WTC-iskujen opetukset

Kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut tapahtuivat, tunsin olevani osa vahvaa ja orgaanista yhteisöä muiden amerikkalaisten kanssa. Olimme täynnä syvästi jaettua surua ja pyhää raivoa.

Muistan katselleeni liikuttuneena, kun republikaanit ja demokraatit lauloivat yhdessä God Bless American kongressin rappusilla. Me olimme yhtä pigmentistä, murteesta tai maailmankatsomuksesta riippumatta.

Tahdoin ajatella, että jaettu tragedia tarjoaisi polun kohti yhtenäisempää Amerikkaa. Toivoin, että terrorin synnyttämä järkytys voisi paikata repivän politiikan ja erilaisten kokemusten jakaneen maan.

Toive kesti muutaman kuukauden. Yhdysvallat palasi nopeasti vahvan kahtiajaon arkeen ja hajautuneisuuteen.

Yhdysvaltain historian tutkijana minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Maan vallankumous ja itsenäisyyssota olivat monessa mielessä sen ensimmäinen sisällissota. Monet taistelut eivät laittaneet vastakkain ainoastaan amerikkalaisia ja brittejä, mutta myös kuninkaalle lojaaleja ja itsenäisyyttä haluavia amerikkalaisia.

Sotien luoma rajallinen ja tilapäinen yhtenäisyys on aina hiipunut nopeasti rauhan myötä. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen kesti vain vuosia ennen kun poliittiset erimielisyydet ja Joe McCarthyn punikkivainot jakoivat kansakuntaa.

Syyskuun 11. päivän jälkeinen yhtenäisyys oli hukattu tilaisuus. Kun kansakunta oli valmis syväluotaamaan sieluaan ja etsimään uutta ja ehompaa liittoa kansalaisten ja valtion välillä, istuva hallinto kehotti amerikkalaisia elämään kuten ennenkin. Sota Irakia vastaan nitisti lopunkin me-hengen.

Tänä vuonna presidentti Donald Trump jättää ilmeisesti New Yorkin muistotilaisuuden väliin ja osallistuu sen sijaan Pentagonin tapahtumaan. New Yorkin tilaisuuden järjestäjät ovat kieltäneet puheet, koska he haluavat keskittyä tragedian uhreihin.

Puheiden kieltäminen on valitettava mutta tarpeellinen sääntö. Miltei jokainen presidentin pitämä puhe näyttää kääntyneen viime vuosikymmenen poliittisessa ilmastossa enemmän tai vähemmän poliittiseksi viestinnäksi.

25 vuotta Yhdysvaltain lähihistorian suurimman tragedian jälkeen kansakunta on jakautuneempi kuin todennäköisesti vuosisataan. Trump on tukijoilleen Amerikan pelastaja ja vastustajille maan historian huonoin presidentti. Molempia puolia näyttää yhdistävän viha kongressia ja Washingtonia kohtaan.

Kun terrori-iskujen ja niiden uhrien muisto hiipuu hitaasti, me kohtaamme uuden, pienellä liekillä palavan kriisin jokainen päivä. Vuoden 2001 syyskuun 11. tragedia on muuttunut tämän päivän hiljaiseksi itseään tuhoavaksi mädätykseksi. Kansakunta ei osaa olla yhtä mieltä edes faktoista tai siitä, mitä ne merkitsevät.

Vuosipäivänä aion mennä naapuruston pubiin ja etsiä sen happy hour -porukasta kaverin, jonka kanssa olen aina eniten eri mieltä kaikesta. Tarjoan hänelle oluen ja ehdotan että kohotamme hiljaiset tuopit tragedian uhreille, heidän omaisilleen ja Amerikan Yhdysvalloille.