Eurokiistat ovat kauppasotaa
Euroalueen talouskriisiä tarkastellaan lyhytnäköisestä päivänpolitiikan näkökulmasta. Kuitenkin talousalueiden keskinäisiä suhteita säätelevät myös historian pitkäaikaiset rakenteet. Vuosisatoja Pohjois-Eurooppa, myös suuri osa nykyisestä Saksasta, oli Etelä-Euroopan talous- ja kulttuurimahtien kannalta periferiaa.
Talousmaantieteen suuri muutos alkoi vuosisatoja sitten, kun talouden painopiste alkoi siirtyä Välimeren alueelta pohjoisemmaksi Pohjois-Atlantin suuntaan. Etelä-Euroopan suhteellinen asema luhistui jo 1600-luvulla, kun Alankomaiden ja Englannin vaikutusvalta kasvoi niiden taloudellisen etevämmyyden myötä. Pohjois-Euroopan valtioiden, kuten Saksan ja Ruotsin, menestys on osa samaa kehitystä.
Aluksi myös Ranska hyötyi käänteestä. Sen asema kuitenkin heikkeni 1900-luvulla. Talouden ja diplomatian entinen suurmaa taisteli koko vuosisadan vaikutusvaltansa hupenemista vastaan – usein tuloksellisesti.
Ranska hyötyi Saksan heikkoudesta ja jaosta. Se myös torjui toistuvasti Britannian EEC-jäsenyyden 1960-luvulla.
Niinpä ranskalaiset saivat mestaroida Euroopan yhdentymisellä ja välttyivät vaikeilta kompromisseilta. Euroopan yhdentyminen olikin ennen kaikkea Ranskan johtama projekti, jolla se paikkasi heikkenevää asemaansa.
Ranskan onnistumisista huolimatta Pohjois- ja Luoteis-Euroopan maat, kuten Saksa ja Iso-Britannia vahvistuivat entisestään 1990-luvun lopulla. Suomen nousu taloudenpidon eliittimaaksi korosti Pohjoismaiden erityisluonnetta.
Ylenmääräinen velkaantuminen ei ole vain eteläeurooppalainen ilmiö. Eteläeurooppalaisen taloudenpidon vararikko ei johdu kansojen luonteesta vaan siitä, että aikanaan toimineet mallit eivät enää ole kilpailukykyisiä nykyoloissa. Pohjoisen Euroopan maat ovat onnistuneet paremmin.
EU:n sisäiset kiistat ovat kauppasotaa, jossa Ranskan ja Italian johtamat Etelä-Euroopan valtiot yrittävät pitää kiinni niitä suosineista talouden ja kaupan rakenteista. Euroalueen ainoa suurvalta Saksa haluaa mahtinsa mukaisen uuden roolin, Iso-Britannia taas suojaa Lontoon Cityn asemaa maailman finanssikeskuksena. Euromaiden pankkiunioni jää torsoksi niin kauan kuin Lontoon Cityssä on erilaiset pelisäännöt.
Ilman muita Pohjoismaita Suomella ei ole luonnollisia liittolaisia euromaiden joukossa. Saksan ja Suomen linjaukset ovat olleet usein samankaltaisia. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka paljon linjanvedoissa on taktikointia ja kuinka paljon pohjoisen yhteisiä arvoja, kuten työmoraalin ja kurinalaisen taloudenpidon ihanteita.
Kuitenkin vahvojen talousalueiden Pohjois- ja Luoteis-Eurooppa, jossa ydinperheellä ja yksilönvapaudella on ollut suuri merkitys, on myös vahvimmin protestanttinen Eurooppa. Taloustieteilijä John Kay on esittänyt, että teollisuusyhteiskunnan ja markkinatalouden aikana katoliset maat ovat kyenneet seuraamaan pohjoisen talouden ja kulttuurin malleja vain sillä edellytyksellä, että uskonnon merkitys on kaikkiaan vähentynyt.
Pienten maiden on valittava sen mukaan, minkä ison maan politiikkaa myötäillen voidaan saada suotuisia ratkaisuja. Ajatus on inhottava, mutta näin täytynee toimia, kunnes EU:ssa syntyy oma pohjoinen ryhmittymänsä.
Kun Ruotsi puuttuu kärjestä, on epäilyksenalaista, onko pienestä Suomesta johtajaksi Saksan kanssa. Mutta ei se mahdotonta ole.