1948 vuoteen 1994. Toki rotusortoa oli harjoitettu ennenkin kautta sukupolvien ja orjuuden ajan, mutta tuon jakson ajan se oli valtion virallistettua lainsäädäntöä, jota kaikkien oli noudatettava rangaistuksen uhalla.
Väestö oli jaettu karkeasti valkoisiin, mustiin, värillisiin ja intialaisiin, jotka olivat sukupolvien ajan hoitaneet kauppaa eteläisessä Afrikassa. Roduilla olivat omat asuinalueensa, koulunsa, vapaa-ajanviettopaikkansa.
Nuorena ulkomaantoimittajana olin seurannut Etelä-Afrikan kehitystä 1960-luvulta alkaen ja apartheid oli tuttu kansainvälisestä tiedonvälityksestä, kirjoista, elokuvista ja mediasta. Silti tutustuminen siihen käytännössä oli yllätys. Tulin ensi kertaa Etelä-Afrikkaan vuonna 1981. Tuntui täysin käsittämättömältä, että julkisissa liikennevälineissä ihmiset eroteltiin rodun mukaan. Rautatieasemalla oli erilliset vessat ihonvärin perusteella. Uimaranta oli jaettu kahtia: only whites tarkoitti myös sitä, etteivät valkoiset saaneet mennä omalta puoleltaan värillisten alueelle.
Nimi ANC ja sen sotilaallinen osasto ”Kansakunnan keihäs” olivat tulleet tutuksi maailmalla. Niin myös vapaustaistelun symboli, Robben Islandin vankilasaarella elävän Nelson Mandelan nimi. Hän oli salaperäinen hahmo, josta oli lehtien käytettävänä yleensä vain yksi valokuva. Se oli joskus 1960-luvulla otettu ennen kuin Mandela vangittiin. Hän louhi kalkkikiveä Robben Islandilla 27 vuoden ajan. Häntä tunnetumpia hahmoja oli julkisesti aparheidia vastustava musta piispa Desmond Tutu ja ANC:n salaperäinen viidakossa asuva Oliver Tambo, joitten haastattelut seuraavien vuosien aikana selkiyttivät nuoren ulkomaantoimittajan käsitystä rotusorron olemuksesta ja vapaustaistelun välttämättömyydestä.
Eteläafrikkalaisten valkoisten elämä oli kuin satukirjasta. Heidän ravintolansa olivat parhaita, joihin ulkomaantoimittajana olin koskaan törmännyt. Heidän viininsä päihittivät parhaat eurooppalaiset vanhojen tilojen merkit. Pihvit olivat paksuja ja verisiä. Valkoihoisen kotona oli palvelijoita – tietysti mustia – kuin Yhdysvaltojen etelävaltioissa kaksisataa vuotta aiemmin tai Euroopan hoveissa tänään. Totesin eräälle eteläafrikkalaiselle valkoiselle: ”Tämä ei ole totta – ja te tulette sen huomaamaan itsekin aika pian. Ei ole mahdollista elää näin.” Eurooppalaisten ja lopulta myös amerikkalaisten protestit eivät hätkähdyttäneet valkoista enemmistöä, joka pyhitti kieroutuneet käsityksensä uskonnollisella kuorrutuksella.
Matka valkoisten – kyse oli tavallisista keskiluokan ihmisistä – upeista huviloista uima-altaineen mustien asuttamaan Soweton kaupunginosaan oli kulttuurishokki. Mustien asumukset olivat aaltopeltisiä hökkeleitä vailla mitään mukavuuksia. Vanhemmat kertoivat, että heidän toivonsa on lasten kouluttaminen, vaikka se oli vaikeaa. Yhteiskunta piti varsinkin mustia timantti- ja kultakaivosten työvoimareservinä, jolle ei tarvitse antaa koulutusta. Käytännön elämässä muotoutui luonnollisesti ihmisluokkia, jotka sukkuloivat rotujen välissä, saivat pieniä etuja valkoisilta toimiessaan heidän asiallaan oman rotunsa parissa. Heihin tutustuminen avasi uutta ymmärrystä ihmisluonnon moninaisuuteen.
