1939 | 2026
Keväällä suomalaiset elivät tavallista arkeaan ja pohtivat siinä sivussa kaikenlaista, kuten arvaamattomia suurvaltajohtajia tai sitä, pitäisikö ostaa kriisiradio.
17
MIN
Nykyään on sellaista, että tuijotan epäuskoisena uutissivustoja ja aina välillä naputan viestin johonkin viestiryhmään.
Vaikuttaa siltä, että muut tekevät samaa omissa kodeissaan.
Whatsapp-viestejä ystäviltä ja sukulaisilta viime aikoina:
”Valvoin ja mietin Amerikkaa.”
”Ahdistaa Suomi, jossa lapseni menevät armeijaan.”
”Jokin on ihan raiteiltaan.”
”Tää on täysimittaista hulluutta.”
”Tältäkö jengistä tuntui ennen toista maailmansotaa, et yhtäkkiä alkaa luisu todella pelottavaan suuntaan ja itse katsoo voimattomana sivusta?”
Viimeisin viesti on ystävältäni Tintiltä. Opiskelimme yhtä aikaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa ihmeellisellä 1990-luvulla, jolloin kylmä sota päättyi ja valtioiden välisiä raja-aitoja oli alettu purkaa. Nyt Tintti kertoo ajattelevansa jatkuvasti historiaa.
”Olen miettinyt Chamberlainia”, Tintti sanoo puhelimessa eräänä päivänä, kun vaihdamme kuulumisia, aiheina teini-ikäisten vanhemmuus, hiihtokelit, hieman tuskailua töistä – ja nyt sitten myös Neville Chamberlain.
Chamberlain oli Britannian pääministeri, joka allekirjoitti Münchenin sopimuksen Adolf Hitlerin kanssa syyskuussa 1938. Sen kuviteltiin johtavan rauhaan. Mutta toisin kuin oli sovittu, Hitler valloitti pian koko Tšekkoslovakian ja suursodan uhka Euroopassa kasvoi.
Historia on alkanut kiinnostaa uudella tavalla monia muitakin. Mennyt tulee puheeksi, kun haastattelen tekoälytutkijaa, jutustelen hotellin respan kanssa ja viestittelemme isäni kanssa muuttolinnuista.
Voi tietenkin kuvitella, että menneiden kertaaminen on alarmismia ja lietsontaa: käykö nyt kuten 1939?! Maailmansota! Ydintalvi!
Mutta ei, keskustelujen sävy on myötäelävä. Pohdimme, kuinka hyvin ihmiset tajusivat ennen toista maailmansotaa, mitä on edessä. Olivatko he kuten me nyt?
Sodan löyhkää ja väkivallan hajua oli ilmassa, sanoo historiantutkija Ville Kivimäki, kun pyydän häntä kuvailemaan ilmapiiriä ennen talvisotaa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto oli alkanut hajota, Espanjassa käytiin sisällissotaa, Saksa pyyhki Versailles’n rauhanehdoilla pöytää, Japani ja Kiina olivat sodassa keskenään. Stalinin vainot riehuivat pahimmillaan vuosina 1937–38, jolloin noin 700 000 ihmistä teloitettiin.
Ulkopoliittinen ilmapiiri oli kireä Suomessakin, Kivimäki sanoo. ”Sitä ei tarkalleen tiedetä, mitä ihmiset puhuivat kaduilla, mutta sen voi sanoa, että 1937–38 alkaen tunnelma alkoi muuttua.”
Tulevaisuudenuskoiseen aikaan hiipi huoli.
Taloudessa meni 1930-luvun lopulla hyvin. Maassa vallitsi lähes täystyöllisyys, junayhteydet paranivat, yhä useampi pääsi maaseudullakin kouluun. Metsä-, metalli- ja kemianteollisuudessa investoitiin, uusia työpaikkoja syntyi. 1930-luvun lopulla maaseudun kodeista noin puolella oli sähkövalo, kaupungeissa useimmilla myös vesiklosetti.
