Älkää jauhako toivosta
Voimme yhä vaikuttaa omilla teoillamme ihmiskunnan aiheuttamaan kriisiin, Tiina Raevaara kirjoittaa.
Emerituspoliitikko Osmo Soininvaara kirjoitti syyskuun alussa blogissaan menettäneensä toivonsa sen suhteen, että ihmiskunta onnistuisi pysäyttämään ilmastonmuutoksen. Kirjoitus sai aikaan paljon keskustelua paitsi ilmastonmuutoksen etenemisestä myös siitä, onko järkevää tunnustaa menettäneensä toivonsa.
Toivosta keskustellaankin ilmastokriisin yhteydessä huomattavasti. Keskustelua käydään niin sanomalehtien palstoilla kuin yksittäisten ihmisten välillä. On muodostunut erilaisia koulukuntia. Joidenkin mielestä toivo ei ole olennaista vaan teot. Toisten mielestä toivoa pitää korostaa, koska sen puute lamauttaa. Kolmannet keskittyvät jankkaamaan, onko toivoa enää vai ei.
En keksi mitään muuta globaalia hätätilaa tai edes paikallista poliittista tilannekuvaa, jonka kohdalla keskusteltaisiin toivosta.
Monessa asiassa toivottomuuden ilmaukset olisivat toki ymmärrettäviä. Olen esimerkiksi menettänyt jo ajat sitten toivoni siitä, että ihmiskunta oppisi olemaan sotimatta. Tai voisin myöntää, että uskoni suomalaiseen erityiseen luontosuhteeseen kuoli jo kauan sitten.
Toivosta ei keskustella, kun on kyse konflikteista, Yhdysvaltain poliittisesta tilanteesta, globaalista eriarvoisuudesta tai meneillään olevasta sukupuuttoaallosta.
Ihmisillä tai vaikkapa kokonaisilla valtioilla on toki toiveita näiden asioiden suhteen, mutta toivon olemassaolo ei ole keskustelujen aihe. Toivon julkista ylläpitämistä ei pidetä oleellisena näiden asioiden kohdalla.
Helsingin Sanomien mielipidesivuilla ei liioin näy kannanottoja siitä, onko tärkeää pitää yllä toivoa paremmasta työllisyydestä, Pisa-tulosten paranemisesta tulevaisuudessa tai Saaristomeren ravinnekuorman pienenemisestä. Puheenvuoroissa keskitytään siihen, mikä mättää ja mitä pitäisi tehdä. Toivon olemassaoloa tai puutetta ei pidetä kynnyskysymyksenä tekemiselle. Keskustelijat eivät paheksu toisiaan siitä, tuliko toivosta puhuttua väärin.
Toivon korostaminen ilmastokeskustelussa ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Maailmanlaajuisesti toivosta alettiin puhua Pariisin ilmastosopimuksen yhteydessä vuonna 2015. Lisäksi ilmastoahdistus-termin tulo keskusteluun – ja tietenkin itse ahdistuksen lisääntyminen – on luonut tarvetta vastapainolle.
Keskustelussa toivosta on silti jotain hämmentävää. Siitä tulee mieleen kaksi asiaa: vakava sairaus sekä rukoilu, eikä kumpaakaan kannata rinnastaa ilmastokriisiin. Kun ihminen sairastuu vaikkapa pahaan syöpään, toivo saattaa kiinnostaa. Onko toivoa parantua, onko toivoa elää seuraavaan jouluun asti, hän kyselee lääkäreiltä.
Tarpeeksi vakava sairaus on jotain ihmistä ja lääketiedettä suurempaa, ja siksi on ripustauduttava toivon varaan.
Ilmastokriisi ei ole ihmistä suurempi. Se on ihmiskunnan aiheuttama, ja omilla teoillamme voimme edelleen vaikuttaa siihen. Toivo ei ole olennaista, siitä ei tarvitse jauhaa. Ilmastokriisi ei liioin kaipaa rukoilun kaltaista suhdetta toivoon. Vaikka kuinka tunnustaisimme toivoamme, se ei takaa hyvien asioiden tapahtuvan.
Toisaalta ilmastonmuutosta vastaan toimimista voi verrata talkoisiin. Olisi outoa mennä talkoisiin, joissa osallistujilta kyseltäisiin, kuinka he onnistuvat ylläpitämään toivoa urakan valmistumisesta.
Toivon sijaan talkoissa kannattaa keskustella konkretiasta eli siitä, miten kaikki saataisiin mukaan ahkerointiin ja millä keinoin työ etenisi nopeammin.