Tuulahdus menneisyydestä

Tutkimustulokset journalistiopiskelijoiden vasemmisto­sympatioista synnyttivät ennustettavan kohun uutismedian puolueellisuudesta. Kuten Jyväskylän Ylioppilaslehden päätoimittaja Henri Häkkinen totesi, luvut kelpasivat kulttuurisodan polttoaineeksi, mutta itse opiskelijoita ei keskusteluun kaivattu.

Huomiotta jäi tutkimustulos journalistisen työn ammatillisten normien vahvasta omaksumisesta. Melkein kaikki suomalaisopiskelijat korostivat ”uutisten ja tiedon puolueetonta välittämistä, monimutkaisten tapahtumien selittämistä ja valtaapitävien kriittistä tarkastelua”, faktantarkastusta ja journalistietiikkaa.

Samaan kiinnitti huomiota Uuden Jutun päätoimittaja Olli Seuri, joka asettui opiskelijoiden rinnalle avaamalla omaa ammatillista matkaansa vasemmistonuoresta ”Sentristi-Seuriksi”. Pitkässä tekstissä ja keskustelussa lehden jäsenten kanssa hän korosti ammatillisen sosiaalistumisen merkitystä ja väänsi rautalangasta itsenäisyyden, läpinäkyvyyden ja moniäänisyyden ihanteita.

Journalismin valtarakenteiden kriittinen pohdinta on tärkeä kestoaihe, mutta keskustelu toimittajien puoluekannoista voi kuulostaa myös vähemmän raikkaalta menneisyydeltä.

Ville Pernaan Ylen tv-uutisten historiaa käsittelevä tutkimus Uutisista, hyvää iltaa (2009) kuvaa, miten pääjohtaja Erkki Raatikaisen radikalismin jälkeiseksi normalisoinniksi kutsuma pyrkimys puoluepoliittiseen tasapuolisuuteen synnytti vuoksiksi 1970–1984 ”politiikan kulta-ajan”. Toimittajia rekrytoitiin poliittisin perustein ja laadittiin nimilistoja.

Uusi Suomi julkaisi 23.1.1977 toimittaja Jyrki Vesikansan ”luotettavalla taholla laadittuun nimeltä-nimeltä selvitykseen” perustuvan Yleisradion eri toimitusten ja MTV:n ”värikartan”. Vasemmiston enemmistö (56 prosenttia) todettiin ”paljon pienemmäksi kuin yleisön reaktiot antaisivat aiheen olettaa”. Otsikko ”Ammattitaito pääasia – mutta poliittinen kantakin vaikuttaa” on kuitenkin yllättävän lähellä Seurin näkemystä puoluekannan merkityksestä. Juuri toimittajien ammatillisen kulttuurin vahvistumisella ja vastareaktiolla puoluepolitisoitumiseen on selitetty suomalaisten korkeaa luottamusta uutismediaan.

Niin 1970-luvulla kuin tänään uutismedian poliittisuutta koskevassa keskustelussa erottuvat keskustelijat, jotka haluavat kehittää journalismia instituutiona, ja ne, jotka kyseenalaistavat koko kriittisen ja itsenäisesti näkökulmansa valitsevan journalismin arvon.

Vesikansan mukaan tasapainoon pyrkiminen oli 1977 johtanut televisiouutisiin, joiden sisältö oli ”jopa liiankin pitkälle virallisesti vahvistettujen tiedonantojen esittelyä”. Omiin korviini se kuulostaa dystopialta.