Eri lähteistä
Pedro Almodóvarin Autofiktio on enemmän kuin näppärä kerrontapeli, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
2
MIN
Federico Fellini sanoi olevansa valehtelija: hänelle tosimpia asioita olivat ne, jotka hän keksi itse.
Pedro Almodóvar esittää Autofiktiossa olevansa ammattivaras, jonka elokuviin todellisuus hiipii väkisin.
Autofiktio vaikuttaa ensin melodraamalta vahvoista naisista, siis elokuvalta, jollaisista Almodóvar parhaiten tunnetaan.
Lupaava elokuvaohjaaja Elsa (Bárbara Lennie) on päätynyt tekemään mainoksia. Erääseen niistä hän bongaa miesstrippausnäytöksestä könsikkään, josta tulee hänen kumppaninsa.
Migreenikohtaukset lamauttavat, mutta Elsalla menee paremmin kuin ystävillään. Toinen suree lapsensa kuolemaa ja toinen kärvistelee liitossa, jonka pitäisi olla jo ohi.
Almodóvarin toistuva teema on elokuvantekijän kamppailu taiteellisten haasteiden ja intohimojen edessä. Tällaisia tunnustuksellisia tarinoita on ollut neljässä aiemmassa hänen ohjauksessaan, viimeksi Kärsimyksessä ja kunniassa. Niissä omakuvahenkilöt olivat miehiä, mutta voimakastahtoinen Elsa sopii muottiin.
Autofiktion ensimmäinen metakäänne nykäisee maton jalkojen alta. Elsan tarina onkin kuvitelmaa, jota kovasti Almodóvarin kaltainen menestyvä madridilainen elokuvantekijä Raúl (Leonardo Sbaraglia) työstää käsikirjoitukseksi.
Huonon itseluottamuksen piinaama Raúl kippaa fiktioon paitsi muistojaan myös yhä enemmän lähipiirinsä vaikeuksia ja yksityisiä salaisuuksia. Pitkäaikaiset ystävyydet ovat koetuksella, kun luottamuksen hyväksikäyttö paljastuu.
Rinnan ovat siis luomisprosessissaan tahdittomaksi heittäytyvän Raúlin viileät kipuilut ja suurten tunteiden elokuva elokuvassa.
Raúlin omahyväisyys sekä lisää että loiventaa Autofiktion haastavuutta. Pitää vain niellä, että kahdesta lomittaisesta tarinasta sympaattisempi on alati muuttuvaa satua sadussa. Toisaalta Raúl haluaa unelmoida fiktiivisille ihmisilleen, ainakin suosikeilleen, paremmat kohtalot kuin miltä hänen todellisuutensa näyttää. Kirjoittaessaan Elsasta hän oikaisee vääryyksiä, elämässä se on liikaa vaadittu.
Kertoessaan taiteen tekemisen ristiriidoista Autofiktio näyttää, ettei avainromaanin tai -elokuvan taustalla ole niin pelkistettyä todellisuuden toistamista kuin yleisö ehkä odottaisi.
Kun ajatusleikkiin heittäytyy, saa oppia jotain luomisen kivuista sellaisina kuin Almodóvar ne kokee. Harva elokuva on yhtä aikaa näppärä kerrontapeli, anteeksipyyntö ystäville ja kutsu ymmärtämään tarinankertojan motiiveja.
Pedro Almodóvar: Autofiktio. Elokuvateattereissa 28.8. ★★★★