Millainen sossusetä olet, Ivan Maniraho?
Sosiaaliohjaaja tuli pakolaisena Suomen kahdeksanvuotiaana. Ruandassa saatuja sitkeitä traumoja ja melkein hengen vienyttä alkoholismia hän on käsitellyt kahdessa romaanissa.
8
MIN
Unettomuuden piinaama etsii epätoivoisesti kolmatta kylkeä, koska on kääntynyt niin monet kerrat vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle.
Syksyllä 2023 Ivan Maniraho kuului näihin onnettomiin. Oli vaikea nukahtaa, kun tajunta täyttyi kuvista, joissa Israel tuhosi Gazaa kostoksi Hamasin terrori-iskuille.
”Nuo kuvat nostivat pintaan lapsuuteni traumat”, Maniraho sanoo.
Manirahon varhaislapsuudessa hänen synnyinmaansa Ruanda suistui silmittömään väkivaltaan. Sadassa päivässä hutujen ääriryhmät tappoivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kansanmurha kuuluu viime vuosisadan verisimpiin tragedioihin.
”Pätkiä, katkelmia”, Maniraho vastaa kysymykseen, mitä järkyttävistä tapahtumista jäi hänen mieleensä. Hän tähdentää, että muisti on monimutkainen koneisto. Oikeisiin kokemuksiin sekoittuu unia, mielikuvia ja myöhemmin kuultua. Mahdollisesti myös aineksia elokuvista ja kirjoista.
Kirkkaimmin Maniraho muistaa äänet. Ympärillä kajahteli laukauksia, ja hän kyseli vanhemmiltaan, mitä ne ovat ja mistä ne tulevat. Suoranaisia raakuuksia hän ei joutunut omin silmin todistamaan.
”Olin niin pieni, etten ymmärtänyt kaikkea näkemääni. Perheeni yritti pitää minut turvassa.”
Maniraho arvelee, että olisi tarvinnut nuorena terapiaa. Hän ei hakeutunut sellaiseen, koska kuvitteli terapian maksavan paljon. Nykyisin hän uskoo pärjäävänsä itsehoidolla, vaikka Gazan sodan synnyttämä unettomuusjakso muistutti traumojen sitkeydestä.
Kun nukahtaminen tuntui mahdottomalta, Maniraho uppoutui tv-sarjojen katseluun, pelien pelaamiseen ja kirjojen lukemiseen.
Ne tarjosivat hetken helpotusta, mutta eivät karkottaneet unettomuutta. Mielessä hahmottui kaksi ratkaisukeinoa: juominen tai kirjoittaminen.
Maniraho oli raitistunut edellisenä keväänä. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä hän ilmoitti sosiaalisessa mediassa, että viinan kanssa läträäminen loppuu. Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta aprillipila muuttui todellisuudeksi.
Alkoholismi ehti viedä Manirahon niin syvälle, että hänen oli päätettävä, jatkaako elämäänsä vai antaako viinan viedä sen.
”Ei raitistuminen ollut helppoa, mutta tosipaikassa ihmisellä on onneksi kyky tehdä vaikeita asioita.”
Unettomuuden piinaamana Maniraho tarttui pullon sijasta vuonna 2009 aloittamaansa romaanikäsikirjoitukseen, jonka kesken jäämistä oli harmitellut.
”Kirjoittaminen osoittautui paremmaksi terapiaksi kuin juominen”, Maniraho sanoo pilke silmäkulmassaan. ”Jos raitistuminen oli vaikeaa, kirjoittaminen tuntui sen rinnalla puistokävelyltä.”
Käsikirjoituksesta kasvoi Manirahon viime vuonna ilmestynyt esikoisteos Auringon syy. Tänä vuonna se sai jatkokseen Pimeyden mustuuden.
Romaanipari kuvaa pakolaisena Ruandasta Suomeen saapuneen Eliaksen elämää lapsuudesta aikuisuuteen.
Elias kärsii päihdeongelmista ja asunnottomuudesta, mutta saa asiansa raiteilleen ja valmistuu sosionomiksi.
Elias ajattelee, että ei olisi sossusetänä sellainen ”mulkku” kuin levottomassa nuoruudessaan.
Auringon syyn alkujaksoihin Maniraho kirjoitti elävimmät muistikuvansa Ruandan kansanmurhasta.
Muutenkin romaaneissa on vahvaa omaelämäkerrallisuuden tuntua, sillä Eliaksen vaiheet muistuttavat Manirahon elämänkulkua.
