Tähtäimessä Pohjolan leopardi

Valurautapadassa höyryää palapaisti. Myös lihapullia, keitinperunoita, puolukkahilloa, vettä ja olutta on katettu pöytään. Tuvan ikkunasta näkyy Aspön saaren punamullalla maalattuja taloja, joita valaisee huhtikuinen aurinko. Taustalla kimmeltää Saaristomeri.

Kolmen sukupolven päivällinen voi alkaa.

Yksivuotiaalle Ebba Johanssonille maistuvat parhaiten tummapintaiset pyörykät.

”Korppujauhoja, kermaviiliä, ruokakermaa, valkosipulia ja mausteita”, isoäiti Marika Johansson kertaa reseptiä.

Tärkein ainesosista on hylkeenliha. Pul­lien maku tuo mieleen naudanmaksan.

Myös palapaisti on valmistettu hylkeestä. Ruskeaan kastikkeeseen tehty murea ruoka muistuttaa varsin paljon naudanlihasta valmistettua klassikkoversiota.

Marika ja Tore Johanssonin kotitalossa aterioivat lisäksi heidän kaikki kolme lastaan sekä vävy. Pöydässä istuu yli puolet saaren 13 vakituisesta asukkaasta.

Suvun edustajia on asunut Aspössä ainakin 1800-luvulta alkaen, elannon ovat tuoneet kalastus ja merenkulku. Niiden ohessa on pyydetty hylkeitä sukupolvesta toiseen.

Johanssonien arkkupakastimista yksi on varattu hylkeenlihalle. Huomenna siihen olisi tarkoitus hakea täydennystä.

Toivottu saalis olisi reilun vuoden ikäinen harmaahylje, joka painaa noin 50 kiloa. Vanhempien ja suurempien yksilöiden liha on sitkeämpää.

”Parasta olisi saada naaraita. Niiden liha maistuu miedommalta kuin urosten”, Tore Johansson sanoo.

Suunnitelma on, että hylkeet ammutaan luodolta käsin, vakaalta alustalta.

Rantautuminen liukkaalle kalliolle kuitenkin huolettaa 59-vuotiasta Johanssonia. Luvassa on tuulista säätä.

”Pojat saavat nousta luodolle, minä pysyn veneessä. Polvet ovat sen verran risat.”

Hallin eli harmaahylkeen tunnistaa sen ”roomalaisesta nenästä” eli pitkähköstä kuonosta. Halli on myös merkittävästi suurempi kuin itämerennorppa, jolla on pyö­reät muodot ja kissamainen ilme.

Harmaahylkeet hengittävät ilmaa, mutta voivat pysytellä veden alla puolikin tuntia. Luonteeltaan ne ovat seurallisia, yhdellä luodolla saattaa lepuutella jopa satoja yksilöitä. Tyynellä säällä hallien laulu kuuluu kilometrien päähän.

Silakka maistuu halleille parhaiten, mutta myös muut kalat käyvät. Ovelimmat tutkivat ihmisen toimintaa ja oppivat tunnistamaan ne verkot, joista kalaa on helpointa varastaa. Taitojen omaksumiseen on aikaa, sillä halli voi elää jopa yli 30-vuotiaaksi.

Ryöstöretkillään hylkeet rikkovat kalastajien pyydyksiä. Lisäksi ne pelkällä läsnäolollaan karkottavat kaloja pois verkoilta.

Vuonna 2023 Itämerellä eli noin 65 000 harmaahyljettä, enemmän kuin sataan vuoteen. Laji luokitellaan elinvoimaiseksi.

Hallien määrä Itämerellä on yli nelinkertaistunut 2000-luvulla. Samassa ajassa verkkokalastus Suomen vesillä on pudonnut noin kolmasosaan entisestä, Ruotsissa vielä selvästi enemmän.

Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden vuonna 2018 haastattelemasta 90:stä satunnaisesti valitusta suomalaista ammattikalastajasta vain yksi sanoi, et­teivät hylkeet haitanneet kalastusta.

Hylkeet eivät silti ole ainoa tai edes suurin syy kalastuksen vähenemiseen. Elinkeinoa ovat näivettäneet myös EU:n byrokratia sekä liikakalastuksen ja vesien rehevöitymisen aikaansaama kalakantojen pieneminen. Lisäksi alalle on vaikea saada uusia tekijöitä, koska työ on raskasta.

