Kunhan saa edes kengät jalkaan

Talvella neljä vuotta sitten luin lähinnä kirjoja, joissa syödään valjakkokoiria jäätiköllä.

Heräsin aamuisin suruun, iltaisin luin kylmyydestä ja pimeydestä, kunnes sain unta. Kurottauduin vaistonvaraisesti kohti naparetkien klassikkokirjoja. Ne tarjosivat pakoa todellisuudesta, kyllä, mutta myös jotain vaikeammin tavoitettavaa ja määriteltävää lohtua.

Suuret naparetkeilijät kuten Fridtjof Nansen, Ernest Shackleton, Robert Falcon Scott ja Roald Amundsen kuuluvat niin kutsuttuun sankarien aikakauteen, joka sijoittuu vuosille 1888–1914.

Tuolloin yksittäiset retkikuntien johtajat keräsivät itselleen rahoituksen ja lähtivät tutkimusmatkoille, jotka oli aiemmin tehty kruunun tai hallituksen voimin.

Sankarillisuus oli kovassa huudossa. Aikalaiset toivoivat naparetkeilijöiden näyttävän, että urheus, seikkailu ja valloitus ovat vielä mahdollisia, vaikka yhteiskunta ympärillä teollistui ja modernisoitui nopeasti.

Tiedonjanoinen yleisö seurasi naparetkeilijöiden matkoja – ja monia traagisia kuolemia – aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kalliiden retkikuntien ja sankarikuolemien ihannointi loppui Sommen ja Verdunin juoksuhautoihin.

Jo varhaisemmat 1800-luvun tutkimusmatkailijat olivat luoneet kaavan napaseutujen retkille.

Huolellisesti varustetut laivat suuntaavat kohti korkeita leveysasteita. Ne kohtaavat jäävuoria ja päiväntasausmyrskyjä. Meri jäätyy laivan ympärille ja kiinnittää sen osaksi vuodenaikojen mukana elävää jäämassaa. Miehistö kenties yrittää ryskätä eteenpäin, kunnes on valmistauduttava pitkään talveen. Talven aikana tehdään retkiä jalan tai koiravaljakoilla, etsitään pohjois- tai etelänapaa, uusia eläin- ja kasvilajeja tai ylipäänsä pelastusta pois jäätiköltä. Maasto on uskomattoman vaikeakulkuista, miehet vatsatautien ja keripukin heikentämiä. Valjakkokoirat joudutaan teurastamaan ja keittämään hengenpitimiksi.

Kapteeni Scott ei ottanut koiria mukaan retkilleen, sillä ilman koiravaljakkoja etelä­navan valloitus olisi ”jalompi saavutus”. Scott menehtyi traagisesti vain reilun kymmenen mailin päässä ruokavarastosta.

Parhaiten onnistuivat ne tutkimusmatkailijat, jotka omaksuivat inuiittien tapoja ja tekniikoita. Jokainen naparetkikirja mainitsee, että jäätiköiden natiivit olivat ”sopeutuneet karuihin olosuhteisiin”.

Etelänavan kilpajuoksun voittanut Amundsen eteni rivakasti valjakoilla ja syötti aikataulun mukaisesti valjakkokoiria toisilleen.

Robert E. Peary ja Matthew Henson saavuttivat ensimmäisinä pohjoisnavan neljän inuiittioppaan avulla. He ajoivat retkikunnan valjakoita, rakensivat igluja ja metsästivät hylkeitä.

Jäätikkökirjat näyttävät, että sopeutuminen on selviytymisen ensimmäinen ehto.

Kapteeni John Franklinin retkikunnan kohtalo 1840-luvun loppupuolella oli varhainen merkkipaalu napajäätiköiden valloituksessa. Franklinin kaksi laivaa katosivat, ja kaikki retkikunnan jäsenet menehtyivät. Retki sai valtavasti julkisuutta, ja jopa kolmekymmentä laivaa lähti etsimään ruumiita ja hylkytavaraa. Juuri nämä etsijät kartoittivat ensimmäisinä luoteisväylän ja muita arktisia merireittejä.

