Vanhalla rahalla
Onko Suomessa wallenbergejä, jotka pitäisivät pääomat kotimaassa, A. Ahlströmin toimitusjohtaja Jyrki Vainionpää?
7
MIN
Yrityskauppa olisi Suomen taloushistorian suurin. Suomalainen hissiyhtiö Kone teki huhtikuussa 29,4 miljardin euron ostotarjouksen saksalaisesta kilpailijastaan TK Elevatorista.
Jos kauppa toteutuu, Koneesta tulee maailman suurin hissi- ja liukuporrasyhtiö.
Aivan tällaisia talousliikkeitä ei olisi odottanut suomalaiselta sukuyhtiöltä. Ja Kone on sukuyhtiö. Sen osakkeita voi ostaa Helsingin pörssistä, mutta määräysvalta yhtiössä ei ole myynnissä.
Valta on yhdellä omistajalla, Antti Herlinillä, joka käyttää yli 62 prosentin valtaa Koneessa.
Vanhat suomalaiset sukuyhtiöt ovat varovaisen maineessa. Vältetään riskejä, keskitytään vanhan rahan hoivaamiseen.
Yrityskauppa on aina riski, ja mitä suurempi kauppa, sitä suurempi riski. Koneen ostotarjouksen runsaalla 29 miljardilla eurolla kuittaisi lähes kolmasosan Suomen valtion vuoden 2026 menoista. Tosin valtaosa hinnasta on tarkoitus maksaa yhtiön osakkeilla.
”Koneen ostotarjous on hieno uutinen. On aina hyvä, kun suomalainen yhtiö on yrityskaupoissa ostajana”, sanoo Jyrki Vainionpää. Hän johtaa Ahlströmin suvun sijoitusyhtiötä A. Ahlströmiä.
”Mutta siihen en usko, että sukuyritykset olisivat varovaisempia kuin suomalaiset yritykset keskimäärin. Pikemminkin päinvastoin.”
”Jos yrityksellä on yksi vahva pääomistaja, se avaa mahdollisuuden tehdä isojakin päätöksiä. Niin kuin Koneessa tehtiin. Isompia kuin sellaisessa pörssiyhtiössä, jossa omistus on erittäin hajaantunutta.”
A. Ahlström -yhtiö täyttää tänä vuonna 175 vuotta. Jos se uhkaa unohtua, voi käydä vilkaisemassa yhtiön pääkonttorin neuvotteluhuoneen takaseinää.
Siellä katsoo kehyksissä Antti Ahlström. Merikarvialta kotoisin oleva maanviljelijän poika, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla rikastui laivanvarustajana ja osti rahoilla ruukkeja Länsi-Suomesta.
Nyky-Ahlströmin hahmottaminen vaatii hieman vaivannäköä. On kolme yhtiötä: Ahlstrom, A. Ahlström ja Ahlström Invest.
Jyrki Vainionpää johtaa A. Ahlströmia, se on suvun sijoitusyhtiö, joka omistaa monenlaista. Erikoispaperiyhtiö Munksjötä, lasinvalmistuskoneita tekevää Glastonia, hakkuuyhtiö Metsäkonepalvelun, kiinteistöjä, metsiä.
Ja kartanon, tai tarkkaan ottaen ruukkialueen.
Alkuperäistä Ahlströmiä, ö-pisteensä menettänyttä Ahlstromia, sijoitusyhtiö ei suoraan edes omista. Omistus on Ahlström Invest -yhtiössä.
Jyrki Vainionpää ei kuulu sukuun, hän on palkkajohtaja. Se on suomalaisissa sukuyhtiöissä koko ajan yleisempää.
Toimitusjohtaja Vainionpään pomo on hallitus, sen kahdeksasta jäsenestä kaksi kuuluu sukuun. Lisää Ahlströmejä on yhtiön hallintoneuvostossa.
”Meillä on hallitus, joka on vahvasti bisnesorientoinut, ja enemmistö siinä on ulkopuolisia. Hallintoneuvosto tuo mukaan perheen näkökulman, mutta ei ota kantaa päivittäisiin operaatioihin tai johtamiseen.”
Yhteensä A. Ahlstromia omistaa 250 suvun jäsentä.
”Täytyy erottaa, mitkä asiat liittyvät tunteeseen ja mitkä rahaan”, Jyrki Vainionpää sanoo.
”Sijoituksissa me olemme lähtökohtaisesti kapitalisteja. Sitten on pieni osa tästä kokonaisuudesta, jossa on myös tunnepuolta.”