Nykyään harmaahylkeitä metsästetään harvakseltaan. Kuluvalla metsästyskaudella Suomessa saisi pyytää 1 550 hallia, mutta jos saalis jää viime vuosien tasolle, toteuma lienee siitä noin kolmasosa.

Merihylkeiden pyytämistä voisi lisätä se, että niiden lihaa ja nahkoja saisi myydä. Viimeiset kymmenen vuotta hyljetuotteiden kauppa on kuitenkin ollut kiellettyä.

Metsästyksen vähäisyys on vaikuttanut halleihin. Ne eivät enää osaa varoa ihmistä kuten ennen.

Aamutaivas on pilvetön, kun Tore Johansson soutaa kotirannassaan Afroditen luo. Sen moottori hyrisee jo tyhjäkäynnillä. Alukseen lastataan kolme kivääriä, haulikko, kiikarit, puukkoja, naara, saaveja ja evästä. Pieni paatti kiinnitetään taakse hinaukseen.

Ohjaamossa Markus Johansson kaataa kupit kahvia.

”Kahvi rauhoittaa kaiken hosumisen keskellä”, Tore Johansson sanoo.

Parin hörpyn jälkeen hän ajaa veneen eleettömästi ulos laiturista. Ennen eläköitymistään Johansson kuljetti vuosikymmeniä Utön luotseja laivoille.

Kipparointi onnistuisi myös pojilta. Merikapteeni Markus, 31, on seilannut niin Huippuvuorten kuin Etelämantereen vesillä. Johan Johansson, 28, jatkaa isänsä jäljissä luotsikutterin kuljettajana.

Pojat laskevat ampuneensa elämänsä aikana kymmeniä hylkeitä, ensimmäiset teini-iässä isänsä opastamana.

Tore Johansson seurasi lapsena, kuinka hänen oma isänsä metsästi hylkeitä linnustuksen ohessa. Sittemmin hylkeenpyynti kiellettiin vuosiksi. Johansson itse ampui ensimmäiset hylkeensä vasta aikuisena.

Edellisten sukupolvien harjoittamasta pyynnistä todistaa Johanssonin venevajan seinässä roikkuva vanha harvasilmäinen verkko. Kauan sitten se saatettiin virittää poukaman tai kapean salmen poikki ansaksi hylkeille.

Vene kulkee kohti etelää, vasemmalle jää Jurmon saari, Salpausselän harjun viimeinen näkyvä osa. Siellä on yhä tomtningeja, kivistä rakennettuja kehämuureja. Niiden päälle muinaiset kalastajat ja hylkeenpyytäjät luultavasti virittivät purjekankaan, kun tarvitsivat tilapäistä asumusta reissuillaan.

Tuuli puhaltaa noin seitsemän metriä sekunnissa. Se ei saisi yltyä enää yhtään, Johansson sanoo.

”Onneksi ei tuule avomereltä. Muuten aallot olisivat liian korkeat.”

Kun Jurmo on takana, Markus avaa kattoluukun ja alkaa tarkkailla luotoja. Hylkeitä ei näy.

Viimein Johan havaitsee Bänkenin saaren lounaispuolella sijaitsevan luodon laella pitkulaisia tummia hahmoja.

”Ainakin kuusikymmentä”, hän sanoo kiikarit silmillään.

Kun Väinö Karjalainen oli lapsi, hän vieraili vanhempiensa kanssa Aspössä. Siellä järjestettiin vuosittainen Aspo Musikdag, Tore Johanssonin perustama. Pikkupoika pääsi jammailemaan saaristolaismusiikkia soittaneen pelimanniorkesterin kanssa.

Nyt Karjalainen tuottaa Aspön peliman­nien levyä Skäritakter. Yhtyettä johtaa Johansson ja levyllä laulaa tytär Linda Johansson. Julkaisulla kuullaan muun muassa Aspö vals ja Eriks Polka. Jälkimmäisen on säveltänyt aspölainen Erik Jansson, joka taannoin palkittiin Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla Mestaripelimannina. Sama tunnustus myönnettiin myöhemmin Tore Johanssonille siitä, että hän siirtää Aspön rikasta ja omintakeista musiikkiperinnettä uusille sukupolville.

Johansson soittaa levyllä haitaria serkkunsa ja poikiensa kanssa. Tyttären ja miniän instrumentti on viulu.

