Romaanissa nimi on enne

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2026.

Helsingin Sanomat kertoi alkuvuonna Liisasta, joka halusi voimaannuttaa itseään ja otti sukunimekseen Ihmemaa. Aluksi hörähdin hassulle jutulle, sitten mietin, minkälaiselle romaanihenkilölle voisin laittaa nimeksi Liisa Ihmemaa.

Olisiko hän tavallinen tyyppi, jolla sattuu olemaan tunnettuun satuun viittaava nimi? Vai arvoituksellinen hahmo, jonka persoonallisista ulottuvuuksista nimi vihjaa?

Ensin mainittu vaihtoehto tuntui luontevammalta.

Ajattelin, että Liisa Ihmemaa olisi niin turtunut nimensä herättämiin reaktioihin, ettei jaksaisi enää kiinnittää niihin huomiota. ”Nimi mikä nimi”, hän vastaisi, kun joku murjaisisi, että sinä olet sitten se Ihmemaan Liisa.

Liisa työskentelisi Mehiläisessä sairaanhoitajana, ja Ihmemaan vastaanotolle voisi varata ajan verkkosivustolta.

En kehitellyt ajatuskudelmaani tämän pidemmälle. Tajusin nopeasti, että olisi vikatikki nimetä romaanihenkilö Liisa Ihmemaaksi, koska nimessä olisi liikaa painolastia Lewis Carrollin lastenromaanista. Hauskuus menettäisi nopeasti tehonsa.

Korkeintaan Liisa Ihmemaa voisi piipahtaa pikaisesti sivuhenkilönä. Romaanin päähenkilö kertoisi ystävälleen: ”Arvaa minkä nimisellä sairaanhoitajalla mä kävin? Liisa Ihmemaalla. Se neuvoi ottamaan Buranaa ja lepäämään.”

Romaanihenkilön nimeen voi sisältyä vitsi, mutta nimi ei saa jäädä pelkäksi vitsiksi.

Yhdysvaltalainen prosaisti Renee Gladman pohtii henkilökuvausta teoksensa My Lesbian Novel esseistisissä jaksoissa. Gladman tähdentää, ettei ole samantekevää, mitkä asiat kirjailija kirjoittaa auki ja mitkä hän jättää lukijan mielikuvituksen varaan.

Jotkut yksityiskohdat johdattelevat voimakkaampiin tulkintoihin kuin toiset. Jos kirjailija tuo esille romaanihenkilön varallisuusaseman, poliittisen kannan ja etnisen taustan, hahmo värittyy lukijan mielessä niiden kautta, koska lukijan on vaikea sivuuttaa näin vahvasti tulkinta-avaruutta rakentavaa informaatiota.

Vanhan hokeman mukaan nimi on enne, ja fiktiossa se on usein vahva enne. Oikeaan osunut nimivalinta vihjaa hahmojen sosiaalisista ja kulttuurisista taustoista ja säästää kuvailun tarvetta.

Jos suomalaisessa romaanissa kerrotaan Sannasta ja Margarethasta, on todennäköisempää, että Sanna asuu Jakomäessä ja Margaretha Kauniaisissa kuin päinvastoin. Jos taas yhdysvaltalaisessa romaanissa Phoebe ja Latoya kohtaavat kadulla, voi olettaa, että he eivät edusta samaa yhteiskuntaluokkaa eivätkä kuulu samaan etniseen ryhmään.

Romaanitaiteella on ollut 1800-luvulta lähtien historiallinen luonne, ja teokset on sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan. Klassisen realismin perintöä jatkava valtavirtaproosa kietoo yhteen kirjallisen ja sosiologisen mielikuvituksen. Tämä heijastuu henkilökuvaukseen ja sitä kautta hahmojen nimeämiseen.

Tuntemattoman sotilaan henkilögalleria ja nimistö koostuvat supisuomalaisista aineksista, mikä on ymmärrettävää, koska jatkosodan aikaan Suomi oli pitkälti agraariyhteiskunta ja etninen diversiteetti oli vähäistä, ellei olematonta.

