Pommi valkokankaalla
Israelilainen Yes on satiiri, joka ei säästä ketään. Elokuvan ohjaaja syyttää kulttuuriväkeä tekopyhyydestä. ”Kaikki luisuvat fasismiin samalla tavalla, olet sitten bussikuski tai elokuvantekijä.”
8
MIN
Elokuvaohjaaja Nadav Lapid ei osannut aavistaa, kuinka räjähdysherkkä hänen elokuvastaan tuli.
”Ihmiset ympärilläni suhtautuvat minuun kuin olisin pommimies. Aihe herättää intohimoja ja pelkoja, mutten ymmärtänyt, miten syvällä pelko on myös taiteilijayhteisössä.”
Lapid on Israelin kansainvälisesti arvostetuimpia nykyohjaajia. Hänen edellisiä elokuviaan on juhlittu eurooppalaisilla festivaaleilla. Synonyms (2019) voitti Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun.
Sitä seurannut Ahed’s Knee (2021) pääsi Cannesin kilpasarjaan ja sai tuomariston palkinnon.
Uusi Yes on niin kriittinen, että se väittää jo Israelissa asumisen väistämättä tarkoittavan periaatteista luopumista. Se on myös syvästi itseironinen tutkielma taiteilijasta nationalismin ja sosiaalisten odotusten ristipaineessa.
Ajankohtaisen satiirin luulisi olevan todellinen puheenaihe. Eri maiden kriitikot ovat lähes yksimielisesti kehuneet teosta ja esittäneet vertauksia niin Jean-Luc Godardin kuin Paolo Sorrentinon elokuviin. Yhdysvalloissa on korostettu, kuinka pelottavan tutulta Lapidin tilannekuva tuntuu Trumpin valtakunnassa.
Elokuvan näkeminen ei silti ole ollut helppoa. Suomeenkin se saapuu vasta toukokuussa, yli vuosi valmistumisensa jälkeen.
Lapidille vaikeudet valkenivat jo Cannesin viimevuotisten elokuvajuhlien alla. Kutsua ei herunut pääohjelmistoon, vaan Yes sai maailmanensi-iltansa Ranskan elokuvaohjaajaliiton Director’s Fortnight -sarjassa. Kelpo paikka, mutta epäsuhdassa Lapidin uraan sekä kriitikoiden innostukseen.
Lapdid arvelee syyksi sitä, että elokuva on liian epämukava: Yes kertoo taiteilijan tai taidekuraattorin asemasta jotain sopimatonta. Kun valitsijat ja kuraattorit katsovat elokuvan, he näkevät itsensä, ja se sattuu.
”Eivät he ajattele taidetta tai teoksen arvoa vaan omaa asemaansa, uraansa ja sen säilyttämistä.”
Oliko virallisen Cannesin torjuntapäätös hänestä poliittinen?
”Mitäs itse ajattelet”, Lapid kysyy takaisin.
Kyllä, siltähän se näyttää.
”Jaamme saman tunteen.”
Lapid oli jo laatinut käsikirjoituksen, kun Hamasin terroristit iskivät eteläiseen Israeliin 7. lokakuuta 2023.
Päivä muutti kaiken. Israel hyökkäsi Gazaan. Lapidin elokuvasta sai ja piti tulla hurjempi. Hän käsikirjoitti sen uudelleen.
Yes kertoo yhteiskunnasta vapaassa pudotuksessa. Arvot muuttuvat, on parempi mennä muiden mukana, unohtaa moraali, ottaa rahat ja nauttia kun vielä voi.
Päähenkilö on menestyjäksi tekeytyvä Y (Ariel Bronz), jazzpianisti ja säveltäjä. Hänen vaimonsa Yasmin (Efrat Dor) opettaa hiphop-tanssia.
Iltaisin pariskunta esiintyy ja bailaa kauniiden ja rikkaiden dekadenteissa juhlissa. Heidän roolinsa ei ole kaukana prostituutiosta, mutta päihteillä sen kestää. Päivisin pitää hoitaa vauvaa ja ohittaa puhelimen jatkuvasti piippaavat hälytykset. Arkeen ei vaikuta kuin taustameluna, että maa on sodassa ja Gaza palaa.