Ajoittain liian tunnepohjaista päätöksentekoa on pidetty sukuyhtiöiden heikkoutena. Kun ajattelee liikaa vuosisataisia perinteitä, ei pysty tekemään juuri nyt liiketaloudellisesti järkevimpiä päätöksiä.
”Esimerkiksi tämä rakennus, jossa me nyt ollaan, totta kai tämä on taloudellinen sijoitus.”
Eikä varmaan lainkaan kehnompi sijoitus. A. Ahlströmin toimisto sijaitsee kivilinnassa Eteläesplanadilla Helsingin ydinkeskustassa. Yläkerrassa toimii klassikkoravintola Savoy.
”Mutta tämä on myös se teollisuuspalatsi, jota ei koskaan myydä, johon suhtaudutaan erittäin vahvasti myös tunteella.”
Riittävän vanhan suomalaisen sukuyhtiön tunnistaa yleensä siitä, että se omistaa kartanon tai vähintään sukutilan. Herlineillä on Thorsvikin tila Porkkalassa, Ehrnrootheilla Vantaan kartano Janakkalassa. Ahlströmien ruukkialue sijaitsee Noormarkussa Porin lähellä.
”Noormarkku on sata prosenttia tunnetta ja nolla prosenttia taloudellista intressiä. Mutta kun ajatellaan näitä meidän varsinaisia sijoituksia, niin totta kai niissä meidän tavoite on hakea tuottoa.”
Ehkei taloustieteen ihanne puhtaasti kylmällä järjellä tehtävistä liike-elämän ratkaisuista lopulta edes ole kovin osuva.
”Uran alkuvaiheessa ajattelin, että bisnespäätökset ovat aina puhdasta analyysia ja matematiikkaa. Nyt kun täytän pian 50, voin sanoa, että kyllä mukana on aina myös tunnetta, oli sitten kyse pörssiyhtiöstä tai sukuyhtiöstä.”
Vanhoista suomalaisista pääomasuvuista on toivottu sinivalkoisen omistuksen ankkureita. Aivan kuin Wallenbergit Ruotsissa, nämä sukuyritykset huolehtisivat, että perinteiset yritykset pysyvät kotimaisessa määräysvallassa.
Käytännössä näin ei ole, suvut myyvät omistuksiaan eikä ostajaa välttämättä löydy kotimaasta.
Oikeastaan Ahlstromkaan ei enää ole omistuksella mitattuna suomalainen yhtiö. Se ei myöskään ole enää Ahlströmin sukuyhtiö.
Yhtiö lunastettiin pois pörssistä vuonna 2021. Nykyään siitä 55 prosentin enemmistön omistaa amerikkalainen pääomasijoitusyhtiö Bain. Suvun sijoitusyhtiöllä on 37 prosentin omistusosuus ja loput Ehrnrootheilla.
Ajatus amerikkalaisesta pääomasijoittajasta ja vanhasta suomalaisesta teollisuussuvusta saman yhtiön omistajana kuulostaa äkkiseltään oudolta. Pääomasijoittaja ostaa yhtiöitä myydäkseen ne eteenpäin. Tarkoituksena ei ole omistaa 175 vuotta, ei edes 17 vuotta.
Perinteisesti pääomasijoittajia on pidetty kärsimättöminä omistajina, jotka esimerkiksi rajuilla kululeikkauksilla runnovat sijoituksensa nopeasti myyntikuntoon välittämättä yhtiön pitkän ajan selviytymisestä.
Jyrki Vainionpään mukaan käsitys pääomasijoittajista yritysmaailman lyhytnäköisinä sitruunanpuristajina ei pidä paikkaansa.
”Nykyään maailmanluokan pääomasijoitusyritys ymmärtää sen, että ei yritysten arvoa maksimoida niin, että siitä rutistetaan kaikki mehut irti. Ehkä se oli niin 30 tai 40 vuotta sitten.”
Pääomasijoittaja omistaa yleensä enemmistön eli käyttää valtaa yrityksessä. Bainin tarkoituksena on kehittää Ahlstromin toimintaa ja saada yhtiö kasvamaan nopeammin. Se nostaa sijoituksen arvoa.
Jossakin vaiheessa 55 prosentin osuus Ahlstromista kuitenkin tulee myyntiin. Se voi päätyä suvun haltuun, takaisin pörssiin tai jollekin uudelle pääomistajalle.
”Bainin liiketoimintamalliin kuuluu, että he myyvät omistuksensa jossakin vaiheessa, se on selvä. En nyt lähde spekuloimaan prosessin aikataululla tai sen lopputulemalla.”
