Päiviä, senttejä, askeleita

Evan Gershkovich ei ole ollut näin lähellä Venäjän rajaa yli kahteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän vapautui venäläisestä vankilasta.

”Joo-o, näin se taitaa olla.”

Hän nousee kustantamon pramean kirjastohuoneen pöydän äärestä, verryttelee pikaliikkein ja rysähtää takaisin.  

”Olen ollut Norjassa ja Puolassa, mutta ovathan ne kauempana.” 

Täältä, Helsingin keskustasta, on vain parin tunnin matka rajalle. Jos jatkaisi 930 kilometriä itään, pääsisi Moskovaan ja turvallisuuspalvelu FSB:n vankilaan Lefortovoon.  

Vankilassa oli tapana laskea kaikenlaista. Montako päivää, montako senttiä seinän ja laverin välissä, montako askelta edestakaisin sellissä.  

Marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta, seitsemän kuukautta ja kolme päivää siitä, kun Gershkovich vangittiin.  

Ja kaksi vuotta, kolme kuukautta ja 30 päivää siitä, kun hänet vapautettiin.  

Enää Gershkovich ei laske. Alkukesästä hän palasi toimittajan töihin ja on yrittänyt keskittyä muuhun kuin Venäjään. 

”Se on vähän kuin olisi lopettanut yliopisto-opinnot ja mennyt töihin, tiedätkö? Olet opiskellut vaikka Tamperrreella, vai miten se lausutaan, ja muutat sitten Helsinkiin. Ajatteletko jatkuvasti Tamperetta?” 

Hän yksinkertaisesti tahtoisi kirjoittaa jostain muusta.   

Mutta ei auta. Pöydälle on pinottu kirjoja, joiden kannessa Gershkovichin kasvot tuijottavat oikeudenkäyntikuvassa. Sitä on tehostettu Venäjän lipun värein. Suomennos on tuore.  

Hän ei olisi halunnut kasvojaan kanteen, mutta minkäs teet. 

Kesti jonkin aikaa ennen kuin Gershkovich tajusi, että hänet oli lavastettu.  

Oli maaliskuinen iltapäivä vuonna 2023. Bukowski Grill -niminen pihvipaikka Jekaterinburgissa Uralilla oli melkein tyhjä, kun paikallinen ammattiyhdistysliikkeen pomo Pavel Sergienja otti esiin papereita.  

He istuivat vastakkain puisen pöydän ääressä, Gershkovich seinänvierustan mauttomalla keinonahkaisella sohvalla.   

Sergienja oli tuonut dokumentteja, vaikka Gershkovich oli kieltänyt. Niin oli sovittu hänen työnantajansa The Wall Street Journalin kanssa. Hän ei voisi vastaanottaa niitä.  

Gershkovich oli asunut ja työskennellyt Venäjällä kuusi vuotta ja lukenut tarpeeksi siitä, miten ulkomaalaisia oli onnistuttu höynäyttämään. Vuonna 1986 amerikkalaisen kirjeenvaihtajan Nicholas Daniloffin tuttava oli antanut tälle sotaan liittyviä valokuvia, ja tämä oli pidätetty saman tien. 

Gershkovich oli kotoisin New Jerseystä, mutta hänen kotikielensä oli venäjä. Vanhemmat olivat lähteneet Neuvostoliitosta 1970-luvulla ja tavanneet Yhdysvalloissa. Gershkovichin oli lapsena ollut vaikeaa oppia pärisevä r-kirjain, jollaista ei ollut englannissa.  

Ennen kuin hän oli aloittanut työt The Moscow Timesissa vuonna 2017, hän oli käynyt Venäjällä vain kerran. Äiti oli vienyt sinne vuonna 1999 ja Gershkovich oli nähnyt Iisakinkirkon ja prostituoituja. Kun hän sitten muutti maahan 26-vuotiaana, oli pitänyt opetella uudenaikaista sanastoa ja lopettaa tervehtimästä kysymällä mitä kuuluu. Muuten joutui oikeasti kuuntelemaan.

Kokemuksen kartuttua hänet oli palkattu ensin uutistoimisto AFP:lle ja sitten, tammikuussa 2022, yhdysvaltalaiseen The Wall Street Journaliin.  