Ennen talvisotaa suurella osalla suomalaisista oli syitä katsoa tulevaan optimistisesti.
Toisaalta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen rauha rakoili ja Suomen vihamielinen naapuri pysyi vuodesta toiseen samana. Niinpä täällä varustauduttiin: 1930-luvun lopulla perustettiin tai laajennettiin Valtion Tykkitehdas, Ruutitehdas, Ammustehdas, Kivääritehdas, Lentokonetehdas.
Kun pääministeri A. K. Cajander (1879–1943) piti radiopuheen 16. huhtikuuta 1939, hän sanoi:
”Kaikki maamme valveutuneet kansalaiset tietävät, että kansainvälinen tilanne on vakava, vakavampi kuin milloinkaan sitten maailmansodan aikojen. Jokainen on myöskin sanomalehdistä sekä radion välityksellä voinut päivästä toiseen yksityiskohdittainkin seurata yleisen aseman milteipä kaleidoskooppimaista kehitystä.”
”Kansainvälinen luottamus horjuu, kansainväliset liitot ja lupaukset voivat pettää”, Cajander kuvaili.
Niinpä!
Ajattelivatko ihmiset kesällä 1939, että kohta alkaa sota?
Suurin osa ei varmaankaan ajatellut, Ville Kivimäki sanoo.
Hän uskoo, että ihmisellä on kyky ajatella jotenkin näin: huonolta näyttää, mutta mennään päivä kerrallaan, ehkä tämä tästä.
”Ei kukaan voinut tietää, mitä oli tapahtumassa.”
Kivimäki on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli SKS:n tutkimusjohtaja. SKS tallentaa ja tutkii arjen historiaa. Kivimäki itse on tutkinut muun muassa toisen maailmansodan kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa.
Hän kuvaa historiantutkimuksen perusasetelmaa näin:
Jälkeenpäin vuosia 1937–1939 ajatellaan sotaa edeltävänä aikana, vaikka tämä vääristää aikalaiskokemusta. Tuon ajan ihmisille tulevat vuodet olivat arkista tulevaisuutta.
Sotaa edeltävä aika ei silti ole pelkästään sodanjälkeinen luomus, Kivimäki tulkitsee.
Sota oli olemassa ”pelkona ja odotuksena” sekä arjessa että julkisessa puheessa. Ajassa oli ristiriitaisia kaikuja: kontrasti pelon ja toiveikkuuden välillä korostui, kun taloudessa pyyhki hyvin mutta sanomalehtien etusivuilla kerrottiin viikosta toiseen konflikteista Euroopassa.
”1930-luvun lopussa suomalaisilla oli aineksia ihan toisenlaiseen kertomukseen kuin mikä kävi toteen”, Kivimäki sanoo.
Hän ajattelee, että Suomessa oli idullaan ”ruotsalainen kertomus”. Olisimme voineet kulkea kohti kansankotiajatusta, hyvinvoinnin kasvua, kansakunnan yhteisiä tavoitteita. Sisällissota oli ohi ja poliittinen ilmapiiri oli kääntymässä polarisaatiosta kohti keskustaa, vihanpidosta kohti yhteyttä.
”Kyky kuvitella yhteisölle yhteinen tulevaisuus oli vahva.”
Yhteinen tulevaisuudesta tulikin, mutta ei sellainen kuin kuviteltiin.
Mitäköhän mediassa kerrottaisiin nyt, keväällä 2026, jos ajat olisivat toiset? Millainen olisi uutistarjonta, jos geopolitiikan palaset olisivat tiiviimmin paikoillaan?
Sitä emme tiedä, mutta sen tiedämme, että nyt kerrotaan panssarivaunuista, drooneista, ydinaseista ja siitä, mitä Donald Trump on raivonnut omassa sosiaalisessa mediassaan Truth Socialissa edellisyön aikana.