Naparetkien myötä karttojen viimeiset valkoiset aukkokohdat, terra incognitat, saivat vähitellen väriä. Eräs tutkimusmatkailija Vitus Beringin retkikunnan jäsen kirjoitti 1700-luvulla: Koskaan et tunne oloasi turvalliseksi, kun navigoit vesillä, jotka ovat kartassa tyhjiä.

Millaista on naparetkeilijöiden päivittäinen elämä?

He heräävät ja käyvät käsiksi askareisiinsa, korjaavat makuupusseja, kelkkoja ja kajakkeja, metsästävät ruokaa, kirjaavat säät ja muut tiedot päiväkirjaansa, syövät niukan annoksen pemmikaania, talin ja kuivan lihan sekoitusta, huoltavat itsensä. Seuraavana päivänä kaikki toistetaan. Tutkimusmatkailija on näissä puuhissa elementissään. Uurastaessaan päivästä toiseen henkensä pitimiksi naparetkeilijä on kuin myyttien Sisyfos, joka Albert Camus’n mukaan on kuviteltava onnelliseksi.

Vaikeudet ovat hirveitä. Yöt jatkuvaa taistelua paleltumia, ripulia, nälkää ja epätoivoa vastaan. Aamuisin Scottin retkikunnalta saattoi kulua tunteja pelkästään saappaiden pukemiseen.

Naparetkeilijöiden on sopeuduttava. Sopeutuminen ulottuu fyysisten, ankarien olosuhteiden lisäksi henkiseen itsehillintään. Ennen kaikkea on oltava hyvä matkakumppani, jaksettava aamusta iltaan tehdä osansa valittamatta.

Naparetkien miehistöt valittiin suuresta joukosta vapaaehtoisia.

Kirjoista huomaa, että valituiksi tulleet kykenivät säilyttämään arvokkuutensa tilanteessa kuin tilanteessa. Miehistön jäsenet olivat paitsi fyysisesti rohkeita myös kohteliaita ja muodollisia, ilmaisu oli etäännytettyä.

Scottin viimeiselle matkalle osallistunut Aspley Cherry-Garrard kirjoittaa pelänneensä ennen lähtöä, että menettää ääriolosuhteissa herrasmiehen tapansa ja siten pettää toverinsa. Se vaikutti vaivaavan häntä enemmän kuin ajatukset paleltumisesta ja kuolemasta.

Nansenin kirjoituksissa ei koskaan paista läpi ilmeinen hengenvaara, ainoastaan käytännöllisuus ja tietty hyväntuulinen pohjavire. Ruoka on loppumassa, kajakeissa on reikiä, säätila heikkenee jälleen, veden varaan joutunut matkakumppani kärsii hypotermiasta ja ripulista. Nansen kirjoittaa: Sinä aamuna minulla oli sangen paljon tekemistä.

Jopa yksityisissä päiväkirjoissaan löytöretkeilijät säilyttivät pidättyväisyytensä. Kun lukee pinon kirjoja naparetkistä, alkaa epäillä, oliko yhtenä miehistön valintakriteerinä kirjoitustyyli. Esseisti Annie Dillard on pohtinut, huomasivatko jotkut viktoriaanisen ajan britit omien päiväkirjamerkintöjensä lakonisesta sävystä, että heidän olisi kenties lähdettävä naparetkelle.

Naparetkikirjoissa nykyinen terapiakulttuuri loistaa poissaolollaan. Ne tarjoavat vaihtoehdon loputtomalle tunnepuheelle ja itsetutkiskelulle.

Olennaista on päivittäinen toiminta, se että eletään hetki hetkeltä eteenpäin, vaikka kenkien päälle pukeminen olisi oma taistelunsa.

Naparetkikirjojen talvena luin myös muutamista trooppisista tutkimusmatkoista, mutta en käsittele niitä tässä, sillä olennai­sempaa on tuolloinen mielentilani ja se jokin, jota voidaan sanoa ihmisen osaksi.

Olin alkanut lukea Shackletonista, Scottista ja Nansenista epätoivoisissa olosuhteissa ja poissa tolaltani.

Olin jäänyt yhtäkkiä leskeksi ja yritin pitää huolta yksivuotiaasta tyttärestäni.