”Olen aina arvostanut perinnekulttuuria, koski se sitten jahtia, musiikkia tai rakennuksia. Minua lämmittää se, että olen tehnyt oman osani”, Johansson sanoo.

Tytär Linda työskentelee vahtiperämiehenä. Hänellä on veljiensä tavoin työrupeamien vastapainoksi pitkiä vapaita, jotka sallivat elämisen ulkosaaristossa.

Miten vanhemmat ovat saaneet kaikki kolme lastaan jäämään Aspöhön?

”Varmaan me olemme tehneet jotain oikein. Heillä on aina ollut tapana kysyä, että ’mamma, pappa, får jag fara dit’. Kun he ovat halunneet mennä, he ovat saaneet mennä”, Tore Johansson sanoo.

Tutkinnot tehtyään lapset ovat kuitenkin palanneet piskuiselle kotisaarelleen. Heillä on siellä syvät juuret, isä arvelee.

Luultavasti juuri hylkeet toivat ensimmäiset ihmiset Suomen alueelle sen jälkeen, kun jääkausi oli reilu 10 000 vuotta sitten päättynyt.

Varhaisimmat asumukset perustettiin saariston uloimpiin osiin ja niemien kärkiin. Nykyisen Suomenlahden rannan entisiltä asuinpaikoilta löydetyistä luista enemmistö on hylkeiden jäännöksiä.

Muinaisista pyyntikeinoista kertovat kymmenet eri puolilta maata esiin kaivetut luiset harppuunanterät. Lisäksi Porissa on löydetty kivikautisia verkonjäänteitä hylkeenluiden kanssa.

Maanviljelyn ja karjanpidon yleistyminen vähensi hylkeen merkitystä ravinnon lähteenä, mutta sen rasva ja nahka säilyttivät arvonsa. Rasvasta keitettyä traaniöljyä käytettiin muun muassa soihtujen polttoaineena ja nahan parkitsemisessa.

Varhaisimmat hylkeenpyytäjät metsästivät rannikon tuntumassa synnyttäviä norppia, mutta ajan saatossa ulkomereltä ryhdyttiin hakemaan suurikokoisia halleja. Näin voidaan päätellä Kökärin saarelta Ahvenanmaalta kaivetuista luista, jotka on ajoitettu pronssikaudelle. Saarelta löydetyt palaneiden kivien kummut taas viittaavat öljytehtailuun.

Hyljetuotteilla oli kysyntää myös rautakaudella. Rooman valtakunnassa 300-luvulla hylkeennahkaa pidettiin leopardin nahan rinnalla arvokkaimpana nahkalaatuna. Yhden nahan hinta vastasi tavallisen käsityöläisen 25 työpäivän palkkaa.

Keskiajalla Pohjanmaalla saatettiin pyytää 15 000 hyljettä keväässä. Yksi tärkeimmistä vientituotteista oli traaniöljy, jolla valaistiin lamppuja eri puolilla Itämerta.

Myöhemmin traanin markkinoita alkoivat syödä valaanrasva sekä mineraali- ja kasviöljyt, mutta muun muassa kyllästämisessä ja maalien raaka-aineena traania hyödynnettiin vielä pitkään.

Viimeistään viime vuosisadan alussa pyynnin päämotiiviksi nousi kalastuksen turvaaminen. Tuolloin Itämeressä eli noin 100 000 hallia. Hylkeistä alettiin maksaa tapporahaa. Suomessa palkkiosta tuli valtakunnallinen vuonna 1909.

Metsästys harvensi kantaa voimakkaasti. Kehitystä vauhdittivat ympäristömyrkyt, jotka tekivät naaraista steriilejä. 1970-luvulla Itämeressä oli enää alle 10 000 hallia.

Rauhoitustoimet alkoivat Suomessa vuosikymmenen puolivälissä, muutamassa muussa Itämeren maassa ne oli käynnistetty jo aiemmin. Vähitellen rajoituksia kiristettiin lisää ja vuosina 1989–1996 hylkeenpyynti oli kielletty suomalaisilta kokonaan.

Kun kanta elpyi, pyynti sallittiin taas. Eläintä myös hyödynnettiin eri tavoin. Esimerkiksi 2000-luvulla vaasalaisen ravintolan Bacchusin riistaviikoilla saattoi nauttia savustettua hyljettä.

