Poliittista ohjausta

Säännöt eivät saa muuttua kesken pelin. Näin kuvasin luennoillani oikeustieteen professorina, mitä ennakoitavuus tarkoittaa oikeudellisessa ajattelussa.

Tätä demokraattisen oikeusvaltion keskeistä lähtökohtaa horjutetaan nyt eri puolilla maailmaa. Politiikan tutkijat luonnehtivat ”vahvat johtajat tekevät mitä haluavat säännöistä piittaamatta” -toimintamallia autoritaariseksi populismiksi. Se näyttää valitettavasti yleistyvän myös Suomessa.

Edustava esimerkki tästä on ministeri Wille Rydmanin päätös leikata omavaltaisesti sosiaalityön tutkimukseen osoitettuja määrärahoja.

Ministerin toimintaa on luonnehdittu mielivallaksi ja kiusanteoksi. Tieteen vapautta loukkaava provokaatio on saanut runsaasti tyrmistynyttä huomiota. Menettelyn lainmukaisuus arvioidaan tuomioistuimissa.

Tieteen vapaus on oikeudellisesti samantyyppinen ilmiö kuin tuomareiden riippumattomuus. Jos tuomio­istuin on poliitikon mielestä tehnyt väärän päätöksen, hän ei hyökkää tuomareita vastaan vaan pyrkii muuttamaan lakeja.

Vastaavasti ministeri voi poliitikkona olla sitä mieltä, ettei ”turhaa” tutkimusta pidä rahoittaa. On kuitenkin äärimmäisen ongelmallista, jos ministeri itse ryhtyy ideologisin perustein arvioimaan yksittäisiä tutkimushankkeita tilanteessa, jossa tehtävä on lakisääteisesti osoitettu alan asiantuntijoille.

Sosiaalityön tutkimuksen rahoituksesta säädetään sosiaalihuoltolain pykälässä 60 c. Säännöksen mukaan päätös rahoitusta saavista hankkeista tehdään asiantuntijoiden vertaisarvioinnin perusteella.

Poliitikkojen tehtävä on päättää siitä, miten ja mihin teemoihin rahoitusta yliopistoille jaetaan, ei arvioida yksittäisiä hakemuksia. Keskustelu tutkimusrahoituksen painopisteistä on tärkeä osa tiedepolitiikkaa.

Tiedon luotettavuus edellyttää poliittisesta ohjauk­sesta riippumatonta tutkimusta. Riippumattomien asiantuntijoiden vertaisarviointi sekä rahoitusta haettaessa että tuloksia julkaistaessa on tiedeyhteisön tapa varmistaa tutkimuksen laatu.

Miksi eri ministeriöt rahoittavat yliopistotutkimusta omasta budjetistaan? Yliopistojen saama tutkimusrahoitus eri ministeriöiltä on viime vuosina ollut noin 30 miljoonaa euroa vuodessa. Eikö riittäisi, että yliopistot saavat rahoituksensa opetus- ja kulttuuriministeriöltä?

Ministeriöiden erillisille tutkimusmäärärahoille on jatkossakin paikkansa osana tutkimusrahoituksen kokonaisuutta. Ministeriöiden tutkimusrahoituksella vahvistetaan tietopohjaa, jonka varassa esimerkiksi so­siaali- ja terveyspalveluja kehitetään ja niistä päätetään.

Tuoreessa Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa asetetaan tavoitteeksi, että Suomi on tieteen vapauden edelläkävijä. Rydmanin performanssi antaa aiheen varmistaa, ettei tieteen vapautta jatkossa vastaavalla poliittisella ohjauksella uhattaisi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistämässä arviointia, miten lainsäädäntöä on tarpeen akateemisen vapauden turvaamiseksi kehittää. Se olisi sopiva yhteys pohtia, pitäisikö ministeriöiden tutkimusmäärärahojen päätöksentekomallia uudistaa.

Riippumaton arviointi ja päätöksenteko toteutuisi varmemmin, jos ministerin sijasta Suomen Akatemia jakaisi ministeriöiden merkittävimmät erilliset tutkimusmäärärahat. Liikuntatutkimuksen valtionavustukset onkin jo siirretty ministe­riöstä Suomen Akatemian hoidettaviksi.