Suomalaiset pärjäävät sovittelijoina - mutta riskit ovat hirveät
Hieman vaikuttaisi siltä, että Suomessa eletään nyt niin erilaisissa todellisuuskäsityksissä, että se alkaa haitata järkevää päätöksentekoa.
Ainahan on erilaisia todellisuuskäsityksiä, eikä se ole ongelma vaan voi olla rikastuttavaakin, ja erilainen tapa hahmottaa maailmaa on paitsi väistämätöntä, hyväksikin. Mutta kyllä se joskus pitkittää ja pitkästyttää päätöksentekoa, voi kääntyä ongelmaksi.
Aika hyvin muistan Etykin (1975), jota aikanaan pidettiin Suomen mielistelynä Neuvostoliitolle, koska sen artikloissa ikään kuin sitouduttiin maailman silloisen jaon hyväksymiseen. No, lopputulos, pitkälti sen asiakirjan seurauksena, oli että Neuvostoliitto ja sen valtapiiri lakkasi olemasta. On kovin vaikea sanoa – ja sen uskallan väittää tietäväni – mitä kukin halusi ja toivoi, mutta lopputulos yllätti kaikki.
Olennainen käsite silloin oli ”sisäiset asiat”. Ajatus oli, että kansallisvaltioilla täytyi olla oikeus päättää sisäisistä asioistaan eikä muilla ole oikeutta sekaantua niihin. Etyk-päätöksiin jäi kuitenkin porsaanreikä, joka omalta osaltaan koitui Neuvostoliiton kohtaloksi.
Aikanaan tämä ”sisäiset asiat” oli minulle tärkeä periaate. Nyt en usko, että sellaisia on suuressa kansainvälisessä mielessä olemassakaan, eikä varmaan ole koskaan ollutkaan. On erikokoisia porukoita, joissa on järkevää päättää erilaisista asioista, mutta että ne vaikuttavat myös muihin, sille ei voi mitään. Kehitys etenee suuntaan, jossa ”sisäisiä asioita” on yhä vähemmän.
Tämän jaarittelun jälkeen on varmaan aika siirtyä asiaan: kuinka järkevää on, että Suomi lähettää joukkoja Libanoniin tai mihinkään, kuinka järkevää, että ei. Siis kyse on rauhanoperaatioista.
Perusnäkemykseni on, että kaikki koskettaa kaikkia, mutta järkevää on mitoittaa omat toimensa kykyjensä ja osaamisensa mukaan. Myöskään en kuvittele tietäväni, mitä kaikkia tekijöitä kaikkien ratkaisujen takana on.
Kaikesta ei yksinkertaisesti voi julkisesti puhua, aiheuttamatta pahaa, koska kaikki ei kuulu kaikille.
Minusta oli virhe lähettää joukkoja Afganistaniin, mutta on kokonaan toinen asia, missä aikataulussa niitä vedetään pois. Siihen vaikuttaa kovin moni asia.
Armeijan risteilyalus Pohjanmaan lähettäminen Somalian vesistöille oli varmaan hirmu mukavaa itse porukalle, kateeksi käy, mutta täysin päätöntä. Ei tarvitse kuin googlata pikkuisen tilannetta alueella, niin sen käsittää.
Nyt pitäisi ratkaista, Libanoniinko vai ei. Olen sitä mieltä, että joo. Syynä ei ole, että itse elin ja elän ehkä joskus jatkossakin siellä.
En tiedä miksi, mutta suomalaiset tuntuvat pärjäävän todella hyvin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat äkkipikaisia ja kärsivällisiä samaan aikaan, kuten arabit ovat.
Seurasin suomalaisjoukkojen toimintaa Libanonin ja Israelin tuoreen sodan jälkeen, ja kun seurasin muidenkin joukkojen toimintaa, on helppo kansalliskiihkottomastikin sanoa: suomalaiset toimivat älykkäimmin. He olivat tekemisissä paikallisväestön kanssa, paitsi hankkivat ruokaa myös käyttivät palveluja. Siksi heidän sanansa painoi enemmän kuin monen arrogantimman kansakunnan edustajien.
Mikä ei tarkoita, etteivätkö riskit olisi hirveät.
Ihmisten ja kansakuntien suhteen pätee sama luonnehdinta: heikoin on pelottavin.
Israel on maa, joka syystä pelkää eniten. Se pelkää, että sen sivistyneistö lähtee, että kansakuntana siihen lakataan uskomasta. Kaiken lisäksi sitä johtavat nyt ihmiset, tai joukko ihmisiä, jotka eivät tiedä Lähi-idästä, koko alueen ajattelu- ja käytöstavoista yhtään mitään. Ja sitä tuetaan maailman vielä tovin vauraimmasta maasta. He ovat epävarmoja, kuinka kauan.
Ilmapiiri on siis epävarma, eikä yhtäkään suomalaista saa lähettää asettamaan alttiiksi henkeään ilman, että poliittisella tasolla tehdään kaikki heidän suojaamisekseen.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.