Nauravan kulkurin perintö
Santeri Kinnunen on Vesa-Matti Loiri Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä.
4
MIN
Kuulutus ilmoittaa koko Helsingin kaupunginteatterille harjoitusten päättyneen.
Näyttelijöillä on myöhemmin vielä toinen otatus. Ensimmäinen alkoi puoliltapäivin, ja toinen päättyy kymmeneltä illalla.
Raskasta on, näyttelijä Santeri Kinnunen sanoo.
”Kun täällä pärähtää iso vaihde päälle, tulee aina silloin tällöin mietittyä ammatinvalinnan järkevyyttä. Vanhemmiten sitä ei jaksa yhtä paljoa kuin aiemmin.”
Raskaimpia ovat Kinnusen mukaan kaksiosaiset päivät, jolloin harjoitellaan sekä päivällä että illalla.
Nyt on kuudes harjoituspäivä. Aikaa syyskuun lopun ensi-iltaan on alle kuukausi. Vesa-Matti Loirista kertovaa Nauravan kulkurin tarinaa tehdään tiukemmalla aikataululla kuin useimpia päänäyttämön suurtöitä.
Vanhempaa Loiria esittävä Kinnunen tulkitsee taiteilijaa, jolla oli vaikeaa. Loiri sairasti diabetesta ja lopulta syöpää, johon hän ei halunnut hoitoja.
”Varmaan hän oli jo siinä vaiheessa luovuttanut”, Kinnunen miettii.
”Toivottavasti hän oli saanut rauhan itsensä ja elämän kanssa.”
Mutta Loiri lauloi loppuun asti.
Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa ja Paavo Westerbergin ohjaamassa näytelmässä musiikki on isossa osassa. Nauravan kulkurin tarina ei kuitenkaan ole musikaali, Kinnunen korostaa.
Karismaattista tulkitsijaa esittävä Kinnunen ei halunnut lähteä tekemään imitaatiota, vaikka siihen olisi mahdollisuus.
”Tämä on kuitenkin teatteria. Minun pitää itsestäni ammentaa se Loiri, josta näytelmässä puhutaan.”
Kinnunen ei ole rooliaan varten Loiria paljoa tutkinut. Ei ole tarvinnut.
Loiri oli hänen vanhempiensa Heikki Kinnusen ja Rose-Marie Prechtin tuttava, johon hän tutustui jo pikkupoikana.
Santeri Kinnunen teki Loirin kanssa töitä useita kertoja. Tiet kohtasivat esimerkiksi vuoden 1998 elokuvassa Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies.
Jokapäivän soittelukavereita näyttelijöistä ei kuitenkaan tullut.
”Enemmän ystäväni Samuli Edelmann piti hänestä huolta vanhoilla päivillään, talutteli asioille.”
Loiri muistetaan sekä vakavana taiteilijana että farssikoomikkona. Kinnunen uskoo, että tämä teki taloudellisista syistä enemmän viihdettä kuin olisi halunnut.
”Teatteri ei ole tässä maassa rikastuttanut ketään.”
Kinnunen kävi aikoinaan läpi samankaltaisen mietinnän Vintiöt-tv-sarjan suosion jälkeen. Aina ei ole ollut rahaa edes lehtitilauksiin.
”Valitsin kapean mutta varman leivän, kun olen saanut nauttia vakituisesta kiinnityksestä. Teatteri on kuningaslaji.”
Sketsiviihdettä ei enää juuri tehdä. Uuden sukupolven esiintyjät voivat koettaa tienata esimerkiksi viihdeohjelmien juontajina.
”Varmasti meillä on näyttelijöitä, jotka tekevät hyvää tiliä. Toisaalta en oikein edes tiedä, mikä on nyt suosittua”, Kinnunen sanoo.
”Media on niin monipuolista. Nuorilla tekijöillä on omat faninsa.”
Kinnunen on teatterinäyttelijä, jonka isommat roolit elokuvissa ja televisiossa ovat olleet viime vuosina harvinaisia. Esiintymiset sarjoissa Ivalo ja Pohjoinen tähti olivat ”viikon keikkoja”.
”En ole mihinkään vetäytymässä”, Kinnunen sanoo totisella naamalla.
”En ole ihan sen ikäinen, että eläkkeelle olisin vielä lähdössä. Nyt yritetään jaksaa teatterissa jokusia vuosia. Täytyy toivoa vaan, että saisin olla terveenä.”
Loirin läpimurtoelokuva oli Mikko Niskasen Pojat (1962). Uraa muistelevissa koosteissa nostetaan toistuvasti esiin myös teatterirooli Vihtori Kosolana Lapualaisoopperassa (1966).
Sketsiviihteen hittihahmojen kaarti kasvoi harvinaisen isoksi. Suosikkeihin kuuluvat Uuno Turhapuro, Tyyne, Auvo, Nasse-setä ja kaupunginteatterin näytelmän nimessä mainittu naurava kulkuri, Jean-Pierre Kusela.
Mutta mikä on Loirin perintö – muistetaanko hänen työnsä vielä sen jälkeen, kun viimeinen vhs-nauha on rullaantunut videonauhurin sisään?
Kinnunen aloittaa vastauksen toteamalla ymmärtäneensä vasta lukioikäisenä takavuosien progressiivisen rockin merkityksen.
”Kyllä Veskukin voi nousta esiin myös tulevina vuosikymmeninä. Mutta ei sille mitään voi, että etenkin vanhimmat Turhapurot ovat aikansa eläneitä.”
”Ei niihin nykynuoriso voi samastua mitenkään, jo maailma on muuttunut niin paljon.”
Kinnunen uskoo, että jotkut näyttelijän maneerit nousevat taas esiin, kun esimerkiksi Uunoa imitoidaan tulevina vuosikymmeninä.
”Ja varmasti lauluääni. Hänen tulkintansa oli niin persoonallinen.”
Mikä voisi olla Loirin näyttelijäntyössä ikuista?
”Loiri oli satasella heittäytyjä”, Kinnunen sanoo.
”Hän harvemmin veteli lonkalta, etenkään hienoissa teatterirooleissaan. Se esimerkki jää ainakin elämään.”
Sami Keski-Vähälä: Nauravan kulkurin tarina. Ohjaus: Paavo Westerberg. Helsingin kaupunginteatteri (Ensi linja 2, Helsinki) 30.9. alkaen.