Suomalaisilla oli erityinen näkökulma Etelä-Afrikkaan sen tähden, että ensimmäiset lähetystyöntekijät olivat menneet Lounais-Afrikan alueelle jo 1800-luvulla. Se oli silloin Saksan siirtomaa, jonka Etelä-Afrikka miehitti ensimmäisen maailmansodan aikana ja sai lopulta mandaatikseen Kansainliitolta. Suomalaiset lähetystyöntekijät kouluttivat namibialaisia, joista sittemmin tuli syntyvän kansakunnan ensimmäisiä poliittisia johtajia. Näin Suomi oli hiljaisella tavalla mukana apartheidin vastaisessa taistelussa alusta alkaen. Muistona tästä monilla Namibian johtajilla on myös suomalainen etunimi. Käydessäni reportterina ensi kertaa Namibiassa 1981 hämmästyin sitä, että siellä saattoi pitää puheen, jonka paikallinen tulkki käänsi paikalliselle ndongan kielelle.
Presidentti Martti Ahtisaaren työ Namibian itsenäistymisen puolesta loi hänelle maailmanmaineen ja johti lopulta Nobelin rauhanpalkinnon saamiseen vuonna 2008. Ahtisaari otettiin mukaan myös Elders-ryhmään, jonka kiistaton henkinen johtaja Nelson Mandela oli. Ahtisaari on todennut usein, että Mandela on ainoa ihminen, jota hän kunnioittaa eräänlaisena esikuvana. Kaikenlaiset poliittiset johtajat kohdannut ja pahimpien valtiorikollisten kanssa sovintoa hieronut rauhantekijä näkee Mandelassa miehen, joka kykeni antamaan anteeksi ja rakentamaan rauhan omalle kansakunnalleen.
Mandelan tuloa valtaan ja Etelä-Afrikan itsenäistymistä kuvaa näillä sivuilla toimittaja Hannu Pesonen, kokenut Afrikan – ja monien muiden mantereiden – koluaja, joka tuntee itsenäistymisprosessin. Hän oli läsnä historiallisessa kohtaamisessa entisten vihollisten kesken. Mandelan kiistatonta asemaa ylitse muiden kuvaa se, että hän kykeni omalla persoonallaan yhdistämään kansakunnan niin, ettei syttynyt sisällissotaa.
Rakennettiin totuuskomissiot, joissa sortajat ja sorretut kohtasivat. Niistä tuli malli lukemattomille vastaaville maailman eri mantereilla. Ennennäkemätön malli tuntui yli-ihanteelliselta, mutta se toimi. Katkeruuden ja väkivallan sijaan syntyi anteeksipyytämisen ja –antamisen ilmapiiri. Se ei olisi ollut mahdollista ilman Nelson Mandelan esimerkkiä. Apartheid oli vienyt 27 vuotta hänen elämästään, mutta hänestä puuttui kaikki katkeruus. Mandelan elämäkerta on lukukokemus: se kertoo, miten tämä oli mahdollista.
Etelä-Afrikka elää suurten vaikeuksien ja ristiriitojen keskellä. Vapaustaistelija Nelson Mandelan lähtöä tiedettiin odottaa jo jonkin aikaa, mutta tästä huolimatta uutinen järkyttää muuallakin kuin Etelä-Afrikassa. Katkera taistelu Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa vastaan päättyi voittoon Mandelan kärsivällisyyden ansiosta. Korruption ja poliittisen itsekkyyden riivaama maa on edelleen takapajula, jonka kehittäminen on nykyisten vallanpitäjien vastuulla. Voisiko ”Madiba” Mandelan kuolema saada poliitikot nöyrtymään uudelleen kansan palvelijoiksi ja yhdistää kansakunnan uudella tavalla? Se olisi maailman ihaileman suuren vapaustaistelijan viimeinen palvelus omalle kansakunnalle.