Julkinen keskustelu etääntyy perusasioista
Isäni toimi aikoinaan kirjallisuuskriitikkona, sai siten ilmaiskappaleita uusista teoksista, ja vanhempiemme kirjastossa oli näin ainakin 3 000 nidettä. Moni arvosteltavaksi lähetetty teos päätyi pukinkonttiin, joten me lapset ja sukulaisetkin saimme osamme.
Jostain syystä kesäpaikassamme kirjoja oli kuitenkin vähän, pari hyllyä, pääasiassa dekkareita. Salama-sarjaa tuli luettua useampaankin kertaan.
Mutta oli siellä Vilhelm Mobergiäkin, joka käytännössä osoitti sanan mahdin. Muistaakseni juuri hänen teoksessaan oli tapahtuma, jossa veli makasi siskonsa kanssa, mistä seurasi hirveitä. En sitä lukiessani vielä käsittänyt sanojen ”nukkua” ja ”maata” eroa. Käännyin äitini puoleen ja pyysin häntä puuttumaan tilanteeseen. ”Voi tulla ongelmia, jos viranomaisille paljastuu, että me kolme veljestä makaamme kaikki kesät sisaremme kanssa.”
Äitini ilme ei värähtänytkään, mutta vanhin sisareni joutui siirtymään ”poikien huoneesta” nuorempien sisartensa luo ”tyttöjen huoneeseen”. Hän on siitä yhä katkera, ja ehkä meistä pojistakin olisi alkuperäisjärjestelyllä tullut viisaampia.
Tänä kesänä vietin kolmisen viikkoa läheiseni suvun omistamalla huvilalla. Sielläkin kesäkirjasto on suppeahko ja dekkaripainotteinen. Mutta myös sieltä löytyi kiinnostavaa, muun muassa Martti Haavion toimittama, WSOY:n vuonna 1953 julkaisema Ikuisia ajatuksia. Jo nimi kiihotti pohtimaan, kuinka ikuisia ajatukset voivat olla.
”Sodassa ei ole koskaan muu kysymyksessä kuin varastaminen”, Voltaire kirjoitti aikoinaan.
Se on hieno, tyly ja provokatiivinen lause. Mutta onko se myös tosi? Sillä jos kaikki puheet globaalisaatiosta, maailmanlaajuisesta yhteisöllisestä vastuusta, kaikkia koskettavista inhimillisistä arvoista, vapaustaisteluista, toimista rauhaan pakottamiseen kätkisivät alleen aika arkiset, ikiaikaiset pyyteet, viime kädessä olisi kyse vain korulausein kirjaillusta varastamisesta. Isänmaan ja uskonnon nimissähän sotia on aina käyty.
Ikuisia ajatuksia selaillessa tuli mieleen useamminkin, kuinka etäälle julkisessa keskustelussa on jouduttu niin sanotuista perusasioista. Esimerkiksi Euroopan yhteisön luomisen perustavanlaatuisin tavoite oli estää kolmannen maailmansodan alkaminen Euroopasta, mielellään muualtakin. Se on se näkökulma, josta onnistumisia ja epäonnistumisia olisi viime kädessä arvioitava, kaikki muu on päätavoitteelle alisteista. Kansainväliset sodat alkavat usein ”kansallisista” kriiseistä, ja ”varastamista” voi harjoittaa verettömästikin.
Kun tällainen perusarvokeskustelu on jäänyt taka-alalle, ensi kevään presidentinvaalien merkitys entisestään kasvaa. Kokoomuksen, perussuomalaisten ja vihreiden ehdokkaat ovat luultavasti selvillä; Sdp:stä on esitetty yksi vakavasti otettava pohtija, keskustan Olli Rehn pohtii hänkin. Rehninkään kohdalla kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta ratkaisusta. Presidentin valtaoikeuksista riippumatta vaalikamppailusta ja vaalien tuloksesta paljossa riippuu Suomen kansainvälinen asema jatkossa sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella.
Vaalitulos on näkyvä ulkopoliittinen signaali, se nähtiin jo perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttamasta kansainvälisestä reaktiosta. Suomessa oli joitakin vuosia sitten vallalla kenties epärealistinen ajatus ”pääsystä kaikkiin päättäviin pöytiin”. Muodollisestihan se saattaa olla mahdollista, mutta osataan niitä ratkaisuja tehdä pöytien ulkopuolellakin. Perussuomalaisten kannatuksen nousu on ehkä osaltaan vastareaktiota tähän.
Mutta puolueen politiikka on yhtä epärealistista: ei kaikista pöydistä yksinkertaisesti pääse pois, kansainvälisillä areenoilla tehtävät ratkaisut koskettavat meitä riippumatta siitä, olemmeko mukana niitä pohtimassa vai emme.