Kun Trumpin joukot tunkeutuivat Venezuelaan – tuosta noin vain, ihan normaalia nykyään – nuorempi lapseni takavarikoi minulta puhelimen, koska yritän seurata uutisia ruokapöydässä. Vanhempi lapseni soittaa nykyisestä kotimaastaan Ruotsista ja hokee puhelimeen: eihän noin voi tehdä, kai jengi viimein puuttuu tähän menoon?
No ei jengi puutu.
Tammikuun lopulla luen lehdestä pohdintoja siitä, pitäisikö Pohjoismailla olla ydinase.
Ydinase? Pohjoismailla!?
Muita uutisia samalta päivältä:
Onko Minneapolisissa puhkeamassa sisällissota?
Trump on lähettämässä toisen armadan kohti Irania.
Venäjä iski matkustajajunaan Harkovassa.
Tutkijat ovat huolissaan tekoälyn hallitsemattomasta yhdistämisestä sotilasjärjestelmiin.
Viestiryhmissä taivastelemme Yhdysvaltoja, Lähi-itää ja taas Yhdysvaltoja.
”Luen Gaza-raportteja, ahdistun, ajattelen että ei saa kääntää katsetta pois, sitten käännän.”
”Insta syöttää mulle Minnesotasta vastarinta-reelsejä. Lohduttaa tietää, että siellä on valtavasti ihmisiä, jotka on kaduilla raivoamassa ICE-agenteille.”
”Miten vois irrottautua amerikkalaisista teknologioista? En tajua mitään Linuxista. Miten sinne siirrytään?”
Hiihtolomalla helmikuussa istumme Kuusamossa Oulangan kansallispuiston Siilasmajalla. Siskon mies on tehnyt tulet, juomme kahvia puisista kuksista kuin mitkäkin eräilijät.
Tulille istahtaa joukko belgialaisia turisteja. Ja mistä sitä eurooppalaiset muusta puhuisivat erämaassa kuin ”tästä ajasta”.
Millaista täällä on asua, belgialainen mies kysyy. Ymmärrämme heti, mihin hän viittaa. Millaista on elää Venäjän rajalla?
Rajalle on tästä alle 20 kilometriä.
Kerromme, että olemme Kuusamosta kotoisin, nyt vain käymässä.
Olemme tottuneet asumaan itärajalla. Rauhan aikana raja seisoi hiljaisena metsässä. Mutta kriisiaikana se sähköistyy, tulee näkyväksi, vaikka samaa metsäähän tämä on, itä ja länsi.
Seurueeseemme kuuluva siskoni tytär opiskelee Joensuussa. Hän kertoo, että kun itäraja suljettiin, kaupassa käyminen muuttui. Kaduilta ja kaupoista puuttuvat venäläiset.
Ehkä isoin ero entiseen on se, että raja tuntuu eri tavalla kuin ennen. 1990-luvun jälkeen se välillä unohtui kokonaan.
Belgialaiset nyökyttelevät.
Yksi heistä sanoo, että Naton päämaja Brysselissä oli aiemmin kuin mikä tahansa kansainvälisen organisaation rakennus: YK, Punainen Risti, Nato, mitä näitä on. Nyt se tuntuu Naton päämajalta, militantilta tapahtumien keskipisteeltä.
Juttelemme siitä, mitä pieni ihminen voi tehdä tällaisena aikana. Hakeutua eräkämpälle, juoda kahvia termoksesta, kokea pienen eurooppalaisen hetken tulilla.
Hyvää reissua, stay safe!
Kevät 2026 etenee, samoin sodat.
Pentagon vaatii Iranin sotaan 200 miljardin dollarin lisärahoitusta, Hormuzinsalmi on suljettu, Kouvolaan harhautuu ukrainalainen drooni.
