Pienestä suurta, ­huonosta hyvää

Älyllisestä huumoristaan tunnetun kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan ensimmäisen esseekokoelman hauskin juttu tulee heti alussa.

Yli-Juonikas analysoi Kirkan välispiikkiä, jonka tämä esitti vuonna 1999 Mestarit Areenalla -livealbumilla: Mitäs tässä muuta kun eiköhän panna rämäkkäästi sventterillä potaisseen ja oikein kunnolla ja nyt lähti!

Kirjailija kysyy aiheellisesti, mitä tapahtuu, kun ”pannaan rämäkkäästi sventterillä potaisseen”.

Onko kyse kielellisestä lapsuksesta, jotka kiinnostavat psykoanalyytikkoja? Vai onko lause kielen ”omaa puhetta” vailla asia­sisältöä, niin kuin romantikkorunoilija Novalis sanoisi? Spiikkianalyysi on tyypillistä Yli-Juonikkuutta: paisutellaan jotain triviaalia seikkaa, tehdään pienestä suurta, huonosta hyvää.

Vaurioituneiden aivojen painajaiset sisältää kuusi esseetä, jotka käsittelevät kuutta taiteen lajia: musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediataidetta, elokuvaa ja kirjallisuutta. Kaikissa on sama johtoajatus – kohdistetaan valokeila marginaaliseen.

Vuonna 2022 Pirttikosken kesäteatteri esitti näytelmää Boomereita Woke-kulttuurin puristuksessa. Seppo Holttisen 30. näytelmä herätti ennakkokeskustelua rasismin takia. Esityksestä ei löydy silti arvioita.

Yli-Juonikas käy katsomassa näytelmän tietoisena valmiiksi ironisesta asenteestaan. Lopputuloksena on moniulotteinen kuvaus paitsi oudosta näytelmästä myös sen katsomisesta. Näytelmä paljastuu ITE-taiteeksi puskafarssin muodossa. Se ampuu ohi mutta myös osuu irvailussaan.

Yksi parhaista esseistä käsittelee elektronisen musiikin tekijää Erkki Kurenniemeä. Teksti ei keskity kulttihahmon tuotantoon vaan hänen maaniseen keräilyprojektiinsa.Kun aineisto karttui, kerääjän valveillaoloaika kului materiaalin organisointiin.

Yli-Juonikas ei äimistele kummallisuuksia, päinvastoin. Hänen taideajattelunsa tuo mieleen venäläisen formalistin Viktor Šklovskin 1920-luvulla esittämän vieraannuttamisteorian (ostranenie).

Šklovski näki, miten todellisuuden kokeminen automatisoituu helposti. Tällöin aistit turtuvat. Taiteen kautta todellisuus voidaan silti kokea tuoreilla tavoilla, tekemällä tutut asiat vieraiksi. Yli-Juonikas toteuttaa periaatetta mallikkaasti.

Pisin essee käsittelee 1960–1980-lukujen kauhu- ja jännityselokuvia, gialloja. Tekstissä käytetään vieraannuttamisen tunnuksena erästä kielirajoitetta.

Yli-Juonikas kuvailee haltioitunein sanoin, parodiaakin käyttäen, italialaista elokuvataiteen muotoa. Elokuvat saavat omaperäisiä käännösnimiä. Romano Scavolinin psykologinen slasher Nightmares in a Damaged Brain (1981) kääntyy suomeksi ”Vaurioituneiden aivojen painajaiset”.

Teoksen päättää provosoivalla otsikollaan kiinnostuksen herättävä kirjoitus, ”Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat!?”

Teokset ovat harvinaisuuksia, kuten Marguerite Youngin 1 300-sivuinen kulttiromaani Miss MacIntosh, My Darling.

Vitsikäs kierre tulee siitä, että Yli-Juonikkaan mielestä kirjoissa on paljon tyhmyyttä – ja juuri siksi ne ovat hyviä. Äly ja tyhmyys edellyttävät toisiaan.

Latvakakkonen kulkee päivästä toiseen mukanamme, ei rinnalla tai perässä kuin varjo vaan sisällä kuin verenkierto.

Esseen lähtökohdassa älyn ja tyhmyyden häilyvästä rajasta on ajatusta, mutta toteutus ei vakuuta. ”Tyhmyyden” todistelu on jotenkin väkinäistä.

Kun kirjailija alkaa ylijuonitella, teksti menee solmuun. Silloin ei kuulu enää naurua, vaan ähinää.

Teoksista, esimerkiksi Ágota Kristófin Isosta vihkosta, ei synny tuoreita tulkintoja. Onko tällainen itseironista (”tiedän, että lista on tyhmä”) vai epätarkkaa: Marcel Proust on jumittava tampio, Gertrude Stein jumittava palikka, Thomas Bernhard jumittava kusisaapas ja Philip Roth jumittava pölvästi.

Oikeasti fiksu analyysi syntyy yhdestä teoksesta, Robert Walserin Konttoristista. Yli-Juonikas kirjoittaa, miten walserilainen henkilöhahmo saattaa aika ajoin ”käydä vähiin” eli huveta ja kadota kokonaan näkyvistä kielellisen oikuttelun taakse.

Loppunousun takia Yli-Juonikas saa hyvät tyylipisteet. 

Jaakko Yli-Juonikas: Vaurioituneiden aivojen painajaiset. 223 sivua. Siltala, 2026.