Symbolinen taso ei ole piilossa. Pariskunnan lapsen kerrotaan syntyneen 8. lokakuuta 2023.
Y ei halua olla ainoastaan maskotti. Kun kerrankin tarjotaan suurta keikkaa, on vaikea olla sanomatta kyllä. Armeijan propagandaupseerin ja venäläisen oligarkin toimeksiantona Y suostuu säveltämään uutta isänmaallista laulua ”voiton sukupolvelle”.
Siitä alkaa krapula ja surrealistinen alamäki. Lapid antaa glamourin ja kulutusyhteiskunnan hurmoksen näkyä ja kuulua mukaansatempaavana unelmana, jolla on karu kääntöpuoli. Poikavauvalleen Y kuvailee Israelia maaksi vailla tulevaisuutta, mutta hänellä ei ole selkärankaa irrottautua toimeentulon takaavasta projektista.
”Elokuvaa voi kutsua liioittelevaksi, surrealistiseksi ja kärjistetyksi, mutta elämme maailmassa, jossa äärimmäisyyksistä on tullut tavallista. Normalisoimme sitä, mitä ei pitäisi hyväksyä lainkaan”, Lapid sanoo.
Elokuvassa kuultava vihaa lietsova hymni on äärinationalistisen liikkeen uudelleen sanoittama, alun perin vuonna 1947 sävelletty laulu. Lapidin ei edes tarvinnut liioitella: lapsikuoron esittämä kappale tuhoamisesta ja hävittämisestä on todellista, tuoretta propagandamateriaalia.
Ihmiset haluavat löytää pieniä kauneuden saarekkeita kauhun keskeltä ja ajattelevat siten pelastaneensa sielunsa, Lapid pohtii.
”Ei ole yksittäistä hetkeä, jossa tehdään ideologinen päätös siirtyä puolelta toiselle. Meistä tulee vain joustavampia. Jossain vaiheessa kaikki muuttuu hyväksyttäväksi.”
Vaikka Lapid tekee useimmat elokuvansa Israelissa ja hepreaksi, hänellä on ulkopuolisen katse kotimaahansa.
Ohjaaja on asunut suuren osan aikuisikäänsä Pariisissa. Sinne sijoittui tragikoominen Synonyms, jossa israelilaismies pyrkii uudessa kotikaupungissa eroon taustastaan.
Yes antaa israelilaisuuteen näkökulman, jota ei ole elokuvassa ennen nähty. Kuinka voi elää normaalisti valtiossa, joka suorittaa kansanmurhaa? Voiko kukaan paeta vastuuta?
Aiheen tulenarkuus paljastui elokuvaa roolitettaessa. Lapid on kertonut Le Monde -lehdelle monen näyttelijän ja elokuva-ammattilaisen kieltäytyneen hankkeesta. Y:n rooliin päätyi lopulta performanssitaiteilija Ariel Bronz, joka ei ollut aiemmin näytellyt elokuvan pääosassa.
Elokuva sai tukea Israelin elokuvarahastosta, mikä tuntuu erikoiselta.
”Järjestelmän sisältä löytyy poikkeuksia. Israel ei ole Kiina tai Iran. Se ei ole parempi, mutta se on erilainen”, Lapid kuvailee.
Julkinen rahoitus tuli ensimmäisen, loivemman käsikirjoitusversion perusteella.
”Elokuvarahaston johtaja (Noa Regev) on paljon rohkeampi kuin monet kollegansa Saksassa ja Ranskassa. Hän otti todellisen riskin ja saattaa menettää työnsä”, Lapid sanoo.
”Ei maailma ole täysin ennalta määrätty. Vaikka melkein kaikki sanoisivat kyllä, yksittäinen henkilö voi sanoa ei. Tai tässä tapauksessa kyllä.”