Autofiktioksi Maniraho ei teoksiaan luonnehdi, vaan korostaa niiden tarinallisuutta. Yhtymäkohdat todellisuuteen tuovat kerrontaan uskottavuutta, mutta vetävän lukukokemuksen luominen vaatii tekstin elävöittämistä mielikuvituksen keinoin.
Maniraho tuli Suomeen pakolaisena kahdeksanvuotiaana. Synnyinmaahansa hänellä ei ole tiiviitä yhteyksiä, vaan hän kuulee ruandalaisten arjesta lähinnä sukulaistensa viesteistä.
”Jos palaisin Ruandaan, se ei olisi sama maa, josta lähdin. Vuosien saatossa se on kehittynyt ja muuttunut.”
Monien pakolaisten tavoin Maniraho tuntee, ettei kuulu oikein mihinkään. Vaikka Suomesta tuli hänen kotimaansa, hän kokee täällä toisinaan ulkopuolisuutta.
”Suomi on ollut turvallinen maa elää… turvallinen ja samalla vaikea.”
Lapsena Maniraho vertasi perhettään kantasuomalaisten perheisiin. Erot piirtyivät selvinä esiin, sillä valtaväestön elämä näytti siltä kuin suomalaisten elämä näyttää elokuvissa ja mainoksissa.
”Olen asunut alusta saakka Helsingissä ja pidän itseäni helsinkiläisenä, mutta samalla jonkinlaisena uudisasukkaana.”
Pääkaupungin monikulttuurisuus on antanut Maniraholle suojaa, mutta kokonaan hän ei ole rasismilta välttynyt.
Ahdistaviin lapsuusmuistoihin kuuluu tilanteita, joissa humalaiset aikuiset ovat käyttäytyneet uhkaavasti ja huudelleet n-sanaa.
Haastattelun jälkeen Maniraho lähettää sähköpostiviestin, jossa toivoo, että syrjinnän kokemukset eivät nousisi jutussa etualalle.
Hänen mukaansa rasismia vastaan voi vaikuttaa myös näyttämällä, että etnisiin vähemmistöihin kuuluvat eivät ole pelkkiä syrjinnän kohteita, vaan ihmisiä, jotka elävät tavallista elämää iloineen ja suruineen, haaveineen ja pettymyksineen.
”Luulen, että ihmiset ovat vähän kyllästyneet koko aiheeseen, eikä siitä puhuminen vie eteenpäin. Meidän elämässämme on muutakin kiinnostavaa kuin rasismin kokemukset.”
Maniraho on työskennellyt seitsemän vuotta sosiaaliohjaajana. Uravalintaan vaikutti se, että hänen todistuksellaan pääsi opiskelemaan sosionomiksi. Manirahon mielestä hän oli koulussa seiskan oppilas.
Syvällä sisimmässä saattoi piillä jotakin kutsumuksen kaltaista, sillä Manirahosta tuntuu kuin olisi lapsena ajatellut, että hänellä on sossusedän identiteetti.
”En ole varma, onko se oikea muisto vai olenko rakentanut sen jälkeenpäin.”
Ammattikorkeakoulun opinnoissa nousivat esille moraali, etiikka ja ihmisarvo, mutta sosiaaliohjaajan arjessa korostuvat raadolliset käytännön asiat. Työpäivät koostuvat asiakkaiden tapaamisista ja tukipäätösten kirjoittamisesta.
Työ avaa Maniraholle näkymän suomalaisen hyvinvointivaltion varjoisalle takapihalle. Siellä on paljon ahdinkoa ja synkkyyttä. Etenkin kun hallitus leikkaa tukia ja vähentää resursseja.
Pimeyden mustuus kuvaa, kuinka sosiaalitoimen asiakkaat purkavat pahaa oloaan kääntymällä toisiaan vastaan. Kantasuomalaisten mielestä maahanmuuttajia hyysätään ja maahanmuuttajien mielestä heitä syrjitään.
Maniraho pelkää, että leikkausten vaikutuksista näkyy vasta jäävuoren huippu. Tämän päivän päätösten todelliset seuraukset paljastuvat vuosikymmenten päästä. Hyvinvointivaltio ei ole romahtamassa, vaan pikemminkin rapautumassa.
Hyvinvointivaltion perusajatus on Manirahon mielestä yksinkertainen: yhteiskunta toimii parhaiten silloin kun heikoimmassa asemassa oleville taataan ihmisarvoinen elämä.
”Nyt tuntuu siltä, että matalimman hyväksyttävissä olevan elintason rimaa lasketaan.”
Erityisen huolissaan Maniraho on vanhusten asemasta. Kriteerit sille, kuka saa mitäkin palvelua iän perusteella, ovat kiristyneet. Se ajaa ikäihmisiä ahtaalle.