Ja kun päivä on maaliskuun lopulla pidentynyt niin että vielä iltakuudelta on valoisaa, Ylen Ukraina-seuranta kertoo: ”Venäjä on aloittanut keväthyökkäyksensä.”
Maaliskuu pähkinänkuoressa: keväthyökkäys.
Yleisradio perustettiin sata vuotta sitten, vuonna 1926. Seuraavalla vuosikymmenellä radiovastaanottimien määrä lisääntyi nopeasti. Vuoden 1939 alussa radiolupia oli 300 000, syyskuuhun mennessä jo 330 000.
Yhden radion äärelle kokoontui iso joukko ihmisiä. Oli tavallista mennä naapuriin kuuntelemaan radiota.
Helsingissä oli määrä järjestää olympialaiset vuonna 1940. Radioita hankittiin osin olympialaisten, osin muun uutisnälän takia.
Olympialaisia ei järjestetty. Uutisnälkä jäi.
Radio-ohjelmia keväällä 1939: aamuhartaus, säätiedotuksia, jäätiedotus, päiväuutiset, Suomen Pankin viralliset kurssit, aikamerkki, iltapäiväuutiset, keväiset karjanhoitotehtävät, mikrofonikäynti villakehräämössä.
Sanomalehdet jakaantuivat puolueen, aatteen ja kielen mukaan. Mediaa kulutettiin ahkerasti kaikissa kansanryhmissä. Mutta sellaista ei ollut, että jokaisen kokouksen – tai lypsyn – jälkeen pitäisi tarkistaa, mitä joku hullu despootti nyt on sanonut.
Ville Kivimäki sanoo, että ihmiset tapasivat toisiaan kasvokkain enemmän kuin nykyään.
Kirkonkylän raitilla, baareissa, ravintoloissa, koulujen pihoilla juteltiin. Huhut levisivät tansseissa, toreilla, iltamissa, talkoissa ja elokuvissa. Täysissä junissa vaihdettiin kuulumisia, samoin sukuloidessa ja kirkonmenojen yhteydessä.
Heinäkuun 1939 eduskuntavaalien alla maan isät pyrkivät paimentamaan ihmisiä kohti yhteisymmärrystä. Ei tiedetty, tuleeko sota, mutta se tiedettiin, että sota vaatisi yksituumaista kansaa.
Suomen puolustusmenoja nostetaan miljardeilla euroilla vuoteen 2029 mennessä. Puolustusbudjetti tulee todennäköisesti yli 2,5-kertaistumaan 2020-luvun aikana. Suomi hankkii lisää panssaroitua kalustoa, tykistöjärjestelmiä, ohjuksia, varustusteita, ilmapuolustusta.
On käynyt ilmi, että tarvitsemme myös droonimuurin.
Huhtikuussa puolustusministeri Antti Häkkänen kertoo maavoimien uudistuksen etenemisestä:
”…olemme hankkineet 12 kappaletta käytettyjä K9-panssarihaupitseja sekä näiden varaosia ja ylläpidon järjestelmiä…” , ”…hankinnalla kehitetään kustannustehokkaasti maavoimien tykistön suorituskykyä…”, ”…hankinta parantaa entisestään maavoimien tulivoimaa ja kykyä tukea operatiivisia joukkoja kauaskantoisella ja hyvän maasto- ja tieliikkuvuuden omaavalla tykistökalustolla…”
Suomi on jo irtautunut jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Se tuntui olevan päättäjille suorastaan juhlan aihe.
Toisaalta kansalaisia rauhoitellaan. Hätää ei ole, Nato-sateenvarjon alla ollaan, hankkikaa kotivara. Käy koko ajan hankalammaksi iloita siitä, että Alexander Stubb on Donald Trumpin kanssa golf-väleissä. Suomen arvoliittolaisesta ei vieläkään puhuta suoraan.
”Koventuvaa retoriikkaa”, analysoidaan Yhdysvaltojen presidenttiä, joka raivoaa pääsiäisen päätteeksi, että koko Iranin sivilisaatio kuolee tänä iltana.
