Miljöön mestaruutta

2 MIN

Ruusu päättää venäläiskirjailija Oksana Vasjakinan autofiktiivisen trilogian. Haava (2023) kertoi kirjailijan äidistä, Aro (2024) isästä. Ruusun päähenkilö on nuorena kuollut täti Svetlana. Lähipiiristään kirjoittaessaan Vasjakina kirjoittaa myös itsestään – etsii selitystä tunteilleen ja ongelmilleen perheenjäsentensä tarinoista.

Trilogian osista Ruusu on kaunokirjallisesti ryhmyisin. ”Kirjoittaminen on polku” -tyyppiset kliseet häiritsevät muutoin tarkassa ilmaisussa. Esseemäiset jaksot, joissa tarkastellaan esimerkiksi Jules Bouvierin litografiaa tuberkuloosia sairastavasta naisesta, eivät istu luontevasti kokonaisuuteen. Eri rekisterien väliset sidokset ovat karkeita.

Miljöön ja kohtausten luojana Vasjakina sen sijaan on mestarillinen. Jo ensimmäisellä sivulla hämmästyttää, miten paljon merkityksiä on mahdollista ladata muutamaan lauseeseen.

Ruusu näyttää, että jokainen ihminen on laulun tai tässä tapauksessa romaanin arvoinen. Perheen musta lammas Svetlana tuijottaa televisiota ketjussa tupakoiden äitinsä ankeassa asunnossa. Iloa tuottaa vain ryyppääminen. Minäkertoja näkee tädissään kuitenkin herkkyyttä, kauneudentajua ja ”hillitöntä voimaa”, jotka eivät vain vastaa perheen normeja ja odotuksia.

Teos analysoi armottomasti yhteisön tiukkoja sukupuolirooleja ja maailmankuvan ahtautta. Miehet vetelehtivät, vetävät viinaa ja lyövät. Silti naisten elämä pyörii heidän ympärillään: Miehille he alistivat koko elämänsä ja olemassaolonsa välittämättä lapsistaan tai omasta arvostaan.

Vasjakinan kyky tulkita ihmisten mielenliikkeitä tekee vaikutuksen. Kun jo aikuistunut kertoja tuo Svetlanalle tuliaisia matkalta, tämä käyttäytyy tympeästi ja pikkumaisesti, koska ei saanut mitään edellisellä kerralla. Kertoja pohtii, olisiko saamatta jäänyt lahja tädille ”yksi harvoista väylistä kohdistaa vihaansa muualle kuin itseensä tai omaan elämäänsä”.

Työväenluokan elämänolojen esityksenä romaani on niin kurja, että välillä unohtaa tapahtumien sijoittuvan pääosin 2000-luvulle eikä jonnekin kauemmas menneisyyteen.

Ruusu on siten myös raadollinen kuvaus­ Venäjästä. Sellaisena se tarjoaa aineksia niin realistiseen kuin allegoriseen luentaan. Nuoren ihmisen menehtyminen tuberkuloosiin on jo itsessään järkyttävää. Paljonpuhuvia ovat myös keinot, jolla Svetlanaa yritetään alkuun hoitaa: ensin hänelle syötetään mäyrän- ja karhunrasvaa, sitten koiranlihaa. Koiraa kasvatetaan ennen teurastamista asunnon parvekkeella. 

Oksana Vasjakina: Ruusu. Suomentanut Riku Toivola. 216 sivua. Otava, 2026.