”Suomessa on matala syntyvyys ja korkea elinajanodote, mikä tarkoittaa, että tulevaisuudessa vanhusväestön asiat tulevat entistä voimakkaammin esille. Ongelma vaatii korjausta.”
Ennen sosiaaliohjaajan uraansa Maniraho työskenteli aulavartijana toimistotalossa. Siellä hän pääsi lukemisen makuun.
Yhtenä päivänä Maniraho huomasi pöydällä lojuvan James Joycesta kertovan kirjan. Hän tarttui siihen tappaakseen yksitoikkoisen työn aiheuttaman tylsistymisen. Kirja osoittautui kiehtovaksi. ”Siinä korostettiin moneen kertaan, kuinka vaikea romaani Ulysses on, ja minä kun pidän haasteista, päätin ryhtyä lukemaan Joycea.”
Lukemisen makuun päästyään Maniraho alkoi kahlata läpi modernismin ja postmodernismin klassikkoja William Faulknerista Thomas Pynchoniin.
Klassikoiden lukeminen viehättää Manirahoa, koska niiden kautta on mahdollista nähdä, miten kirjallisuus on taiteen muotona kehittynyt historiallisesti.
Maniraho piti tarinoista jo lapsena ja nuorena, mutta lukeminen ei maittanut, koska se tuntui hitaalta. Vasta Joycen proosan äärellä hän havahtui kaunokirjallisen kerronnan voimaan.
”Oli upea huomata, että saan romaaneista sellaista, mitä en saanut elokuvista tai tv-sarjoista. Kaunokirjallisuudessa sanat, joilla tarinat kerrotaan, avaavat uusia ulottuvuuksia. Sanoilla voi leikitellä, ottaa riskejä, murtaa kielen normistoja.”
Kahdella romaanillaan Maniraho on saanut kirjailijanuransa hyvään vauhtiin. Helsingin Sanomien kriitikko Anni Valtonen julisti Pimeyden mustuuden arviossaan, että Maniraho tuo suomalaisen kirjallisuuden uuteen aikaan.
Maniraho kertoo saaneensa hyvää lukijapalautetta niin etnisiin vähemmistöihin kuuluvilta kuin kantasuomalaisilta. Edelliset ovat ilahtuneet siitä, että joku kertoo heidän tarinoitaan, jälkimmäiset kiitelleet siitä, että pääsevät kurkistamaan pakolaisena Suomeen tulleiden arkeen.
”Romaanieni vastaanotto on ollut iloinen yllätys. Voisi kuvitella, että jos olet ulkomaalaistaustainen ja kirjoitat omien kokemustesi pohjalta, jotkut suhtautuisivat torjuvasti. Penseää palautetta on ollut todella vähän.”
Kirjailijan identiteettiin Maniraho suhtautuu varauksella. Hän naurahtaa, ettei kuulu porukkaan, kun katselee tunnettujen kirjailijoiden elämäkertatietoja. Monet heistä ovat korkeasti oppineita ja laajasti lukeneita, tohtoreita tai maistereita.
Eikä hän osaa suhtautua kirjoittamiseen samanlaisella ammattirutiinilla kuin päivittäin näppäimistönsä äärellä ahertavat prosaistit.
”Stephen King on neuvonut kirjoittamaan sivun päivässä, koska silloin vuodessa syntyy kirjan verran materiaalia. Minä en pystyisi niin suureen kurinalaisuuteen. Minulle kirjoittamisen täytyy olla kivaa.”
Silloin kun Maniraho saa kirkkaan idean, hän saattaa käyttää kaikki vapaat hetkensä kirjoittamiseen, koska päähän pulppuavat ajatukset on kirjattava ylös ennen kuin ne katoavat.
Samalla kuntosalilla käyvät ovat saattaneet nähdä Manirahon naputtelemassa kiivaasti kännykällään.
”En osaa suomea yhtä hyvin kuin kantasuomalainen, mutta osaan myös muita kieliä. Joskus ilmaisut tai fraasit tulevat mieleen eri kielellä. Sitten kun käännän ne suomeksi, tulee outoa, rajoja rikkovaa ja persoonallista tekstiä.”
Kolmatta romaania Maniraho ei uskalla vielä tarkkaan luvata. Sellainen saattaa olla tekeytymässä, mutta hänellä riittää kärsivällisyyttä.
”Uskon, että täytyy elää, jotta voi kirjoittaa elämästä. Olen totta toki elänyt, ja annoin kahteen ensimmäiseen romaaniin kaikkeni. Siksi kolmatta ei kannata odottaa kovin pian.”