Afrodite ankkuroidaan vajaan sadan metrin päähän hyljeluodosta. Ihmisten saapuminen karkottaa enemmistön halleista loitommalle, mutta osa jää uiskentelemaan lepopaikan liepeille.

Isä ja pojat ajavat pikkuveneellä naapuriluodolle. Johan astuu viherlevän peittämälle kalliolle ensimmäisenä ja ottaa vastaan isänsä ojentamat metsästyskiväärit.

Tore Johansson päättää rantautua luodolle vanhemman poikansa sijasta. Vaikka vene keikkuu ja kallio on liukas, hänen saappaansa pitää.

Johan kipuaa kyyryssä kalliotöyrään taakse. Isä asettautuu lähelle vesirajaa. Tavoitteena on ampua hylje luodon päälle tai matalaan veteen, josta se on helppo naarata ylös.

Markus soutaa veneen sivummalle. Matkan päästä on vaikea erottaa maastoasuissaan makaavia miehiä harmaasta kalliosta.

Kiväärien piiput sojottavat kohti sadan metrin päässä olevaa hyljeluotoa, jolta hylkeet ovat jo kaikonneet. Moni niistä tuntuisi pysyttelevän pinnan alla.

Kohta luodolla olevaan lammikkoon ilmestyy halli. Johanssonit malttavat, sillä ohilaukaus voisi säikäyttää kaikki hylkeet pois.

On parempi odottaa hetkeä, jolloin kummallakin on oma eläin tähtäimessä.

Jotta hylkeen loppu olisi varma ja nopea, olisi hyvä osua päähän.

Parin minuutin päästä näkösälle ilmestyy toinenkin halli.

Kaksi laukausta kajahtaa lähes samanaikaisesti. Johan osuu, ja hyljeluodon matalan poukaman vesi värjäytyy punaiseksi.

Uusi laukaus. Toinenkin hylje saa osuman, mutta se ei ole täydellinen.

On aika siirtyä hyljeluodolle. Tore Johansson ampuu lähestyvästä veneestä haulikolla armonlaukauksen ja rantautuu.

Ensimmäisenä ammutun hylkeen naaraaminen käy nopeasti. Johansson työntää naaran lähelle takaräpylöitä ja kiskoo eläimen kalliolle. Sen jälkeen hän vetää hylkeen räpylöistä matalan luodon sileälle laelle.

Hän myös katsoo, että eläin on kuollut. Vuosia sitten elottomalta vaikuttanut halli puraisi yllättäen hänen saapastaan.

Toisen hallin hän naaraa puolentoista metrin syvyydestä.

Veljekset lähtevät kiertämään veneellä luotoa. Ampumisen äänet eivät ole säikäyttäneet kaikkia hylkeitä matkoihinsa.

Kuuluu yhteislaukaus. Kolmas hylje ammutaan mereen.

Eläimen hilaaminen laidan yli ei tahdo onnistua korkeassa aallokossa, vene on haukata vettä. Isä komentaa poikansa ajeluttamaan hylkeen luodon suojaiselle puolelle.

Kun kaikki hallit on saatu veneeseen, Tore Johansson seuraa perässä. Poika tarjoaa kättä, turhaan.

Afroditelle päästyään miehet ottavat kaatoryypyt. Ilmeet ovat helpottuneet.

Mutta mitä tapahtui Tore Johanssonin polvikivulle?

”Se jäi kotiin.”

Hylkeet ovat tuntevia olentoja. Näillä sanoilla alkaa vuonna 2009 hyväksytty EU-asetus, joka estää hyljetuotteiden myynnin unionin alueella.

Kieltoa perusteltiin muun muassa näin:

Hylkeenpyynti on johtanut siihen, että eläinten hyvinvointikysymyksiin herkkätunteisesti suhtautuvat kansalaiset ja hallitukset ovat ilmaisseet vakavan huolestuneisuutensa sen kivun, tuskan, pelon ja muun kärsimyksen vuoksi, jota hylkeiden tappaminen ja nylkeminen, siten kuin ne useimmiten suoritetaan, eläimille aiheuttavat.

Tappaminen voi tosiaan aiheuttaa eläimelle kärsimystä, ainakin silloin, kun laukaus ei tapa heti. Huonoimmassa tapauksessa haavoittunut hylje pulahtaa mereen ja kuolee siellä hitaasti.