Sergienja ei ollut Gershkovichin oma lähde vaan amerikkalaisen kollegan, jonka työviisumia ei ollut uusittu. Asiakirjat näyttivät virallisilta. Niissä kuvattiin panssarivaunujen kasvaneita tuotantomääriä. Täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan oli jatkunut jo vuoden, eikä Venäjä näyttänyt uskovan, että se loppuisi pian.  

Yhtäkkiä Gershkovich kuuli voimakkaita askelia. Kuin marssimista. Hän näki kuusi miestä, joiden kasvot oli peitetty. He ympäröivät pöydän.  

Ne tulivat hakemaan Sergienjaa, Gershkovich muistaa ajatelleensa. Ulkomaisen toimittajan tapaaminen oli vaarallista, ja nyt hän oli aiheuttanut tällaista.  

Joku miehistä tarttui Gershkovichiin ja huusi: FSB! Hänet paiskattiin maahan ja pantiin käsirautoihin. Pää peitettiin pussilla.  

Miehet eivät edes katsoneet Sergienjaan. Tämä vain käveli ulos. Iski ajatus: Sergienja oli itse ehdottanut tapaamista. Sergienja oli se, joka oli tarjoutunut hankkimaan salaiseksi kutsumiaan tietoja.

Turvallisuuspalvelun mies löi Gershkovichia vatsaan. 

Lefortovon vankila on pahamaineinen, Venäjän tunnetuin. Osa, jossa sellit sijaitsevat, on k-kirjaimen mallinen. Gershkovich suljettiin selliin numero 40. Hän laski: kaksi avaimenkäännöstä. 

Patja ja lakanat olivat tahraiset. Sellissä oli televisio, ja kun Gershkovich napsautti valtionkanavan päälle, hän näki ohjelmaa – itsestään. Kaikki tuntui absurdilta, kuin toisesta maailmasta.  

Gershkovich tiesi, mitä tapahtuisi. Hän oli kirjoittanut siitä monta juttua. Hänet vietäisiin oikeuteen ja tuomittaisiin tutkintavankeuteen. Häntä syytettiin CIA:n vakoojaksi.  

Hävetti, että hän oli langennut ansaan.      

Tuskin operaation suunnittelijat uskoivat, että hän oli agentti. Häntä ei missään vaiheessa kuulusteltu, ei kertaakaan. Jos häntä olisi pidetty turvallisuuspalvelun työntekijänä, kai häneltä olisi yritetty saada tietoja? Värvätä?  

Presidentti Vladimir Putin ehkä oikeasti kuvitteli, että Gershkovich oli hankkimassa tietoja CIA:lle, niin hän on järkeillyt myöhemmin. Putinin todellisuudessa se oli melko todennäköistä.

Mutta Gershkovichin roolia se ei muuttanut. Hän tiesi olevansa kauppatavaraa, vanginvaihtovaluuttaa. Se sanottiin suoraan televisiossakin. Pitäisi vain odottaa, mutta kauanko?

Gershkovich katseli televisiosta pullean luostaripapin kokkiohjelmaa.

Hän luki Vasili Grossmanin Elämää ja kohtaloa.  

Päivänä numero kuusi hän alkoi pitää päiväkirjaa. Päivänä numero 12 hän alkoi meditoida. 

Hän ymmärsi, että hänellä oli hyvät oltavat. Hän tiesi, että muilla vangeilla oli toisenlaista. Oli puutetta ja kidutusta.

Häntä kohdeltiin hyvin, sillä vaihtopaketti piti pitää kunnossa, kuten hän letkautti jossain vaiheessa vankilan lääkärille. Tämä myönsi. 

Merkkejä olisi voinut nähdä, jos olisi halunnut.  

Se on ikuinen ongelma Gershkovichin työssä: piittaamattomuudesta on yleensä matkaa vainoharhaisuuteen, mutta mielivaltaisuuteen taipuvaisissa olosuhteissa etäisyys kapenee. Miten olla lipsumatta kummankaan puolelle? Missä menee raja?  

Gershkovich on miettinyt paljon erilaisia varoituksia. Kirjassaan hän käy seikkaperäisesti läpi, millaisissa tilanteissa hälytyskellot olisivat voineet soida.  

Yhdysvaltalainen merijalkaväen sotilas Paul Whelan pidätettiin joulukuussa 2018. Häntä syytettiin vakoilusta. Whelan oli osallistunut ystävänsä häihin, ja hänet oli lavastettu muistitikun avulla.  