Käyn kevään mittaan tuttujen perustamassa demokratiapiirissä. Siellä eri alojen ihmiset miettivät, mitä voisimme tehdä, kun autoritaariset voimat kaappaavat maan toisensa jälkeen.
Eräs mies on ostanut lähes kaikki Suomen kalaverkot ja lähettänyt ne Ukrainaan. Siellä viritetään nyt erilaisia verkkoja tunneleiksi, joita pitkin autot ajavat. Pienet droonit juuttuvat verkkoihin, ja autoilijat saattavat pysyä hengissä.
Eniten me silti puhumme avuttomuuden tunteesta: mitä voisi edes yrittää tehdä?
Joinakin iltoina sitä vaan kävelee ympäri Tokoinrantaa, ajattelee puhelimen ruudulla näkemiään Gazan lapsia ja värähtää raivosta.
Historiantutkija Helena Pilke muistuttaa, että vuoden 1939 Suomi oli militaristinen yhteiskunta. Poikia ja miehiä koulutettiin sotaan, naisia ja tyttöjä huolehtimaan kodista ja perheestä. Naisten tehtävä oli tukea miehiä, joiden velvollisuus oli maanpuolustus.
”Meidän ymmärtämäämme sodanvastaisuutta ja rauhanliikettä ei kovin paljon ollut”, Pilke sanoo.
Miksi ei?
”Ehkä syy oli siinä, että Suomi oli itsenäistynyt vasta parikymmentä vuotta sitten. Saavutetusta itsenäisestä valtiosta haluttiin pitää kiinni ja sen eteen oltiin valmiita uhrautumaan.”
Pilke sanoo, ettemme tietenkään voi päästä isovanhempiemme ajatuksiin ja mieliin. Voimme vain pohtia kontekstia: millaisessa todellisuudessa silloin elettiin?
”Sen ajan mielissä sota oli olotila, joka silloin tällöin tuli.”
1930-luvun aikuiset olivat jo eläneet läpi ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan. Ei ollut pitkää rauhan aikaa, jota muistella haikeana.
Intomielinen maapuolustustahto näkyi kaikkialla.
Puolustusvoimien propagandaa ei pyritty paljastamaan, vaan siihen haluttiin osallistua. Kirjailijat, toimittajat ja taiteilijat olivat isänmaan asialla. Eetos oli, että kunnon kansalainen puolustaa maataan ilolla.
Karjalankannaksella tehtiin vapaaehtoisvoimin linnoitustöitä koko kesän 1939 ajan. Kansalaiset lahjoittivat rahaa puolustusvoimille ja rajakylien asukkaat järjestivät talkoolaisille iltamia, tansseja ja retkiä Karjalan turistikohteisiin.
Talkoohenki ennakoi talvisodan henkeä.
Mitä Helena Pilke ajattelee tästä: tiedettiinkö kesällä 1939, että Suomi joutuu sotaan?
”Ei tiedetty, mutta pelättiin”, Pilke vastaa.
Hän arvioi, että sodan pelko nousi elokuussa 1939. Vielä keväällä ei uskottu, että sota tulisi Suomeen.
1930-luvullakin ajateltiin sodankäynnin olevan muuttumassa pelottavaan suuntaan. Näkymätön, salakavala, taivaalta käsin lähestyvä uhka huoletti ihmisiä – mitä tehdä, jos kaasupommeja alkaa tippua siviiliväestön keskuuteen?
Sotaa alettiin pelätä, vaikka välttämättä ei tiedetty, mitä pelättiin: paikallisten sotien sarjaa, eurooppalaista suursotaa, Neuvostoliittoa, maailmansotaa vai näitä kaikkia.