Kun Tuntemattomassa sotilaassa seikkailevat lehdot, määtät ja rahikaiset, se kuvastaa romaanin realistista perusviritystä. Väinö Linna askarteli henkilökuvauksensa niistä aineksista, jotka vallitseva todellisuus hänelle antoi.

Nykypäivään sijoittuvassa suomalaisessa sotaromaanissa olisi toisenlainen henkilögalleria ja nimistö. Kirjassa ei seikkailisi ainoastaan supisuomalaisia hahmoja, vaan heidän rinnallaan olisi etnistä kirjavuutta, koska pelkistä lehdoista, määtistä ja rahikaisista koostuva nimistö ei olisi meidän aikamme asteikolla sosiologisesti tarkkaa.

Tuntemattoman sotilaan nimissä esiintyvä vaihtelu liittyy yhteiskuntaluokkaan, sosiaaliseen asemaan ja kulttuuriseen taustaan. Tavalliset sotilaat ja aliupseerit kulkevat yksinkertaisilla perusnimillä, mutta upseeristoon kuuluvien nimissä kalskahtaa kansallisromantiikka, joka saa uumoilemaan, että he kenties kuuluvat nimensä suomalaistaneisiin fennomaanien perillisiin.

Esiin nousevat majuri Sarastie, kapteeni Kariluoto ja vänrikki Jalovaara. Varsinkin Kariluodon nimessä on kiehtovuutta, joka sävyttää koko hänen henkilökuvaansa. Kariluoto on nimenä samaan aikaan runollinen ja karu. Se tuo mieleen kansallismaisemassa järven selältä pilkistävän kallioisen saarekkeen.

Hahmona Kariluodossa henkilöityy nationalistinen idealismi, jota ruokkivat runebergiläiset ja topeliaaniset myytit yhdistyneenä Suur-Suomi-haaveisiin. Ihmisenä Kariluoto on ihanteitaan pienempi ja heikompi, ja hänen sisäinen kamppailunsa liittyy siihen, pystyykö hän kulkemaan upseerina tiensä urhoollisesti loppuun asti.

Kariluodon hahmo kehittyy romaanin edetessä. Idealismi ei hänestä karise, mutta saa vastuullisempia muotoja. Mitä paremmin Kariluoto pärjää upseerina, sitä huonommin Suomen armeija pärjää sodassa.

Viimeisessä taistelussaan Kariluoto pitää sitkeästi kiinni upseerinkunniastaan, mutta hinta osoittautuu kovaksi. ”Olen tapattanut komppanian. Minä heidät ajoin kuolemaan”, Kariluoto vaikeroi. Kun surmanluoti osuu ja tappaa, hän lausuu viimeiset sanansa: ”Nyt ei enää… Nyt se loppui…”

Tulkitsen viimeiset sanat helpotukseksi siitä, että Kariluodon sisäinen kamppailu on vihdoin ohi, eikä hänen enää tarvitse pinnistellä ollakseen ihanteidensa veroinen. Sotasankarista tulee sankarivainaja.

Palkkioksi henkensä antamisesta isänmaalle Kariluoto saa nimensä koulunsa seinään. Samassa taistelussa kuolleet sotamiehet – virolaiset, mikkolat ja ylöset – saavat tavalliset perusnimensä vain haudoilleen.

Luutnantti Lammion (myöhemmin kapteenin ja majurin) sukunimi herättää toisenlaisia mielleyhtymiä kuin Sarastien, Kariluodon tai Jalovaaran. Lammiosta puuttuu runollisen kuvaston sulokkuus, nimi on tylppä ja kova, ja siitä voi aistia germaanista henkeä.

Lammion aatemaailmaan kietoutuu suursuomalaisuuden lisäksi preussilaista militarismia ja kansallissosialismin ihailua. Valitsiko Linna tietoisesti nimen, joka sopii kuin nakutettu yksinuottiselle kurin ja järjestyksen miehelle?

