Demokratia mitataan vaalien välissä

Nykyään ei riitä, että valmistautuu henkisesti Suomen ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Ajan riennosta kiinnostunut valpas kansalainen seuraa myös muiden maiden kampanjoita ja äänestystuloksia.

Juuri kun olimme selvinneet Saksi-Anhaltin osavaltiovaaleista, vuoro siirtyi ruotsalaisille, jotka kävivät uurnilla viime sunnuntaina.

Horisontissa häämöttävät jo Yhdysvaltojen välivaalit. Ensi vuonna äänestävät ranskalaiset. Jossain vaiheessa jännitetään Britannian ja Saksan tuloksia.

Erityinen syy seuraamiseen on ukrainalaisilla. Vallanvaihdos yhdessä länsimaassa voi pakottaa rakentamaan Ukrainan tukemisen keinot uusiksi, jos riittävää yksituumaisuutta EU:n päätöksenteossa ei löydy.

Venäjällä vastaavaa kotimaista riskiä ei ole. Äänestystapahtuma on hyvä sana kuvaamaan rituaalia.

Suomessa moni katsoo vaaleja pohtien, mitä niiden tulokset kertovat demokratian tilasta lännessä. Voiko tällaisia johtopäätöksiä tehdä?

Lyhyt vastaus on, että vaalitulokset eivät ole diagnooseja vaan signaaleja. Prosentit ja voimasuhteet voivat kertoa, ketkä ovat tyytymättömiä tai mitä viestejä äänestäjät haluavat lähettää vallankäyttäjille.

Varsinainen demokratian kuntotesti nähdään kuitenkin vaalien välissä ja seuraaviin vaaleihin valmistautuessa.

Omasta arvomaailmasta huomattavastikin poikkeava vaalitulos voi olla korjaava signaali, jos se nostaa esiin uusia ja laiminlyötyjä kysymyksiä tai lisää osallistumista ja aktivoi passiivisia.

Varoitusmerkit ovat ilmassa silloin, jos vaalien perusteella vain yksi poliittinen ryhmä julistetaan kansaa aidosti edustavaksi, uudesta oppositiosta tehdään maan vihollinen ja vaaleissa saatua valtaa aletaan käyttää oikeuslaitoksen, median, virkakunnan ja kansalaisyhteiskunnan kahlitsemiseen.

Erityisen huolestuttavaa on, jos pelisääntöjä aletaan muuttaa niin, ettei hävinnyt osapuoli voisi voittaa seuraavia vaaleja. Pahimmassa tapauksessa poliittinen väkivalta alkaa ainakin vihjailevissa puheissa nousta esiin vaihtoehtona.

Suomessa ei ole aikoihin nähty poliittisia ryhmiä, jotka rakentaisivat asemaansa toimimalla sääntöjä noudattavan järjestelmän ulkopuolella. Sen sijaan painetta on leimata hallituksesta riippumaton oikeuslaitos, tiedeyhteisö, media tai kansalaisjärjestöt eliitiksi, jota vastaan vallassa olevat poliitikot taistelevat.

Kotimaiset esimerkit ovat kuitenkin maltillisia verrattuna vaikkapa Yhdysvaltojen tilanteeseen, jossa oman poliittisen ryhmän etu ajaa pitkään hyväksyttyjen pelisääntöjen yli.

Silti vaalipäivän iltana kotimaisia tai ulkomaisia tuloksia seuratessa oikea kysymys ei ole, miten kansa voi äänestää tuolla tavalla.

Vallanvaihdon jälkeen kannattaa seurata, onko tulevien vaalien kilpailu varmasti reilua, suojaako oikeusvaltio myös häviäjiä ja vähemmistöjä, onko vallanpitäjillä riippumattomia valvojia ja voivatko kansalaiset vaikuttaa vaalien välillä.

Avainkysymys on, voiko kansa seuraavalla kerralla halutessaan vapaasti äänestää toisin.