Naparetkeilijät dokumentoivat kaikki puuhansa ja vaikeutensa yksityiskohtaisesti. Askel askeleelta kuvattu kanootin paikkaaminen tai aterian valmistus saattaa lukijan, ainakin minut, meditatiiviseen tilaan.

Kirjat keskittyvät käytäntöön – kuin välttääkseen kaikin keinoin symboliikkaa ja suuria allegorioita elämästä. Juuri tämä tyhjiö vetää puoleensa.

Mitä tiukemmin kertomukset elämästä jäätiköllä pelkistetään olennaiseen, sitä paremmin ne kantavat mukanaan laajempia merkityksiä.

Naparetkeilijät tuottavat selviytymistarinoita, selviytyivät tai eivät.

He kohtaavat pimeää, nälkiintymistä, kylmäkuolioita, puutostauteja ja uupumusta. He joko pääsevät takaisin kotiin tai kuolevat sankareina jäätikölle – kaikki on suoraviivaista. Laiva lähtee matkaan heinäkuussa vuonna 1893, ja miehistö ilmestyy etäiselle valaanpyyntiasemalle vuoden 1896 kesäkuussa. Hengissä selvinneet retkikunnan jäsenet palaavat kotimaahan ja luennoivat retken tuloksista Kuninkaallisen maantieteellisen seuran tilaisuuksissa.

Metaforisella jäätiköllä kaikki on paljon monitulkintaisempaa. Sieltä ei palata kotiin. Koti sellaisena kuin se oli ennen surua, on poissa. Kun surun ote alkaa vähi­tellen hellittää, et enää muista, miten selvisit, miten onnistuit pysymään elossa. Etkä edes ole varma siitä, onko jäätikköretki todella ohi.

Jäätiköllä voi myös aistia arkielämään kuulumatonta tukea.

Kerran Shackleton ja kaksi kumppania joutuivat taivaltamaan 36 tuntia hirvittävissä oloissa. Vaelluksella jokainen heistä tunsi ylimääräisen, äänettömän ja näkymättömän toverin matkaavan mukanaan. Tämä ääritilanteiden ilmiö tunnetaan psykologiassa ”kolmannen miehen syndroomana”, koska T. S. Eliot laski miehet väärin runoelmassaan Joutomaa.

Eräänä iltana tunsin vaimoni äänettömän paikallaolon tarkasti ja yksiselitteisesti. Seisoin keittiössä valmistamassa bolognesea, tyttäreni katsoi olohuoneessa piirrettyjä. Kuolemasta oli kulunut tuskin viikkoa. Kärsimyksen tilassa ihminen on lähempänä verhoa, joka erottaa tämän maail­man seuraavasta, muusikko Nick Cave kirjoittaa.

Puolen vuoden verran tunsin kuolleen vaimoni läsnäolon lähes päivittäin. Tunne oli yhtä aikaa lohdullinen ja syvästi yksinäinen, jakamaton.

Kuoleman aiheuttama suru ei ole selvärajaista, vaan toistuvaa ja aaltoilevaa. Reelingin yli on jatkuvasti heitettävä käyttötavaraa, asioita, joista joutuu luopumaan. Se on havainto siitä, että tämäkin hetki jäi jakamatta. Tai tunne, joka nousee pintaan kuukausien tai vuosien viiveellä. Yhteinen muisto, joka on nyt jäänyt omien yksinäisten mielikuvien varaan, koska toinen ei ole sitä värittämässä. Jopa muistoista joutuu luopumaan. Niin paljosta joutuu.

Suuri suru on karttojen valkoinen kohta.

Se on kokijalleen tuntematonta seutua, ja kun sinne joutuu, siellä navigoidaan, harhaillaan ja sopeudutaan. Yritetään täyttää velvollisuudet lähimmäisiä kohtaan, vastataan arkipuheeseen pidättyväisesti. Seesteisinä hetkinä yksinkertaiset asiat tuntuvat kallisarvoisilta ja ylennetyiltä.

Aikanaan surusta selviytyjät kenties palaavat maailmaan mukanaan tietoa, joka liittyy omaan haurauteemme inhimillisen draaman osallisina. 

Kirjoittaja on tutkimusprofessori Ulkopoliittisessa instituutissa.