Aikamme tabu: ­kirjallisuus

Maija Sirkjärven Kiinteistö-romaanin henkilökuvat ovat herkullisia, Vesa Rantama kirjoittaa.

romaani
Teksti
vesa rantama
2 MIN

Julkkiskampaaja Esterin miehen täti on kuollut. Pariskunta lähtee tapaamaan tädin ystävätärtä pääkaupungista kehyskuntaan. Selviää, että jo vuosia aiemmin myös miehen, Henkan, serkku on poistunut keskuudestamme: ”Talo, irtaimisto, nainen vastasi petomaisesti hymyillen ja käänsi katseensa Henkkaan. – Ne siirtyvät sinulle.”

Pintatasollaan Kiinteistö on tarina kipuilusta elämänvaiheiden välillä. Peritty, massiivinen talo siistillä alueella houkuttaa hiljalleen keski-ikäistyviä vuokralaisia, mutta mikään ei ole ikuisesti tyylikästä: ”Huone oli selvästi sisustettu – kenties 40 vuotta sitten jopa suurella näkemyksellä. Rappusten vastakkainen seinä oli aprikoosinvärisillä puhviverhoilla peitettyä ikkunaa, jonka edessä hautoi raskas, kermanvärinen nahkasohvakalusto.”

Toisin sanoen edessä on massiivinen työ. Talo jättää jäljen alitajuntaan: ajastaan jäänyt baaritiski, akvaario ja kultapalmut tulevat päiväuniin ja kehystävät painajaisen, joka on ajan kulumistakin kauheampi.

Entä jos mikään ei koskaan muutu? Kehyskunta orapihlaja-aidan takana myhäilevine naapureineen tuntuu ehdottavan niin.

Pariskunta etääntyy toisistaan, ja kuviota sotkee Esterin veli Klaus, jonka tämä tapaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Sisarusten jo äidinmaidossa imemä kirjallinen kulttuuri tuntuu pääkaupungin pintaliitopiireissä yhtä epäajanmukaiselta kuin peritty 1980-lukuinen talo.

Sirkjärvi leikkii taitavasti insestitabulla, mikä vahvistaa kirjan johtavaa ajatusta siitä, että jotain oleellista on siivottu pois näkyvistämme. Lopulta kyse ei ole sisarusromantiikasta vaan rakkaudesta yllättäviä merkityksiä ja sisäistä maailmaa kohtaan.

Esteri on oppinut kätkemään laajan sivistyksensä visusti, mutta yhtäkkiä se pulpahtelee pintaan. Hän puhuu Katherine Mansfieldin novelleista pahaa-aavistamattomille asiakkailleen, mikä tuo mieleen hänen oman äitinsä puheet Homeroksesta vanhempainillassa.

Koska taideproosan luominen ei sivistystä peittelevänä aikana kannata, kirjalliset urat ovat nykyään usein hitaita. Kiinteistöalalla työskentelevän Sirkjärven jatkoa palkitulle novelliteokselle Barbara ja muita hurrikaaneja kannatti odottaa kahdeksan vuotta.

Juonen tasolla homma jää kesken, mutta se ei ole oleellista. Herkullisia yksityiskohtia ja henkilökuvauksia riittää lähes joka sivulle. Esterin kollega Julia esimerkiksi on ”sekoitus Toivo Sukarin businesstaitoja ja Puolan Vogueta”. Ehdoton suositus vaikka Harry Salmenniemen novellien ystäville. 

Maija Sirkjärvi: Kiinteistö. 181 sivua. Teos, 2026.