Sitten pidätettiin amerikkalainen liikemies, toinen merijalkaväen sotilas, israelilais-amerikkalainen nainen, koripallotähti Brittney Griner…  

Venäjä näytti jo tuolloin keräävän vankeja vaihdokeiksi, jotta saisi omia, lännessä tuomittuja, takaisin. 

Gershkovich löysi puolisotilaallisen Wagner-ryhmän propagandasivustolta artikkelin, jossa häntä itseään kutsuttiin provokaattoriksi ja vaadittiin saattamaan oikeuden eteen.  

Valvonta tehtiin tiettäväksi. Kun Gershkovich oli juttukeikalla Sahan tasavallassa, hallinnon työntekijä osasi soittaa ja toivottaa tervetulleeksi, vaikkei hän ollut kertonut, milloin oli tulossa.  

Mutta Gershkovich selittää kirjassa myös, miksi hän jäi Venäjälle. Miksi kaikki merkit saattoivat yhtä lailla olla olematta varoitusmerkkejä.  

Oli yksi syy yli muiden: hän oli amerikkalainen toimittaja. Tilanne oli erilainen kuin muilla amerikkalaisilla tai muilla toimittajilla. Vuosikymmenien ajan oli ollut voimassa sanaton sopimus: amerikkalaiset toimittajat jätetään rauhaan.  

Hyökkäyssodan alkamisen jälkeen tilanne paheni. Säädettiin sensuurilakeja, jotka koskivat myös ulkomaalaisia. Maailman vaikutusvaltaisimmat tiedotusvälineet vetivät toimittajansa maasta, ja valtaosa venäläisistä riippumattomista medioista muutti muualle. Myös vanhat ystävät lähtivät.    

Gershkovich oli kuitenkin joutunut hakemaan uutta työviisumia juuri ennen sodan alkamista ja se myönnettiin sodan ollessa jo käynnissä. Miksi se olisi annettu, jos häntä pidettäisiin haitallisena?

Noin kuukautta ennen sotaa hän oli siirtynyt The Wall Street Journaliin, unelmatyöhönsä. Hän oli saanut homman, vaikkei ollut erikoistunut talouteen – tai no, oli hän käynyt yhden talousaiheisen kurssin, lukiossa.­ Ensimmäisenä työpäivänä hän oli astellut toimitukseen tweedtakissa, koska kuvitteli talouslehdessä pukeuduttavan niin. 

Hän kirjoittaa himoinneensa pääsyä raportoimaan. Se ei johtunut pelkästä kirjeenvaihtajan pyhästä palvelustehtävästä, vaikka siitäkin, vaan siinä oli mukana tirkistelynhalua. Vaarantunnetta tilanteissa, joista tietää pääsevänsä pois. Sitä paitsi uusia sensuurilakeja ei ollut sovellettu ulkomaalaisiin. 

”Se on se tietty jännitys, siitä tulee riippuvaiseksi”, Gershkovich sanoo.  

”Se alkaa vetää mukanaan, ja kaikki muu alkaa tuntua tylsältä. Sillä tavalla kirjeenvaihtajat joutuvat ongelmiin.” 

Eristystä kesti kuukauden.

Gershkovich siirrettiin koppiin numero 85, ja hän sai sellitoverin. Oikeasti sellitovereita oli muutama, mutta jottei heille koituisi vaikeuksia, heistä on tehty kirjaan yhdistelmähahmo ”Serjoga”.  

Gershkovich oppi tavoille. Vankilassa oli oma slangi ja kunniakoodi. Säännöt ovat tiukat, varsinkin hygieniasäännöt.  

Selli siivottiin vuorotellen joka aamu, jokaiselle pinnalle oli oma rättinsä. Paljain jaloin ei saanut kulkea. Vessassa käydessä piti ensimmäiseksi panna hana valumaan, jottei sitä tarvinnut avata likaisella kädellä. Isompaan hätään liittyi enemmän määräyksiä. 

Tupakointiin, häkkiulkoiluun ja television katsomiseen oli omat tapansa, eikä tiettyjä sanoja saanut käyttää. 

Gershkovich opetteli valmistamaan ruokaa vedenkeittimellä. Joka toinen lauantai, kun tarjolla oli pastaa, he pyysivät sen sellitoverin kanssa ilman kastiketta. Gershkovich kalttasi ystäviensä vankipostilla lähettämiä tomaatteja, lisäsi öljyä ja mausteita ja tarjoili sellitoverille.   