Tekstiin sisältyi myös väite siitä, että nylkeminen aiheuttaisi hylkeille ”useimmiten” kipua. Eli eläimistä irrotettaisiin nahka, kun ne vielä elävät ja ovat tajuissaan. Tälle ei kuitenkaan löydy tukea lainvalmistelua pohjustaneesta Euroopan elintarvikeviraston selvityksestä, joka tarkasteli hylkeenpyyntiä eläinsuojelun näkökulmasta.

Selvityksen mukaan ”monet hylkeet” tapetaan nopeasti ja tehokkaasti, aiheuttamatta turhaa kärsimystä. Aina eläimiä ei tapeta tehokkaasti, mutta epäasianmukaisen toiminnan laajuutta ”on ollut vaikea arvioida”, luki raportissa.

Käytännössä on mahdollista, että elottomalta tuntuva yksilö virkoaa tajuihinsa kesken nahan irrottamisen. Metsästäjä voi kuitenkin estää nämä tilanteet laskemalla veret ennen nylkemistä.

Silti hyljetuotteiden kauppa kiellettiin. Yksi perusteista oli se, että eläinten hyvinvoinnin toteutumista hylkeenpyynnissä olisi käytännössä lähes mahdotonta valvoa.

Kieltoon sisältyi kaksi poikkeusta. Hylkeenlihan ja eläimestä valmistettujen tuotteiden myynti sallittiin edelleen Grönlannin inuiiteille ja muille alkuperäiskansoille. Laillista se oli myös silloin, kun eläimet oli pyydetty ”merellisten luonnonvarojen kestävän hallinnoinnin vuoksi” eikä tavoitteena ollut tehdä voittoa.

Jälkimmäisen poikkeuksen nojalla suomalaiset pystyivät jatkamaan hyljetuotteiden pienimuotoista kauppaa. Norja ja Kanada pitivät käytäntöä kuitenkin syrjivänä, sillä ne eivät saaneet viedä vastaavia tuotteita EU-alueelle. Pitkän väännön jälkeen poikkeus kumottiin vuonna 2015.

Siitä lukien vain alkuperäiskansat ovat saaneet myydä hyljetuotteita.

Kolme hyljettä makaa selällään Jurmon vierassataman kahvilan takana, uros ja kaksi naarasta. Suojaisa, varjoisa ja loivasti mereen laskeutuva kallio tarjoaa hyvän alustan saaliin käsittelyyn.

Koska hylkeenliha härskiintyy nopeasti, Johanssonit käyvät työhön viipymättä.

Ensimmäiseksi kukin pyytäjä vetää puukolla eläimen leuan alta pitkän viillon alas. Veitsi uppoaa nahan ja rasvan läpi, lihaan osumatta.

Lihan sisälle ei saisi päästä sappea tai rasvaa, sillä ne pilaavat sen maun.

Miehillä on käsissään paksut kumihanskat. Tore Johansson on sairastanut ”hyljekäden”, eli tulehduksen, jonka aiheuttavat eläimen ruhosta haavan kautta ihmiseen päässeet bakteerit.

”Puoli kättä meni mustaksi. Siihen eivät auttaneet edes antibiootit.”

Reilun kymmenen minuutin ja usean puukonvedon jälkeen ruhoista on irrotettu vuodat rasvakerroksen kera.

Johanssonit avaavat hylkeiden vatsa- ja rintaontelot. Suolet ja muut sisälmykset nostetaan ulos. Eläinten päät lyödään kirveellä irti, jotta lihaan ei siirtyisi epäpuhtauksia.

Vuodat, ruhot ja teurasjäte lastataan takaisin pikkuveneeseen.

Yksi ruhoista kuitenkin lahjoitetaan kahvilanpitäjä Klas Mattssonille, jonka suku on asunut Jurmossa 1500-luvulta alkaen. Onhan hylkeet pyydetty saaren metsästysyhdistyksen hallinnoimalta alueelta.

Mattssonille jäävä ruho sijoitetaan rei’itettyyn muovisammioon, jossa se lasketaan mereen. Veden lämpötila on lihan säilyvyyden kannalta ihanteellinen, noin neljä astetta.

Johansson kertoo, että sumpulla on muutakin käyttöä.

”Siinä säilytetään presidenttien jouluhaukia.”

Kumpikin miehistä on paitsi pyytänyt seudun kalastajien perinteisen joululahjan presidentille myös käynyt luovuttamassa sen Helsingissä.

