Suvanto ja räjähdys

Rosa Liksomin uusi romaani Talo alkaa samasta aihelmasta kuin Liksomin edellinen teos Väylä (Like, 2021): sonni astuu kiimaisia lehmiä. Talossa on aluillaan sama syksy kuin Väylässä on lopuillaan, syksy 1944. Nyt ollaan kuitenkin vielä joen itäpuolella, kotona, evakkoon lähtö on vasta edessä.

Alun kiimaisen karjan kuvauksesta saadaan romaaneille jännittynyt ja kiihkeä pohjavirta. Sama tunnelma, sama Tornionjokivarren syksy, mutta Talo vie eri suuntiin kuin Väylä.

Minäkertoja Aale on huutolaislapsena jokivarren tilalle ostettu poika. Syksyn alkaessa talolla elelevät myös Vanhaemäntä, hänen mieleltään horjuvainen aikuinen tyttärensä Leila, keittäjä-Signe ja talon oma poika, teini-ikäinen Piru. Isäntä on vielä ”siivoahmassa soan sotkuja”, mutta lähettää sadonkorjuuseen avuksi rengin.

Romaanin alku on jylhä, tuttua meänkielistä Liksomia. Maisema piirtyy kuin maalaus kankaalle. Verevät henkilöhahmot rakentuvat karakterisoidusti muutaman piirteen varaan, mutta heistä paljastuu silti tarinan myötä myös uusia kerroksia.

Aale tuntee syksyn aikana muuttuvansa mieheksi. Se ei johdu miesten töistä tai vastuusta, kuten perinteisissä – nykyään kai voisi sanoa vanhanaikaisissa – kuvauksissa, vaan peniksen uudenlaisesta ponnekkuudesta. Aale ihastuu salaperäiseen renkiin. Ihastuksesta tulee pakkomielle.

Kertoja kutsuu penistään kärsäksi. Kun kaikki alkaa pyöriä kärsän ohjaaman halun ympärillä, tarina ajautuu suvantovaiheeseen.

Sata sivua kierrellään itsetyydytyksen, siemensyöksyjen ja rengin kyttäämisen ympärillä: oljotan sitä ko mitäki maailmankaikheuen kaheksatta ihmettä. Minun kärsä hätkähtää ja hekuma lähtee nousehmaan verisuonia pitkin kohti päänuppia.

Suvantovaihe tuo mieleen Liksomin tuotannon alkupuolen upeat miniatyyrikertomukset ja novellit. Hän on ollut tiiviin muodon taituri, mutta siirtynyt nyt jo peräti viidellä eri vuosikymmenellä julkaistussa tuotannossaan vähitellen pidempään proosamuotoon. Nyt tiivistämisestä ei olisi välttämättä ollut lainkaan haittaa.

Suvantoa seuraa räjähdys, ja yksitoikkoisuus unohtuu. Muutamalla sanalla ja yhdellä nopealla teolla kaikki saa syvempiä merkityksiä, ja Talon voima kasvaa yhtäkkiä moninkertaiseksi.

Tämä on Liksomin taidetta parhaimmillaan: rakennetaan ja rakennetaan, sitten äkkiväärä käänne, usein brutaalikin. Tällä(kin) kertaa lukija saatellaan pohtimaan oikeaa ja väärää, lojaaliutta ja yksilön ja ryhmän suhteita.

Talo on alaotsikossaan määritelty pastoraaliksi. Sana merkitsee maaseutua ihannoivaa paimenrunoutta. Perinnettä satirisoivia teoksia on ilmestynyt aina 1700-luvulta alkaen, ja satiiria on Liksomin pastoraalissakin: kaikki ei todellakaan ole ihanteellisesti – ainakaan normien mukaan.

Millaista on oikea luonto, millaisia hyvät ihmiset, mitä puhdas rakkaus? Pastoraali lajina ehkä kuvitteli tietävänsä tämän, mutta Liksom vapauttaaa normeista.

Ei ole yhtä aitoa luontoa, ei ihmistä, joka olisi vain hyvä, ei yhtä oikeaa rakkautta. Maalle ja mihin tahansa muuallekin kuuluvat Liksomin teoksissa kaikenlaiset eläjät rinta rinnan.

Räjähdysmäisen käänteen seurauksena jokainen henkilöhahmo hyväksytään omana itsenään. Talon ihmiset ovat kaukana ydinperhenormista, mutta he ovat perhe, tiivis ryhmä, joka riidoistaan ja hulluuksistaan huolimatta tarpeen tulleen pitää yhtä ja asettuu samalle puolelle. Talo on kaikkien­ koti.

Liksom vakuuttaa jälleen. Rujossa kerronnassa on painava suvaitsevaisuuden ja ihmisten kirjon ihmettelemisen sanoma.

Ihmiskirjon lisäksi Liksom tekee näkyväksi kielellistä rikkautta. Vaikka murteiden arvostus viime vuosikymmenillä nousi, on murteiden käyttö kaunokirjallisuudessa suhteellisen harvinaista varsinkin koko tekstin mittakaavassa. Liksomin meänkielessä on runsautta ja vahva rytmi.

Heinäpellolla Aale katselee työporukkaa:

Mie syynään miehiä. Yhelä on kyttyrä sölässä, yhelä niska vinossa, yhelä lyhytkasvusella kuus töppösormea, jokhaisella joku taakka kannettavana. 

Rosa Liksom: Talo. 271 sivua. Like, 2026.