Nehän pärjää ihan hyvin

Ukrainalaisten resilienssiä ihastellaan ja siitä halutaan oppia ympäri Eurooppaa.

Ei ole liioiteltua sanoa, että maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja onnistunut Venäjän hyökkäyssodan torjumisessa yhteiskunnan kriisinkestävyyden ja toipumiskyvyn ansiosta.

Se nojaa ensinnäkin onnistuneeseen vastuun hajautukseen.

Ukrainan kaupungeissa ja kylissä ratkaisuja sodan aiheuttamiin jatkuviin ongelmiin ei odoteta Kiovasta, vaan elämänlanka ilmaiskujen ja sähkökatkojen keskellä perustuu itsenäiseen toimintakykyyn paikallisella tasolla.

Ilmaiskujen jälkien siivoamisesta ennätysajassa paikallisvoimin on tullut sodanajan ylpeyden aihe ja elpymisen symboli.

Myös sodan jälkeen tehokas jälleenrakennus edellyttää toimivaa yhteistyötä kansainvälisten rahoittajien, valtion keskushallinnon ja paikallistason toimijoiden välillä.

Toinen elpymiskyvyn pilari on Ukrainan poikkeuksellisen aktiivinen ja järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta.

Se täydentää ja korvaa sodan oloissa julkisen sektorin tehtäviä esimerkiksi sosiaalipalveluita tuottamalla.

Järjestöt ovat kantaneet suuren vastuun maan sisäisistä pakolaisista. Ne tukevat myös asevoimien toimintaa esimerkiksi sotilaiden huoltoa täydentämällä ja organisoimalla joukkorahoitusta puuttuvien varusteiden hankkimiseksi.

Kolmas elementti, joka toistuu kertomuksissa Ukrainan kriisinkestävyydestä, on luovuus. Luovuudella paikataan niukkuutta ja korjataan sodan tuhoja.

Tunnetuimmat innovaatiot löytyvät Ukrainan puolustusteollisuudesta.

Niihin lukeutuvat esimerkiksi modulaariset järjestelmät, jotka ratkovat epävarmojen toimitusketjujen ja sodankäynnin jatkuvan muutoksen aiheuttamia haasteita tuotannolle.

Yksittäisenä resilienssin kulmakivenä ukrainalaiset mainitsevat usein kansallisen rautatieyhtiön.

Ukrzaliznytsian raiteet toimivat sodanajan huoltovarmuuden selkärankana. Koska meri- ja ilmatiet on suljettu, rahdin lisäksi raiteilla matkustavat pakolaiset, sotilaat ja valtiovieraat.

Näitä kriisinkestokyvyn palikoita ei oteta Ukrainassa itsestäänselvyytenä.

Julkishallinnon hajauttaminen on ollut pitkä ja vaikea prosessi, ja se on edelleen kesken. Monista naapurimaista aktiivinen kansalaisyhteiskunta puuttuu, tai valtio kontrolloi sen toimintaa.

Rautateidenkin tarinaan liittyy opetus: junat kulkevat, koska yhtiön korruptioon onnistuttiin puuttumaan ajoissa.

Uusilta väärinkäytöksiltä ei sodankaan aikana ole vältytty, mutta niitä on onnistuttu paljastamaan. Korruption vastaiset instituutiot ovat kriisinkestokyvyn hiljaisia taustavaikuttajia.

Ukrainan resilienssistä ei siis ole tullut ilmiötä syyttä suotta.

Ukrainalaisten kriisinkestävyyden hehkutuksessa on kuitenkin ikävä sivumaku. Sen alle hautautuu karkaava kansainvälinen vastuu jatkuvista kriiseistä, jota ukrainalaiset joutuvat kestämään.

Kun kaapatulla Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainan teollisuuskaupungeissa jo sopeuduttiin sodan oloihin, Eurooppa vielä investoi energiakauppaan Venäjän kanssa sen sijaan, että se olisi tukenut Ukrainan puolustusta.

Ukrainalaisten ei tarvitsisi toipua jatkuvista ilma­iskuista, jos ne saataisiin torjuttua.

Ukraina kärsii jatkuvasta torjuntaohjuspulasta jatkoksi aiemmalle ammuspulalle, jota Eurooppa ei lu­pauksistaan huolimatta onnistunut ratkaisemaan.

Monet ukrainalaisen puolustusteollisuuden keksinnöt kertovat tarinaa eurooppalaisen varautumisen puutteista.

Innovaatiotoimintaa ovat vauhdittaneet myös länsimaiden asettamat rajoitteet niiden anta­mien aseiden käytölle iskuissa Venäjän puolelle.

Ukrainan kansalaisyhteiskunnankin sankaritekoihin liittyy synkkä tausta: julkishallinto ei ole pitkään aikaan pystynyt suorittamaan sille kuuluvia tehtäviä.

Ukrainalainen resilienssi on tositarina, josta voidaan ottaa oppia. Vaikka vastuu hyökkäyssodasta on Venäjän, myös Euroopassa on syytä itsetutkiskeluun.

Tekeekö Eurooppa kaiken voitavansa ukrainalaisten auttamiseksi?