En ihmettelisi, jos Linna olisi Lammion kohdalla harkinnut nimivalintaa erityisen tarkkaan. Lammiolle ei olisi voinut antaa tavallista perusnimeä, koska hän elää eri maailmoissa kuin lehdot, määtät ja rahikaiset. Hänen on erotuttava miehistään myös nimellään.

Toisaalta olisi syntynyt paha riitasointu, jos Linna olisi antanut Lammiolle Kariluodon ja Kariluodolle Lammion nimen.

Lammion kaltaisella juokaleella ei voi olla runollisesti virittynyttä sukunimeä. Ei ainakaan Tuntemattoman sotilaan kaltaisessa sosiologiseen tarkkuuteen pyrkivässä romaanissa. Linna ei leikitellyt riitasoinnuilla hahmoja nimetessään, vaan pyrki välttämään niitä.

Parhaimmillaan riitasointuiset nimet toimivat hahmoja elävöittävänä tehokeinona. Ne sopivat romaaneihin, jotka joustavat sosiologisessa tarkkuudessa ja väkevöittävät kerrontaansa mustalla huumorilla.

Riitasointuiset nimet saavat tehonsa ilmimerkitysten ja käänteismerkitysten välisestä jännitteestä.

Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä kaksi työläisnaista muistelee vanhan ajan pispalalaisia ja näiden liikanimiä: ”oli sika-Suomiskaa ja kala-Leinoo, oli leuaton Lahtinen, lapseton Lahtinen ja perseetön Linstetti, kaikki tietysti irvaistu nurinpäin: Lahtisen Kustaalla jumalaton leuka ja Linstetin Eerikillä perse, ja Hermannilla viisitoista tenavaa”.

Kun puhutaan miehestä, jolla on huomattavan kookas turpavärkki, leuaton Lahtinen on ehdottomasti oivaltavampi ja lystikkäämpi nimitys kuin isoleukainen Lahtinen.

Arto Salmisen romaanin Ei-kuori päähenkilönä on taksikuskina elantonsa tienaava rivo, ahne ja härski kuvatus, jonka nimeä voi pitää riitasoinnun riemuvoittona: Urho ”Urkki” Kyrenius.

Sukunimen kaksi viimeistä tavua luovat bättre folk -mielleyhtymiä, kun taas kaksi ensimmäistä tavua assosioituvat tiettyyn miehiseen elimeen.

En tiedä, onko Urkin toinen nimi Kaleva, mutta se kruunaisi koomisen ylevän valtiomiestason kirjainyhdistelmän. Oli miten oli, ainakin Urkilla on sama lempinimi kuin entisellä Tamminiemen isännällä.

En usko, että Kekkos-viittaukset ovat tulleet Ei-kuoreen tahattomasti. Se, että Urkki on nimensä merkitysulottuvuuksilta niin lähellä mutta samalla niin kaukana yhteiskunnallisesta arvostuksesta, korostaa hänen hahmonsa tragikoomisuutta.

Urkissa on samaa mitä suurilla herroilla – eli Salmisen sanoin ”pronssiin valettua ahneutta” – mutta hänellä ei ole edellytyksiä kahmia itselleen vaurautta ja sen mukana tulevia sosiaalisia palkintoja. Suuret rahat kiertävät Urkin kaukaa, ja hänen toiveissaan siintävät vain sellaiset summat, joilla ”pääsisi kerrankin kunnolla huoriin”.

Urkki lienee suomalaisen proosan tyylipuhtain incel. Seksi on hänelle mahdollista vain soolona tai maksullisena. Hänen sukunimensä kaksi ensimmäistä tavua tiivistävät sen, mikä häntä piinaa ja liikuttaa.

Martin Amis on suosikkejani henkilöhahmojen nimeäjänä. Hän käyttää riitasointuisuuden efektiä vivahteikkaasti.

