Tyttö kuplassa

SYlvia Plathin (1932–1963) ympärille kehkeytyi kirjallinen legenda heti itsemurhan jälkeen, mutta nykyään lienee niitäkin, joille hänen nimensä ei kerro juuri mitään.

Legendassa on monta erilaista, monitulkintaista puolta, niin kuin myyteissä aina.

Yksi on kuolema itse – mikä sen oikein aiheutti? Runoilijapuoliso Ted Hughesin uskottomuusko? Oliko yhdysvaltalainen Plath uudessa kotimaassaan Englannissa niin yksin ja turvaton kahden pienen lapsensa kanssa, ettei keksinyt muuta kuin työntää päänsä kaasu-uuniin?

Näin yksinkertainen feministinen uhritarina on alkanut onneksi kuihtua. Se nostaa mielenterveysongelmat persoonassa päällimmäisiksi, kirjailijuutta latistaen. Kiinnostavasti siinäkin on kaksi eri puolta, molemmilla vankkumattomat kannattajansa.

Yksi on Plathin kiivas ja kaunis runous, jota ovat suomentaneet ainakin Kirsti Simonsuuri, Marja-Leena Mikkola ja viimeksi Anni Sumari. Uusi Ariel-käännös ilmestyi elokuun alussa.

Toinen on kuolinvuonna Britanniassa salanimellä Victoria Lucas ilmestynyt Lasikello (The Bell Jar), josta on vuosien varrella tullut nuorten, vihaisten ja ahdistuneiden naisten lohtukirja.

Maineesta kertoo, että romaanista on nyt saatu jo toinen suomennos; ensimmäisen teki 1975 Mirja Rutanen. Sekään ei ole huono, mutta Kaijamari Sivillin uuteen käännökseen verrattuna kömpelö, vailla riittävää huomiota Plathin runoilijankielelle. Se on Lasikellossakin koko ajan läsnä salanimestä huolimatta.

Sen Plath valitsi kahdesta syystä.

Yksi oli se, ettei hän pitänyt tarinaa nuoren, kirjallisesti lahjakkaan ja elämännälkäisen Esther Greenwoodin kesästä ja syksystä 1953 ”vakavana teoksena” – vaikka se kuvaa myös hermoromahdusta, itsemurhayrityksiä ja mielisairaala-aikaa.

Toinen syy oli omaelämäkerrallisuus: Plath kuvasi äitiään ja ystäviään niin terävästi ja tunnistettavasti, että pelkäsi kohua.

Sitä hän ei tosin joutunut kokemaan, sillä kuoli vain kuukausi romaanin ilmestymisen jälkeen.

Lasikelloa sopii verrata J. D. Salingerin Sieppariin ruispellossa (1951) huolimatta siitä, että sen päähenkilö Holden Caulfield on ottanut hatkat koulusta, kun taas Esther purjehtii cocktailkutsuilta toisille Mademoiselle-naistenlehden opiskelijatoimittajana.

Molemmat kuitenkin etsivät New Yorkista kokemuksia, kriittisinä kasvatustaan kohtaan, ahdistuneina ympäröivän maail­man vaatimuksista ja kovuudesta. Lasikellossa esimerkiksi palataan toistuvasti vakoilusta syytettyjen Ethel ja Julius Rosenbergin teloitukseen, joka tapahtui sen kuvaamana kesänä.

Esther pyrkii määrätietoisesti sekä kirjallista uraa että seksuaalista vapautta kohti, mutta esteitä riittää – niin omassa päässä kuin ulkopuolelta määritellyssä roolissa.

Aihepiiri oli vahvasti esillä yhdysvaltalaisessa naiskirjallisuudessa Lasikellon ilmestyessä. Myös Mary McCarthyn romaani Ryhmä herätti huomiota kuvaamalla koulutettujen naisten vaivalloista sukkulointia uran, perheen ja seksuaalisen vapauden välillä.

Plathin kertomuksessa Esther Greenwoodin samanlaisista tuntemuksista on valtava tunnekirjo, karusta realismista komediaan. Kaiken pohjana on masennuksen ja itsetuhoisuuden ”lasikello”, jonka Esther tuntee aina välillä sulkeutuvan kuplaksi ympärilleen.

Sitä vastaan hän kamppailee, vimmatusti mutta haparoiden. Kun hän yrittää eroon neitsyydestä, miehet ovat joko väkivaltaisia tai naurettavia. Viinaan ei totu eikä edes itsemurhan tekeminen tahdo onnistua.

Kuvaus hirttäytymisyrityksestä onkin silkkaa slapstickia. Kodin katto on liian matalalla, ja niin Esther kulkee turhaan huoneesta toiseen ”silkkinyöri kaulassa kuin keltaisen kissan häntä”.

Mielisairaalaan hän toki päätyy niin kuin nuori Plathkin. Edessä on hoitoja, sähkö­shokkejakin. Uskomatonta kyllä, ne eivät vie elämänhalua tai muistia.

Pikemminkin potilastovereista, hoitajista ja lääkäreistä tulee osa Estheriä, hänen ”maisemaansa”, jossa lukija tietysti näkee pohjaa tulevalle kirjalliselle työlle.

Esther itse ei vaadi niin paljon. Kunhan kokemustensa kanssa jaksaisi ja uskaltaisi elää. 

Sylvia Plath: Lasikello. Suomentanut Kaijamari Sivill. 312 sivua. Siltala, 2026.