Rantavajan seinälle Aspössä on ripustettu kaksi sahaa, jättimäiset pihdit, lihakirves, piikkejä ja veitsiä. Ylimpänä komeilee peuratrofee.

Leikkuulaudalla peltisellä työtasolla makaa hallin jänteikäs ruho. Eläessään yksilö painoi noin 50 kiloa, nyt siitä saa reilut kymmenen kiloa syötävää lihaa.

Markus Johansson leikkaa ruhosta puukolla paloja. Pakastimeen päätyvät osat hän heittää pienempään saaviin, syömäkelvottomat isompaan. Jälkimmäisten joukkoon päätyvät myös kylkipalat, joiden käsittely olisi turhan työlästä.

Yhden ruhon kanssa kuluu toista tuntia.

Iltapäivä taittuu illaksi, mutta Markus Johansson ei valita. Hän sanoo nauttivansa ulkoilmatyöstä, joka tuntuu mielekkäältä.

”Hylje on parasta lihaa, mitä tiedän.”

Vajan edustalla veli irrottaa puukolla pienin tihein liikkein rasvakerrosta vuodasta, joka on asetettu pukin päälle. Traani on tiukasti kiinni ja koostumukseltaan karkeaa.

”Ihan kuin hiekkaa leikkaisi”, Johan Johansson sanoo puukkoa teroittaessaan.

Isän tehtävä on pilkkoa traania pieniksi paloiksi, jotka heitetään tynnyriin kiehumaan. Sen ilma-aukoista leijuu hylkeenrasvalta tuoksuvaa höyryä. Nuorempi pojista muistaa lapsena inhonneensa hajua.

Pöntön hanasta alkaa tippua saaviin mustaa öljyä. Jonain päivänä sitä käytetään laiturien kyllästämiseen ja punamullan valmistamiseen.

Lopuksi nahkojen sisäpuolelle ripotellaan karkeaa merisuolaa härskiintymisen estämiseksi. Sitten ne keritään rullalle.

Myöhemmin nahat lähetetään mantereelle parkittavaksi. Paluupostissa Johanssonit saavat hylkeentaljoja.

Hallitus toimii aktiivisesti Euroopan unionissa, jotta Suomi saa poikkeusluvan hyljetuotteiden kaupalliseen hyödyntämiseen, lukee Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmassa.

Näin on myös tehty. Suomi on ajanut EU:n eri foorumeilla kaupankäynnin sallimista.

Samaa on yritetty myös aiemmin. Kun unioni vuonna 2019 kysyi hyljesääntelyn toimivuudesta, Suomi pyysi komissiota harkitsemaan kauppakiellon kumoamista. Pyyntöä perusteltiin sillä, että kiellon katsottiin vahingoittavan niin kalataloutta kuin metsästyskulttuuria.

Asetusta ei muutettu.

Vuonna 2024 komissio ryhtyi taas selvittämään, kuinka hyvin hyljetuotteiden kaupan kielto toimii. Suomi, Ruotsi ja Viro ovat ilmoittaneet, että siitä tulisi luopua. EU:n vastausta odotetaan viimeistään kesäkuussa.

Tore Johansson soisi, että Suomi saisi itse tehdä metsästystä koskevat päätöksensä.

Jos hyljetuotteita voisi myydä, se tuskin johtaisi hylkeiden laajaan hyödyntämiseen. Sekä eläimen pyytäminen että sen käsittely vaativat niin paljon aikaa, ettei elinkeino houkuttelisi puhtaasti kaupallisia toimijoita.

Sen sijaan saaristolaisille hylkeet voisivat tuoda kaivattuja lisätuloja, Johansson sanoo. Matkailijoille voisi tarjota paikallista erikoisruokaa tai myydä taljan. Ehkä joku perinnemaalien valmistaja ostaisi traaniöljyä.

Johansson katsoo, että hänen hylkeenpyynnissään on kyse omavaraisuudesta ja perinteiden säilyttämisestä.

Mutta mitä Johansson sanoo heille, jotka näkevät hänen perinteensä toisessa valossa?

”Harmaahylkeet eivät ole uhanalaisia, vaan riistaa siinä missä moni muukin eläin. Ovathan myös kauriit ja jänikset söpöjä, mutta silti niitä metsästetään.” 

Lähteenä on käytetty muun muassa Juha Ylimaunun teosta Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen–hylje -suhde.