Hurmaavia laskoksia

Anu Kaajan Siluetinleikkaaja on kaunokirjallinen runsaudensarvi, joka vahvistanee entisestään kirjailijan mainetta proosan uudistajana. Spekulatiivisella fiktiolla ja fantasialla leikittelevä romaani koostuu sisäkkäisistä kertomuksista, joita kehystää nimettömäksi jäävän minäkertojan selostus elämästään ”Romahduksen” jälkeisessä ajassa.

Kertoja asuu saarella, jonne saapuu uusia asukkaita harvakseltaan mystisen verhon takaa. Pienessä kirjastossa vaalitaan sivilisaation tuhosta selvinneitä teoksia.

Kerronnan tyyli viehättää: kevyen koukeroisia virkkeitä maustavat ”kiireissänsä”-tyyppiset vanhahtavat omistusliitteet ja ylevät sananvalinnat, kuten ”elonvaateen aistimus”.

Kertojan mielenkiinnon kohteena on erityisesti edesmennyt Lucia, joka ehti ennen saarelle muuttamistaan elää meidän ajassamme eli ”Romahduksen ajan Suomenmaassa”. Lucian muistiinpanot ja arkistoima materiaali tuuppaavat lukijan vielä yhdelle kertomuksen tasolle kuin Liisan Ihmemaahan tai Lucyn kaapin perältä Narniaan.

Lucia on nimittäin kirjallisuudentutkijana perehtynyt ”Siluetinleikkaaja”-nimiseen suosittuun romaaniin 1980-luvulta. Siinä pienet lapset yrittävät selviytyä auringon korventamassa fantasiamaailmassa eli ”Maisemassa”. Pois voi päästä vain suorittamalla vaarallisia tehtäviä – säädyllisesti pukeutuneena. Siispä vaatteista käydään armotonta taistelua.

Kirjallisuudentutkijana työskentelevä ystäväni luki Kaajan romaania ja luuli alkuun, että fantasiajaksot ovat sitaatteja jostain oikeasta lastenkirjasta. ”Phyllis Wells” on kuitenkin keksitty kirjailija, ja ”Siluetinleikkaaja” paljastuu pian pastissin sijaan parodiaksi. Tämän huomaa viimeistään kohdassa, jossa pervo Kreivi yrittää usuttaa lapset riisumaan vaatteensa ja piiskaamaan toisiaan. Kaajan sepite on kaikessa hirveydessään riemastuttavaa – kiehtova sekoitus C. S. Lewisin moraalista ehdottomuutta ja Markiisi de Saden eroottista sadismia.

Lasten julma kohtelu ja hyväksikäyttö nousevat teemaksi myös kehyskertomuksissa. Lucia kavahtaa ”Japaninmaassa” vieraillessaan lapsen näköisiä seksinukkeja, ja minäkertoja ihmettelee Romahduksen ajan ihmisten tapaa seksualisoida elokuvien lapsitähtiä.

Katsomista ja katseen ahnautta kritisoidaan Siluetinleikkaajassa myös vertauskuvallisesti. Kertojan kotisaarta ei valaista keinotekoisesti, joten asukkaat elävät pääosin pimeydessä. Pimeys merkitseekin heille turvaa ja armoa, valo taas julmuutta.

Metaforien osalta teos ei ole täysin johdonmukainen. Esimerkiksi kertoja ei valitse tiedon suhteen pimeyttä, vaan kadehtii toiselta saarelta vierailemaan tulleen kollegansa antiikin tuntemusta.

Lasten lisäksi romaanissa puolustetaan eläimiä. Lucia ja hänen kumppaninsa ahdistuvat merimetsojen kohtelusta, pöllökahviloista ja tehotuotannosta. Romahduksen aikana eläinten rääkkääminen julkisilla paikoilla oli toki rikollista, mutta laillista silloin, mikäli kidutus tapahtui piilossa katseilta ja eläin aiottiin syödä, kertoja selittää.

Siluetinleikkaajan sanoma on näin ollen selvä ja ilmiselvä: heikompia ei saa hyväksikäyttää. Sen kummemmin viestiä ei syvennellä. Tämä ei tarkoita, että romaani olisi pinnallinen. Kaajan poetiikka vain on omintakeista: hän ei luo merkityksiä syvyyssuunnassa, vaan horisontaalisesti, kiehtovia aineksiaan leventäen ja laskos­taen. Jo mainittujen teosten ja tekstien lisäksi romaani vilisee viittauksia niin elokuviin, myytteihin kuin 1700-luvun alankomaalaiseen maalaustaiteeseen.

Hurmaavimpia vekkejä muodostavat Lucian karnevalistiset ”Varjokuvakertomukset”. ”Lintujen kosto” -nimisessä tarinassa korpit pahastuvat Linnut-elokuvan linturepresentaatiosta niin, että päättävät kakata Hitchcockin päähän mahdollisimman usein.

Eräs korppi lyöttäytyy yhteen ohjaajan ahdisteleman näyttelijä Tippi Hedrenin kanssa ja sytyttää tämän kanssa savukkeen. Kaaja kiepsauttelee valtasuhteita monimielisesti ja hauskasti: ”Myös Hitchcockin miehuus on mukana, se on jauhettu tupakan sisään. Hitchcock on suostunut järjestelyyn, sillä tupakka on Hedrenin suussa.” 

Anu Kaaja: Siluetinleikkaaja. 289 sivua. S&S, 2026.