Amisin suomentamattoman esikoisromaanin Rachel Papers päähenkilö Charles Highway kommentoi nimeään heti teoksen alussa toteamalla, että on kaikkea muuta kuin ylvästä valtatietä muistuttava suvereeni hahmo.

Nimi on irvaistu nurinpäin aivan kuten vanhoilla pispalalaisilla. Jos Don DeLillon Valkoisen kohinan päähenkilö Jack Gladney luonnehtii itseään mieheksi, joka seuraa nimeään, Amisin esikoisromaanin päähenkilö on mies, joka ei ikinä tavoita nimeään. Eriparisuudesta sikiävän tragiikan ja komiikan siemenet kylvetään heti romaanin alussa.

Toinen samanlainen – ja yhtä tehokas – nimivalinta Amisilla on romaanissa London Fields, joka niin ikään on jäänyt suomentamatta. Sen keskeisiin hahmoihin kuuluu pikkurikollinen nimeltä Keith Talent, jolta puuttuu kaikenlainen talentti, hyvässä ja pahassa: ”Keith ei näyttänyt murhaajalta. Hän näytti murhaajan koiralta.”

Amisin nimigalleriassa Keith-etunimellä on myyttinen kaiku. Siinä tiivistyy ylivirittynyt työväenluokkainen maskuliinisuus, jota Amis kuvaa tuotannossaan tarkasti, pisteliäästi ja hauskasti.

Vuonna 1995 ilmestynyt Tiedoksi on Amisin suomennetuista romaaneista paras. Sen päähenkilö Richard Tull ei ole samalla tavalla ironisesti nimetty kuin Charles Highway tai Keith Talent. Pikemminkin nimi kuvaa miestä masentavan tarkasti. Tull on lahjakas kirjailija, joka tavoittelee epätoivoisesti neroutta.

Tullin vähälevikkiset romaanit ovat lukukelvottomuuteen saakka tinkimättömiä. Uusin on nimeltään hermeettiselle taideproosalle sopivasti Nimetön, ja se sisältää lukuisia aikatasoja ja vielä lukuisampia epäluotettavia kertojia. Ne onnettomat, jotka lukevat Tullin teoksia, saavat vakavia neurologisia oireita.

Tull assosioituu sanaan dull eli tylsä, ja assosiaatioon tuo humoristisen vivahteen se, että Tullin teokset eivät ole tylsiä tavanomaisella vaan lähes murhaavalla tavalla. Toinen assosiaatio tulee sanasta toll, joka viittaa tullien tai verojen maksamiseen. Jos luet Tullia, it takes its toll.

Tiedoksi on satiiri valkoisten keski-ikäisten miesten toteutumattomista toiveista ja murskaantuneista unelmista. Tätä mielenmaisemaa kuvastaa romaanin aloitus: ”Yöllä suurkaupungit, näin arvelen, ovat täynnään miehiä, jotka huutavat unissaan ja sanovat sitten Ei mitään. Ei se ollut mitään. Ikäviä unia vain.”

Richardin keski-iän kriisiä syventää se, että hänen nuoruusvuosiensa ystävä Gwyn Barry on kirjailijana Richardin vastakohta: lahjaton mutta menestynyt. Barryn bestsellerit turruttavat vaarattomalla tavalla: lukijat voivat laittaa aivot narikkaan ja käpertyä sohvannurkkaan lukemaan niitä torkkupeiton suojissa.

Gwynin menestys riepoo Richardia niin ankarasti, että tämä päättää laittaa synkän kostofantasiansa täytäntöön. Romaanin mehukkain musta huumori kumpuaa tästä asetelmasta.

Mitä assosiaatioita Richardin arkkivihollisen Gwyn Barryn nimi synnyttää? Kun maistelen suussani etunimeä, kuulen siinä epävarman voitonjulistuksen, mutisevan muunnelman lauseesta I win, minä voitan (ggg-win). Sukunimi Barry taas on pyöreä ja pehmeä siinä missä Tull on tylppä ja töksähtävä. Barry on lähellä hedelmää, berryä. Se kantaa lupausta suloisesta mausta, nautinnosta ilman veroa tai maksua.

