Kieliriitoja amerikkalaisittain

Ihmisiä, jotka eivät puhu englantia äidinkielenään, asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Yhdysvallat on tietysti ollut aina kaikkea muuta kuin yksikielinen maa. Se on on syntyhetkistään saakka ollut kielten ja kulttuurien sekamelska.

New Yorkin hollantilaiset, Delawaren ruotsalaiset ja suomalaiset, Pennsylvanian saksalaiset, ja muut eri eurooppalaiset ja afrikkalaiset kansat muokkasivat siirtokuntien kulttuuria, sadoista alkuperäiskansojen heimoista puhumattakaan.

Englanti on ollut liittovaltion hallinnollinen kieli, mutta alueellinen kielten kirjo on tosiseikka edelleen. Noin 22 prosenttia amerikkalaisista, yli 70 miljoonaa, ei puhu englantia kotikielenään.

Englannin jälkeen kielistä yleisin on espanja. Hieman alle 15 prosenttia Yhdysvaltojen asukkaista, noin 45 miljoonaa ihmistä, puhuu espanjaa joko äidinkielenään tai sujuvana toisena kielenä.

Espanjasta on tullut osissa länttä ja Floridaa käytännössä valtakieli.

Yleisimmät kielet ovat espanjan ohella kiinalaiset kielet, tagalog, vietnam ja arabia. Osissa Louisianaa puhutaan edelleen ranskaa.

Viime vuosikymmenten kulttuurisodissa kielikiistat ovat muodostaneet tärkeän rintamalohkon. Sen ytimessä on ongelma kielestä ja identiteetistä sekä kansallisesta yhtenäisyydestä.

Maaliskuussa 2025 presidentti Donald Trump käytti toimeenpanovaltaansa tekemällä englannista Yhdysvaltojen virallisen kielen. Hän myös poisti espanjankieliset sivut Valkoisen talon verkkosivuilta.

Varhaiset Yhdysvallat olivat kaukana tämän päivän muukalaiskammoisten amerikkalaisten kuvittelemasta homogeenisesta angloamerikkalaisudesta. Esimerkiksi­ Georgian siirtokunta koostui englantilaisten ohella skoteista, moravialaisista, sefardijuutalaisista, saksalaisista, ranskankielisistä sveitsiläisistä sekä pienestä joukosta venäläisiä ja pohjoisitalialaisia.

Englannista muodostui ajan saatossa ja orgaanisesti yhdistävä kieli eri ryhmien välille. Syynä siihen oli englantilaisten lukumäärä sekä englannin asema hallinnollisena kielenä. Vuosikymmenten myötä monet vähemmistökielet hiipuivat unholaan.

Varsinainen kielifobia ja pelko angloamerikkalaisen kulttuurin puolesta voimistui massamaahanmuuton myötä 1800-luvun loppupuoliskolla. Miljoonien itä- ja eteläeurooppalaisten saapuminen Yhdysvaltoihin synnytti vastareaktion.

Ensimmäinen maailmansota vahvisti trendiä. Saksan kielen puhuminen ja opettaminen oli paikoin laitonta. Hapankaali, sauerkraut, nimettiin uudelleen vapauden kaaliksi, liberty cabbage. Termi ei jäänyt käyttöön.

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota ruokki entisestään kansallisen konsensuksen kulttuuria, kieli mukaanlukien. Louisianassa koulut kielsivät oppilaitaan puhumasta ranskaa edes välitunnilla.

Valtaosa monikielisistä amerikkalaisista puhuu hyvää englantia, mutta vuonna 2019 tehtyjen tiedustelujen mukaan noin 39 prosentilla espanjankielisillä ja 57 prosentilla kiinalaisten kielten puhujilla on puutteellinen englannin taito.

Kotikaupunkini Atlanta on moderni Baabelin tornityömaa. Monet opiskelijani puhuvat keskenään joko vietnamia tai espanjaa. Kaduilla ja ravintoloissa kuulen säännöllisesti muun muassa kiinaa, ranskaa, koreaa ja jopa hepreaa. Kotona puhumme vaimoni kanssa ruotsia ja englantia, puheenaiheesta riippuen.

Omassa kotikaupungissani opasteet monissa julkisissa tiloissa ovat englanniksi, espanjaksi, koreaksi ja vietnamiksi.

Lähikaupassa näen usein, kuinka kouluikäiset lapset toimivat tulkkeina vain espanjaa puhuvan vanhemman ja kaupan henkilökunnan välillä. Monet meistä atlantalaisista ovat oppineet jonkin sortin espanjaa pelkästään kuulemalla sitä päivittäin.

Tämä kielten ja kulttuurien kirjo on amerikkalainen rikkaus. Silti kansallinen yhtenäisyys vaatii yhteisen kielen. Monikielisyys on erinomainen asia, mutta se vaatii rinnalleen hyväksytyn yhteisen kielen.

Kieli on oleellinen osa integraatiota. Amerikkalaisuuden ymmärtäminen ja sisäistäminen jää vajaaksi, ellei ymmärrä kieltä, jolla valtaosa sen historiasta ja keskeisistä dokumenteista on kirjoitettu. (Puolustan pakkoruotsia samalla argumentilla.)

Raja muukalaiskammoisen muiden kielten vierastamisen ja valtakielen oppimiseen rohkaisemisen välillä on häilyvä mutta tärkeä. Valtakielen oppiminen on tulokkaiden velvollisuus paitsi itsensä myös uuden kotimaansa poliittisen hyvinvoinnin kannalta.