Stalin etsii sieluaan

Vuonna 1895 georgialainen runoilija Akaki Tsereteli kirjoitti kadotetusta rakkaudesta runon Suliko, jonka hänen sukulaisensa sävelsi. Siitä tuli georgialaissyntyisen diktaattorin Stalinin eli Josif Vissarionovitš Džugašvilin (1878–1953) lempilaulu, joka soi jatkuvasti Neuvostoliitossa. Suomessa kappaleen levytti Viktor Klimenko.

Syksyllä 2024 ilmestyiPirkko Saision Suliko, kiitetty romaani Stalinin elämästä ja kuolemasta. Q-teatterin taiteellinen johtaja Juho Mantere on dramatisoinut ja ohjannut siitä samannimisen sovituksen.

Suliko tarkoittaa sielua, ja juuri sitä teos käsittelee.

Kun yleisö saapuu saliin, bileet betonibunkkerissa ovat jo käynnissä. Stalin käskyttää pelonsekaista kaartiaan mielivaltaisesti ja nauttii julmasta leikistään. Vanha diktaattori on vainoharhainen ja yksinäinen. Hän palaa ajatuksissaan nuoruuteensa ja etsii yhteyttä sulikoon, kadonneeseen sieluunsa.

Näytelmä kysyy, miten nuoresta maailmanparantajasta kehittyi miljoonien tuhoa­ja. Syntyykö vai muuttuuko ihminen hirviöksi, ja miten hän näkee itsensä?

Menneisyys ja nykyisyys ovat näyttämöllä lomittain, välillä rinnakkain. Stalin muistelee nuorta Džugašvilia, joka jätti hengelliset opintonsa ja keskittyi vallan­kumoukseen. Vaimonsa kuolinvuoteella tämä toteaa: Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan. Itselleni. Ja itsestäni. Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Uhriutuminen tarkoittaa kaiken antamista vallankumoukselle.

Esityksen loppupuoli keskittyy Stalinin kuolinyöhön vuonna 1953 ja sen jälkeiseen aikaan.

Voitto Stalingradin taistelussa vuonna 1943 on nostanut diktaattorin sankariksi, joka omien sanojensa mukaan ”elää ihmisten mielissä sukupolvista sukupolviin”.

Hersyvät kuoleman jälkeiset kohtaukset jääkööt yllätykseksi, mutta kerrottakoon, että ne nostavat hetkeksi mieleen Venäjän nykyisen yksinvaltiaan.

Mantereen Sulikossa videokuvaa käytetään runsaasti. Se on perusteltua, sillä muuten näyttelijöiden ilmeet jäisivät näyttävän lavastuksen pimentoon. Ville Seppäsen ja Jonatan Sundströmin videosuunnittelu on kunnianhimoista.

Myös yleisöä osallistetaan. Aluksi se tuntuu turhalta, jopa kaukaa haetulta, mutta esityksen loppupuolella sen ymmärtää.

Q-teatterin tutun kaartin näyttelijätyö on suorastaan huikaisevaa. Etenkin Elina Knihtilän Stalin on suurenmoinen. Sulikoa pidettiin jo etukäteen syksyn teatteri­tapauksena, ja sellainen se onkin. 

Pirkko Saisio: Suliko. Ohjaus: Juho Mantere. Q-teatteri (Tunturikatu 16, Helsinki) 11.12. asti.