Aida modernin sota-ajan draamana

Vanhojen oopperoiden menneisyyteen sijoittuvien tapahtumien tuominen nykyaikaan on ollut valtavirtaa jo pitkään. Perusajatuksena on yleensä uudenlaisen ajankohtaisuuden antaminen.

Kansallisoopperan uudessa Giuseppe Verdin Aidan (1871) produktiossa alun perin faaraoiden Egyptiin sijoitettu draama on siirretty oman aikamme Lähi-itään. On viisas ratkaisu, että alkuperäisteoksen sotivia kansoja – Egyptiä ja Etiopiaa – ei ole nimetty oman aikamme maiksi vaan jätetty ne vain kahdeksi nimettömäksi sodan osapuoleksi.

Oopperan aikakauden vaihtamisessa voi olla ongelmia, jos alkuteoksen tapahtumien logiikka ja tunnelmat eivät toteudu uudessa ympäristössä. Täysin näistä ongelmista Aida ei vapaudu, mutta tuloksena on koskettavaa ja ajatuksia herättävää draamaa sodan jalkoihin jääneiden ihmisten ahdingosta. Produktio on syntynyt yhteistuotantona Darmstadtin valtionteatterin kanssa.

Ohjaaja Noa Naamat on osallistunut Bettina Johnin kanssa lavastuksen ja Heiko Steuernagelin kanssa valojen suunnitteluun. Lavastuksen keskeisiä elementtejä ovat pommituksissa sortunut vesitorni ja vaurioitunut rakennus. Pyörivä näyttämö avaa erilaisia näkökulmia karuun ja rajattuun ympäristöön.

Aidan esityksiin perinteisesti kuuluvaa spektaakkelimaista loistoa tai eksotiikkaa näyttämökuvassa ei ole. Bettina Johnin puvustus mukautuu tummasävyisessä rosoisuudessaan osaksi näyttämökuvaa.

Naamatin ohjauksessa painottuu rujo realismi paikoin rajuinekin kohtauksineen ja voimakkaine äänitehosteineen. Herkistävää vastapainoa tuo lapsihahmojen käyttö.

Eniten kitkaa Verdin musiikin ja ohjauksen välillä syntyi toisen näytöksen suuren juhlakohtauksen kepeän balettimaisissa jaksoissa, joissa musiikin eksotiikka poikkesi näyttämötoteutuksen karusta tyylistä. Mitään tanssillista toteutusta niihin ei ollut yritettykään tuoda.

Vanha neuvo kehottaa etsimään draaman merkityksiä sieltä, missä henkilöhahmo kokee muutoksia. Aidassa nimihahmon kilpailija, kuninkaan tytär Amneris, herää teoksen lopussa tajuamaan elämän syviä totuuksia ja jää viimeiseksi toistelemaan sanaa ”pace” (rauha). Sana kääntyy näkyviin myös lavasteissa seinäkirjoituksena.

Verdin mukaan Amneriksen rooli vaatii ”taiteilijan, jolla on dramaattista voimaa ja joka kykenee hallitsemaan näyttämöä”. Sellainen ensi-illan voimahahmo kroatialainen mezzosopraano Emilia Rukavina oli. Hän oli vangitseva sekä vokaalisesti että näyttämöllisesti ja oli vakuuttava yhtä lailla alkupuolen mustasukkaisessa kiihkeydessään kuin lopun syvässä katumuksessaan.

Osuvan suorituksen teki myös italialainen sopraano Monica Zanettin Aidana, joka tuskailee inhimillisen ja isänmaallisen rakkauden eri suuntiin vetävien voimien välissä. Kahden vahvan naishahmon rinnalla miehet jäivät sivummalle. Miespääosassa Aidan rakastettuna sotapäällikkö Radaméksena Giorgi Sturua paransi lauluaan esityksen edetessä, mutta näyttämöhahmon työstäminen oli jäänyt puolitiehen ja tuotti enemmän ulkokohtaisia kuin aidosti koettuja eleitä. Vakuuttavampia olivat Don Lee sotaisana Ramfiksena ja Tuomas Pursio tytärtään Aidaa kiristävänä Amonasrona.

Verdin musiikissa on haasteita sekä herkkyydessä, jännitteisessä dramatiikassa että monumentaalisissa purkauksissa. Ensi-illassa Dan Ettingerin johtama orkesteri ja kuoro olivat jo hyvässä iskussa ja musiikin laaja-alaisuus toteutui vakuuttavasti. Myöhemmissä esityksissä arimmat yksityiskohdat varmasti hioutuvat entisestään. 

Giuseppe Verdi: Aida. Ohjaus: Noa Naamat. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa (Helsinginkatu 58, Helsinki) 28.8.2026. Näytökset jatkuvat 1.10. asti.