Pakenevat kauneuden hetket

Nobel-kirjailija László Krasznahorkain uusimman romaanisuomennoksen luvut noudattelevat Fibonaccin lukujonon periaatetta, jossa jokainen uusi luku on kahden edellisen luvun summa.

Kyse ei ole matemaattisesta kikkailusta, vaan kurottamisesta kohti kauneutta ja harmoniaa. Fibonaccin lukujono kytkeytyy kultaiseen leikkaukseen, antiikista asti vaikuttaneeseen taiteellisen sommittelun ihanteeseen.

Seiobo tuolla alhaalla lähestyy esteettistä kokemusta eri suunnilta. Näkökulmat eivät rajoitu vain taiteen tekemiseen ja kokemiseen, vaan myös sen säilyttämiseen ja ylläpitämiseen.

Yksi romaanin kiehtovimmista luvuista kuvaa pikkutarkasti Buddha-patsaan entisöintiä. Samalla nousee esiin taiteen ritualistinen ulottuvuus.

Vavahduttavan yksilökokemuksen Krasznahorkai tavoittaa kertomuksessa turistista, joka kokee Stendhalin syndrooman kaltaisen mielenkuohun Kristusta esittävän maalauksen äärellä.

”Kristuksen silmäluomet ikään kuin liikahtivat, ne ikään kuin värähtivät, ja koska hän oli vielä järjissään, hän totesi, että ei, se on mahdotonta, ja käänsi katseensa pois.”

Turisti tietää hallusinoivansa, mutta jää teoksen taikapiiriin. Ympärillä maailma jatkaa hyörinäänsä välinpitämättömänä taiteenkokijan sielunliikahduksille.

Taiteen kaltaisia asetelmia voi tavoittaa myös luonnossa. Avausluvussa Krasznahorkai tarkastelee veden äärelle jähmettynyttä haikaraa. Vaikka kaikki ympärillä liikkuu ja virtaa, lintu pysyy paikoillaan ”suojattomuuttaan peittelemättä”.

Kun haikara viimein katsoo hetkensä koittaneen, se iskee saaliiseensa yhdellä nopealla ja täsmällisellä liikkeellä. Kaikki on ohi ennen kuin sivustakatsoja ehtii kunnolla tajuta.

Haikaran saalistus toimii vertauskuvana täydellisen kauneuden hetkellisyydelle ja katoavaisuudelle.

Seiobo tuolla alhaalla risteilee eri maiden ja aikakausien välillä antiikista ja renessanssista vanhan ajan Aasiaan.

Romaanin nimi viittaa japanilaisen mytologian kauneutta ilmentävään jumalhahmoon. Puhdas esteettinen kokemus samastuu hetkeen, jolloin Seiobo laskeutuu valon valtakunnastaan ja piipahtaa hänen näkökulmastaan ”tuolla alhaalla”, tavallisten kuolevaisten luona.

Krasznahorkai sai ”apokalypsin mestarin” maineen kahdella aikaisemmin suomennetulla romaanillaan Saatanatango ja Vastarinnan melankolia.

Molempia teoksia luonnehtii lähestyvän katastrofin tuntu, ja molemmat kuvaavat ihmisten alttiutta hakea ääriajattelusta suuntaa ja merkitystä elämään.

Seiobo tuolla alhaalla avaa Krasznahorkain proosaan uudenlaisen ulottuvuuden. Vaikka kaksi aiempaakaan suomennosta eivät edusta valtavirran romaaneja, uusi suomennos kyseenalaistaa koko romaanin käsitteen.

Se ei muodosta romaanimaista kokonaishahmoa, vaan koostuu yksittäisistä kertomuksista. Niitä nivovat yhteen kauneuden kokemiseen ja tavoitteluun liittyvät tarkastelut, ei tarinankuljetukseen tai henkilö­kuvaukseen perustuva jatkuvuus.

Romaani on joustava kirjallisuuden­laji, joten Seiobo tuolla alhaalla epäilemättä käy romaanista, mutta yhtä hyvin se kävisi novellikokoelmasta.

Krasznahorkain kertomuksissa on Jorge Luis Borgesin tuotannon mieleen tuovaa todellisuuden takaisten mystisten kerrostumien luotausta.

Proosan tasolla Krasznahorkai jatkaa samaa linjaa kuin Saatanatangossa ja Vastarinnan melankoliassa. Useiden sivujen pituiset virkkeet vyöryvät polveilevana virtana ilman pisteiden tuomia hengähdystaukoja.

Krasznahorkain lukeminen on hidasta ja keskittymistä vaativaa puuhaa. Lukijan kannattaa varata riittävästi aikaa ja rauhallinen tila.

Vaikka Krasznahorkai ei tarjoa jännitystä tai draamaa, kerronnan intensiteetti pitää otteessaan ja palkitsee.

Suomentaja Minnamari Sinisalo tekee taas kerran loistavaa työtä Krasznahorkain tulkitsemisessa suomen kielelle. 

László Krasznahorkai: Seiobo tuolla alhaalla. Suomentanut Minnamari Sinisalo. 467 sivua. Teos, 2026.