Visuaalisesti nimi Gwyn Barry soveltuu painettavaksi lentokentille leviävien pokkarien kansiin. Nimi olisi voinut syntyä kustantamon markkinointiosastolla.

Amis on sanonut, että kirjailijoiden tapa nimetä henkilöhahmonsa kertoo siitä, miten nämä tarkastelevat maailmaa – heidän todellisuuskäsityksestään, heidän kyvystään tunnistaa kielen vivahteet ja tavoittaa arkisen elämän outo poetiikka.

Tiedoksi, kuten muutkin Amisin teokset, on seikkailu kielen koomisiin ulottuvuuksiin. Nuo ulottuvuudet avautuvat kaikessa rikkaudessaan, kun kirjailija osaa nimetä ihmiset, paikat ja asiat tavalla, joka soi ja rimmaa juuri oikealla tavalla. Jos henkilöhahmojen nimeäminen osuu nappiin, se resonoi romaanin muissa kerrostumissa.

Omanlaisensa tehokeino nimeämisessä on myös se, että mitään tehokeinoa ei käytetä. Olisiko George Orwell voinut laittaa Vuonna 1984 -romaaninsa jokamiehelle osuvampaa nimeä kuin Winston Smith? Tavanomainen nimi tuo hahmoon yleispätevyyttä.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien päähenkilö on Matti Virtanen. Vähemmän omaperäistä nimeä voi suomalaiselle miehelle tuskin kuvitella, mutta Juoksuhaudantien Matti on kaikkea muuta kuin maskuliininen perusäijä. Se ainoa kerta, kun Matilla nyrkki heilahtaa, on onneton lipsahdus. Ytimeltään Matti on keittokauhan varteen kasvanut kotirintamamies, joka käyttää ihmissuhteissa mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Tavallinen nimi perinteisistä kaavoista poikkeavalla miehellä synnyttää kiehtovan ristiriidan.

Jos Hotakainen olisi antanut Juoksuhaudantien päähenkilölle täydellisen mitäänsanomattoman nimen, kuten Janne Kolppanen tai Mikko Vuolle, ristiriitaa ei olisi rakentunut ja henkilöhahmo olisi menettänyt yhden tärkeän ulottuvuuden.

Oma lähtökohtani kirjailijana on, että henkilöhahmoille kannattaa antaa joko tavallinen tai epätavallinen nimi, ei sellaista, mikä repsottaa molempiin suuntiin.

En halua laittaa romaaneihini suomalaisen proosamodernismin mukaisia pelkällä geneerisellä sukunimellä kulkevia henkilöhahmoja: ”Nieminen veti Koskista turpaan nakkikioskin takana”.

Suosin epätavallisia ja välillä pähkähulluja nimiä, joihin voi kätkeytyä tai olla kätkeytymättä kirjallinen vitsi.

Olennaista on, että nimi soi mielessäni oikealla tavalla. Vuonna 2023 julkaistussa Aurum-romaanissani päähenkilöt kuuluvat Usvasalmen sukuun.

Usvasalmi on nimenä lyyrinen ja siinä häivähtää kansallisromanttinen kuvasto, mutta minulle oli tärkeintä se, että vokaalit tulevat esiin kauniilla tavalla niin kirjoitettuina kuin lausuttuina.

Aurumin pahimpia konnia ovat äärioikeistolaiset Melenderin suvun jäsenet, joita luonnehtii ”luuydintason pahuus”.

Romaanin tekeminen on kovaa työtä, jossa nautinnot ovat vähissä. Yksi nautinnoistani on harrastaa performatiivista itseruoskintaa, jota Aurumin kohdalla edusti oman sukunimeni liittäminen sadistisiin hahmoihin. En tiedä naurattiko vitsi ketään muuta, itse sain siitä hupia. 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2026. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.