Ville Kivimäki on tutkinut sitä, millaisia unia suomalaiset näkivät ennen talvisotaa. Unissa vaara lähestyi Neuvostoliitosta: idästä tulee lentokoneparvi tai salamointia, taivaalla leijuu ruumisarkkuja. Sodan jälkeen unia saatettiin pitää enneunina. Jälkipolville ne kertovat lähinnä siitä, että sota oli suomalaisten mielissä jo ennen kuin se alkoi.
Suomessa media siirtyi propagandavaiheeseen jo hyvissä ajoin ennen talvisodan alkua.
”Media oli hyvin puolustuslaitosmyönteinen”, sanoo Helena Pilke. Hän on tutkinut Suomen sotien propagandaa ja sensuuria.
Kesällä 1939 erityisesti kokoomuslainen Uusi Suomi piti yllä maanpuolustuksen merkitystä.
Kun Kannaksen suuret sotaharjoitukset käynnistyivät elokuussa, Uusi Suomi kirjoitti niistä kuten kirjoitettaisiin oikeasta sodasta, Pilke sanoo.
Vaikuttaa siltä, että passiivisen uutisseurannan sijaan moni suomalainen osallistui maan hyväksi tehtävään työhön.
Ville Kivimäki kuvailee 1930-luvun kansakoulunopettajia:
”Se puhti, jolla nämä kansankynttilät toimivat, oli ällistyttävää. He vetivät talkoita ja pikkulottia, järjestivät uimakouluja, hoitivat ryytimaata, osallistuivat politiikkaan, lausuivat runoja iltamissa. Aikamoisia dynamoita, kertakaikkiaan tavattomia tarmonpesiä!”
Kivimäki sanoo opettajien luoneen ympärilleen tulevaisuudenuskoa.
Iltaisin ei lojuttu sohvilla tsättäilemässä kavereiden kanssa ja kauhistelemassa maailmaa. 1930-luvun ihanneihminen oli kuin valtiovarainministeriön budjettipäällikkö: hyväkuntoinen ja työteliäs mies, joka pitää itsestäänselvyytenä, että naiset hoitavat lapset ja vanhukset.
Ehkä oli myös niin, että yhteisön vuoksi oltiin valmiita uhrautumaan, sillä elämältä ei odotettu henkilökohtaista tyydytystä.
”Tuon ajan ihmiselle elämän tarkoitus ei ollut onnellisuus itsessään”, Kivimäki sanoo. ”Onnellisuuspaine on myöhempien aikojen tuotos.”
Kesä 1939 oli kuuma ja kaunis.
”On ollut niin ihanan heleitä aurinkopoutia, taivas miltei joka päivä hiiluvan syvänsininen kuin sydänkesän aikaan. Ja Saimaan vesi kuin lämmintä mettä!” kuvailee Lappeenrannan seudulla ilmestyvä Etelä-Saimaa kesäsäätä (3.8.1939).
Heinäkuu oli viimeinen rauhan kuukausi Euroopassa. Sitä ei vielä tiedetty.
Sanomalehdet raportoivat heinäkuun alussa pidetyistä eduskuntavaaleista, olympialaisten odotuksesta ja päällisin puolin rauhallisena soljuvasta arjesta.
Heinäkuun lopulla Helsingin Sanomissa tarjottiin tunteja saksan, englannin ja matematiikan ehtolaisille. Muita asioita: sisäkkö ja juoksupoika saa paikan, lehmiä vaihdetaan teuraskarjaan, kankaita myydään vähittäin ja tukkuna.
1930-luvun lehdissä oli tapana kuvata ihmisten yksityiselämää hyvinkin yksityiskohtaisesti. Auto-onnettomuudessa eräälle miehelle tulee kuhmuja, naarmuja ja vasempaan olkapäähän ongelmaa (HS, 27.7.1939).
Kihloissa-palstalla Sinikka Muukkonen ja Gerhard Strömberg ilmoittavat, että ”kihlauksemme on purettu” (HS, 26.7.1939).