Koneen tekemä ostotarjous on poikkeuksellinen: suomalainen yritys lähtee maailmalle tekemään jättiostoksen. Nykyään tutumpi on tarina suomalaisesta yrityksestä, joka ostetaan ulkomaille.
Niin on käynyt uudemmille yhtiöille, kuten pelijätti Supercellille. Enemmistö siitä myytiin vuonna 2013 Japaniin. Ulkomaille on päätynyt myös perinteisempiä teollisuusyrityksiä, kuten maalivalmistaja Tikkurila vuonna 2021. Sen ostivat amerikkalaiset.
”Olen sillä tavalla isänmaallinen, että periaatteessa olisi hienoa, jos suomalaiset yritykset olisivat suomalaisessa omistuksessa”, Vainionpää sanoo.
”Mutta vaikea sitä on myyjien puolesta viisastella. Ulkomaille myydyistä yrityksistä on viime vuosina saatu todella hyviä hintoja.”
Kun suomalaiselle yritykselle etsitään kotimaista ostajaa, on ongelmana usein pääoman puute. Se on myös ongelma, kun Suomeen halutaan rakentaa vaikkapa uusi tehdas, sijoittajakielellä tehdä teollinen investointi.
”Meiltä puuttuu yleisesti pääomia ja erityisesti pääomia, mitä tulee teollisiin investointeihin. Suomessa on aika vähän tahoja, jotka tekevät niitä. Pääomasijoittajat keskittyvät yleensä muille aloille kuin valmistavaan teollisuuteen.”
Osittain kyse on jälleen rahasta tai pikemminkin sen puutteesta.
Suomessa vaikkapa 300 miljoonan euron pääomasijoitusrahasto on jo suuri. Ja sata miljoonaa on suuri raha, jos halutaan sijoittaa kasvuvaiheen teknologiayritykseen. Tehdashankkeissa puhutaan kuitenkin miljardeista.
Suomen uusin sellutehdas Kemissä maksoi noin kaksi miljardia euroa. Blastr Steel -yhtiön Inkooseen suunnitteleman terästehtaan hintalappu on neljä miljardia euroa.
”Valtio tekee hyvää työtä teollisissa sijoituksissa esimerkiksi akkualalle, arvostan sitä. Mutta ei se missään tapauksessa ole ihanteellinen tilanne, että valtion on lähdettävä näihin mukaan.”
Löytyisikö pääomaa suuriin teollisiin investointeihin suomalaisista sukuyhtiöistä? Usein niiden rahat ovat saaneet alkunsa juuri hurjapäisestä teollisesta riskinotosta. Tosin se riski otettiin ehkäpä joskus 1800-luvulla.
”No oletetaan, että meillä on erittäin hyvä teollinen sijoitus, jossa riski ja tuotto ovat tasapainossa. Usein sanotaan, että ei tämä ole sen tyyppistä sijoittamista, mitä me perheyhtiössä tehdään.”
Kyse ei ole edes siitä, että sukuyhtiöt haluaisivat karttaa riskiä. Suuret sijoitukset tehtaisiin eivät yksinkertaisesti kuulu vauraidenkaan pääomasukujen sijoitusstrategiaan.
Ajatus Suomen pääomaköyhyydestä ei ole aivan uusi. Halutessaan sen voi löytää jo 1800-luvulla sanoitetusta Maamme-laulusta, jossa mainitaan kahteenkin otteeseen Suomen köyhyys.
Tarkemman analyysin aiheesta teki Urho Kekkonen vuonna 1952 ilmestyneessä Onko maallamme malttia vaurastua -pamfletissa.
Kekkosen mukaan valtion on rahoitettava suuria teollisuushankkeita, koska yksityistä pääomaa on Suomessa niukasti. Valtionyhtiöt rakensivatkin esimerkiksi terästehtaan Tornioon ja öljynjalostamon Porvooseen.
Ongelma on siis ollut tiedossa, ratkaisuja siihen on keksitty niukasti. Mitään taikakeinoa ei ole Jyrki Vainionpäälläkään tarjota.
”En halua lähteä politiikan puolelle. Mutta ehkä sen voi sanoa, että verotuksessa pitäisi pyrkiä tekemään päätöksiä, jotka auttavat pääomien kerääntymistä sekä yrityksiin että suvuille. Että ne kykenevät sitten investoimaan Suomeen.”
Pääomien kerryttämiseen pyritään esimerkiksi Virossa. Siellä on käytössä veromalli, jossa yritys ei maksa voitoistaan veroa, jos rahat käytetään uusiin investointeihin. Veroa maksetaan vasta, kun voitto otetaan ulos yrityksestä esimerkiksi omistajille maksettavina osinkoina.