Käsitys ajasta katosi. Päivät kestivät ikuisuuden, mutta kuukaudet vain hävisivät. Rutiinit porautuivat lihaksiin niin, että kun piti vaihtaa selliä, sotkeutui raajoihinsa. Torstai oli paras päivä. Silloin tuotiin purkkiruokapaketti, pääsi suihkuun ja asianajajat vierailivat.  

Serjogasta, tai siis kaikista sellitovereista, tuli tärkeä. Kun toinen oli apea, toinen antoi karkin. 

Kahden kuukauden välein ajettiin oikeuteen, missä jatkettiin tutkintavankeutta. Se kesti melkein 14 kuukautta. Vasta sitten, toukokuussa 2024, FSB sai esitutkintansa valmiiksi.  

Gershkovich oli päättänyt, ettei hermostu vartijoille tai tutkijoille, mutta kun hän näki niin sanotut todisteet, hän suuttui. 

Tuomio: 16 vuotta vankeutta.  

Venäjä halusi vaihdossa Vadim Krasikovin.  Palkkamurhaajaksi epäillyn miehen, jonka FSB myöhemmin myönsi olleen palkkalistoillaan.

Krasikov istui elinkautista Saksassa. Hän oli ampunut tšetšeeniseparatistin keskellä puistoa Berliinissä.  

Järjestelyissä kesti. Gershkovichin äiti kävi tapaamassa Saksan liittokansleria Olaf Scholzia ja ymmärsi, että tämän taivuttelu oli kaikkein tärkeintä.  

Ennen oikeudenkäyntiä Gershkovich siirrettiin Jekaterinburgiin.

Vankila, Sizo-1, oli siivottomampi kuin Lefortovo, mutta selli oli suurempi. Päästä päähän saattoi ottaa neljä askelta enemmän. Siellä ei ollut televisiota eikä säännöllisiä häkkikävelytyksiä. Tupakat sai sentään pitää askeissa, niitä ei tarvinnut kaataa muovipussiin.

Sellikaveri Nikita huijasi tammessa.

Kului kaksi, kolme, neljä päivää.

Sitten Gershkovichin äiti viestitti asianajajan kautta, että asiat olivat järjestymässä. Enää kahdesta neljään viikkoa.

Oli heinäkuun 3. päivä 2024, kun Nikita vietiin pois. Gershkovich jätettiin eristyksiin. Odottamaan vaihdon tapahtumista, hän sai myöhemmin tietää.

Viimeiset neuvottelut Venäjän ja lännen välillä käytiin viikkoa myöhemmin istanbulilaisessa konferenssihotellissa, ja sopimus lyötiin lukkoon. Venäjälle luovutettiin vankeja Puolasta, Norjasta ja Sloveniasta. Saksa luovutti Vadim Krasikovin.

Heinäkuun lopussa Gershkovich siirrettiin kellariselliin. Muut käytävän vangit huolehtivat, että hän sai hyttysverkkoja, jotta pystyi nukkumaan.

Keskellä yötä vartija avasi luukun: tavarat mukaan. Gershkovich lennätettiin Moskovaan. Hän nousi koneeseen, jonka matkustajia hän tunnisti. Merijalkaväen sotilas Paul Whelan oli kyydissä, ja Radio Free Europen tataaritoimittaja Alsu Kurmaševa. Suurin vankienvaihto sitten kylmän sodan.

Gershkovich ei muista, mitä ajatteli. Tuskin mitään selkeää.

Gershkovich ei itse pidä yhteyttä vankeudessa tapaamiinsa. Se voisi olla heille vaarallista. Mutta jos joku ottaa yhteyttä häneen, hän vastaa.  

Aluksi hän pohti, haluaisiko puhua Pavel Sergienjalle, lähteelle, joka toi paperit Jekaterinburgiin. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Tämä työskenteli FSB:lle, mitä Gershkovich aikoisi sanoa? Että se oli väärin?  

Kun Gershkovich pantiin kirjoittamaan armahduspyyntö Putinille – sellainen kuuluu vankienvaihtoprosessiin – hän kirjoitti haastattelupyynnön.  

Hän haluaisi kysyä kahta asiaa. Uskoiko Putin todella, että hän oli vakooja? Ja ennen kaikkea: mihin tämä itse ajattelee vievänsä Venäjää? 

Evan Gershkovichin Kaunis, kirottu maa (Docendo) ilmestyi 9. marraskuuta.