Uutisena kerrotaan, että kirvesmies Arthur Nestor Järvinen, 43, sai sydänkohtauksen uidessaan ja kuoli (HS, 26.7. 1939).
Sanomalehdissä seurattiin tarkasti myös Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton neuvotteluja, joiden tavoitteena oli Adolf Hitlerin Saksan aggression hillitseminen. Neuvottelut olivat hitaita ja lopulta ne epäonnistuivat.
Suomen asema muuttui entistä vaarallisemmaksi.
Heinäkuun lopulla Karjala-lehti esitti toiveen:
”…eikö meidänkin hallituksellamme olisi syytä raottaa ulkopolitiikan verhoja ja sanoa jotakin kansalle siitä, missä me tällä kertaa olemme.”
Syksyä kohden ilmapiiri kääntyi heleästä painostavaksi.
Elokuun viimeisenä päivänä Etelä-Saimaa kirjoitti:
”Sodanuhkan vakavuus alkaa vaikuttaa tavallisen siviiliväestön keskuudessa.”
Lehdelle oli kerrottu, että ”eräät vanhat mummot” ostelevat sokeria ja kahvia varastoon.
Näin ei pitäisi tehdä, lehti opasti, eikä ihme, sillä pääesikunnan viestintäosasto oli lähettänyt elokuun lopussa sanomalehtien päätoimittajille kirjeen, jossa se tähdensi, että säännöstelystä ei pidä kirjoittaa lehdissä, etteivät ihmiset innostu hamstraamaan.
Sanomalehdet pyrkivät rauhoittelemaan kansaa.
Kunnes sitten 3. syyskuuta 1939.
Kuolemantanssi on alkanut Euroopan kartalla. Sotarummut soivat Euroopassa.
Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta Puolaan. Sota, jonka opimme myöhemmin tuntemaan toisena maailmansotana, alkoi.
Keväällä 2026 ei tunnu enää tarpeelliselta luetella erikseen, miten monipuolisella tavalla maailmankirjat ovat sekaisin.
Kun puhumme nykyisestä epävarmuudesta, sanomme ”näinä aikoina” tai ”tämä aika”. Keskusteluissa on yleistä mainita, ikään kuin reunahuomautuksena, että ”nyt kun kaikki on päin helvettiä muutenkin…”
Kaikki tietävät, mihin tällä ajalla viitataan.
Alamäki tasapainosta kohti sekasortoa on ollut nopea. Kukaan ei tiedä, montako napaa maailmassa nyt on, mutta se on tiedossa, että vanha, toisen maailmansodan jälkeen syntynyt järjestys on hajonnut.
Eräänä päivänä ystävä kirjoittaa viestiryhmässä:
”Silläkin uhalla, että kuulostan täysin sotahullulta, musta pitäisi vakavasti miettiä, miten aletaan tuottamaan lisää aseita…”
Toinen ystävä kertoo ostaneensa kriisiradion. Sillä voi kuunnella viranomaistiedotuksia ja samalla se on myös taskulamppu ja lisäakku. ”Ahdisti, kun niitä drooneja alkoi tippua”, hän selittää.
Kolmas on nostanut hätäpäissään kasan käteistä. ”Varalta”, hän kommentoi.
Minusta ei silti vaikuta siltä, että tämän ajan päällimmäinen tunne olisi pelko. Pikemminkin on levoton olo. Kiihtynyt. Epäuskoinen. Mitä helvettiä nyt taas!
Ville Kivimäki ottaa esille tavan kuvata kunkin ajan ilmapiiriä: tulevaisuus joko aukenee tai sulkeutuu.
Suomessa 1930-luvun loppu oli avautuvan tulevaisuuden aikaa. Lupaus paremmasta oli olemassa ja tuleva näytti tarjoavan uusia mahdollisuuksia. Vähän kuin ysäri! Silloin happi lisääntyi ja politiikassa katsottiin eteenpäin.
Nyt on päinvastoin.
Vuotta 2026 määrittävät käpertyminen, pettymys, turhautuminen, ja todentotta, sulkeutuvan tulevaisuuden tunne. Nuorten tulevaisuususko on tutkimusten mukaan jopa romahtanut.
Osa ihmisistä ratkaisee uutisista syntyvän ahdistuksen tunteen lopettamalla uutisten seuraamisen.
Lokakuussa 1939 reserviläisiä alettiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin. Niitä kutsuttiin nimellä YH. Käytännössä kyseessä oli liikekannallepano. Joukkojen pääosa siirrettiin itärajalle ja Karjalankannakselle.
Osa miehistä ja pojista ei palannut enää ikinä kotiin, mutta viranomaiset väittivät, että valmiustilassa olevien joukkojen lisääminen on ”mitä luonnollisin toimenpide”, sillä monissa muissakin Euroopan pienissä maissa oli kutsuttu turvallisuussyistä aseisiin monta kertaa suurempia joukkoja kuin ”täällä rauhallisessa Suomessa”.
Lokakuun ensimmäisten viikkojen aikana noin 100 000 helsinkiläistä evakuoitiin maaseudulle sukulaisten ja tuttavien luo. Myös Viipurista ja raja-alueilta alettiin siirtää siviiliväestöä pois.
Suomen Kuvalehti raportoi ”kaupunkilaisten pakollisesta syyslomasta”, jonka aikana äidit, tädit ja isoäidit hoitivat lapsia ja valmistivat kaasunaamareita ja sidetarpeita – luonnollisestikin työ sujui rattoisasti ja lapsetkin vain nauttivat ylimääräisestä lomasta (SK, 21.10.39).
Suomen poliittinen johto oli rampannut Moskovassa neuvotteluissa, mutta sopua alueluovutuksista ei ollut syntynyt. Neuvostoliitto vaati Suomelta alueluovutuksia Karjalankannakselta, Suomenlahden saaristosta ja Hangosta.
Päättäjät saati kansa eivät tätä vielä tienneet, mutta Suomen oli jo päätetty kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Tieto Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirja tuli julki vasta myöhemmin.
Evakuointi alkoi tuntua ainakin joidenkin mielestä turhalta.
Evakuoidut perheet pommittivat kaupunkiin jääneitä puheluilla ja kirjeillä, joissa kertoivat haluavansa takaisin kotiin. Helsingin Sanomat opasti lokakuun lopussa (29.10.1939), että tämä ei nyt käy. ”Evakuoituna oleminenkin on isänmaan palvelusta ja se on suoritettava urheudella.”
Lehti vakuutti, että mieliala rajavartiossa olevissa puolustusjoukoissa on reipas ja rohkea.
”Nämä miehet ovat valmiit kestämään iloisin mielin kaikki leirielämän vaivat ja tarpeen tullen uhraamaan kaikkensa maan ja kansan puolesta”.
Moskovan neuvotteluja johti J. K. Paasikivi. Ne päättyivät marraskuun puolivälissä, tuloksettomina mutta ilman sodanjulistusta. Evakuointeja alettiin purkaa.
Viimeisinä päivinä ennen talvisotaa moni suomalainen ajatteli, että tästä taidettiin sittenkin selvitä. Koulut pääsivät jatkamaan opetusta, luokissa harjoiteltiin lauluja ja virsiä joulujuhlia varten.
Ilmakin viilenee, kuka tänne talvella hyökkäisi!
Kevät 2026 on poikkeuksellisen lämmin koko maassa.
EU valmistelee hybridisotaharjoituksia, Venäjän sotakassa kasvaa Iranin sodan takia, Giorgia Meloni moittii Jeesuksena esiintyneen Trumpin haukkuja paaville.
Kotipihojen terasseilla, kerrostalojen parvekkeilla ja kaupunkien puistonpenkeillä ihmiset nostavat silmälasit otsalle ja kääntävät kasvot kohti aurinkoa.