Yes ei silti saanut kaupallista jakelua Israelissa.
israelilaisten tuotteiden boikotin levitessä syrjään sysätään myös toisinajattelijoiden työt ja taide.
Viime syksynä Venetsian elokuvajuhlien aikaan julkistettiin boikottilista. Sen allekirjoittaneet elokuvantekijät ja näyttelijät kieltäytyvät osallistumasta hankkeisiin, joissa on israelilaista rahoitusta.
Mustalla listalla oli myös Israel-kriittisiä ja palestiinalaisten asiaa nostavia teoksia rahoittanut taho. Lapid ei ymmärrä, miksi.
”En ole kategorisesti boikotteja vastaan, mutta poliittisesti laiskat ihmiset ovat ongelma. Täytyy olla tyhmä jos kuvittelee, että jonkin elokuvainstituutin poissulkeminen on ratkaisu. Tuollainen on narsistista ja laiskaa.”
Boikottilistan allekirjoitti muutamassa päivässä yli 5 000 elokuva-ammattilaista. Suurin osa heistä ei ollut koskaan työskennellyt Israelista rahoitusta saaneessa elokuvissa. Joukossa eivät olleet voimakkaasti Israelia arvostelevan Oscar-voittajadokumentin Ainoa kotimaa neljä ohjaajaa, joista kaksi on palestiinalaisia.
”Miksi allekirjoittajat eivät käytä muuten julkista asemaansa ja vaikutusvaltaansa? Miksi he eivät boikotoi pankkeja? Olisi valtavasti tehokkaampia konkreettisia toimia, mutta symbolinen teko on heille helpompaa.”
Yksi esimerkki eurooppalaisen kulttuuriväen kumpaankin suuntaan kipeästä Israel-suhteesta nähtiin helmikuussa Berliinin elokuvafestivaalilla. Festivaalin tuomaristoa johtanut saksalaisohjaaja Wim Wenders ohitti lehdistötilaisuudessa toimittajan kysymyksen Palestiinan unohtamisesta sanomalla, että elokuvantekijöiden pitäisi pysyä erossa politiikasta.
Wendersin kommenttia pidettiin läpinäkyvän asenteellisena, sillä ”Berlinale” on perinteisesti ollut Euroopan suurista elokuvatapahtumista yhteiskunnallisin ja poliittisin.
Intialainen kirjailija Arundhati Roy perui tulonsa festivaalille. Yli 80 nimekästä elokuvavaikuttajaa, mukaanlukien Tilda Swinton ja Javier Bardem, allekirjoittivat avoimen kirjeen, jossa festivaalia syytettiin Palestiinan äänen hiljentämisestä.
Berlinalen johtaja, yhdysvaltalainen Tricia Tuttle kielsi itsesensuurin, vakuutteli festivaalin tähtäävän moninaisuuteen sekä mainitsi sen toimivan saksalaisessa poliittisessa viitekehyksessä.
Näin Tuttle viesti olevansa kahden tulen välissä. Palkintogaalassa useat voittajista puhuivat Palestiinan puolesta ja kritisoivat Israelia. Sen jälkeen Berlinalen rahoituksesta vastaava Saksan liittovaltion hallitus järjesti hätäkokouksen festivaalin tulevaisuudesta. Bild-lehden mukaan aikeena oli erottaa Tuttle, perusteluna ”vihapuheen” mahdollistaminen palkintogaalassa.
Tuttlea puolustava avoin kirje sai hetkessä kolmisentuhatta allekirjoittajaa, joukossa Swinton, Oscar-voittaja Sean Baker ja israelilaisohjaajat Lapid ja Ari Folman.
Kulttuuriministeri Wolfram Weimer ilmoitti festivaalin johdon voivan jatkaa, mutta tapahtuman saavan uuden ”antisemitismin vastaisen” ohjeistuksen. Israel-kritiikin tai palestiinalaisten puolustamisen samaistaminen antisemitismiin on eurooppalaisissa kulttuuripiireissä pöyristyttävää, mutta Berlinalen rahoitus on täysin riippuvainen poliitikkojen konsensuksesta.
Lapidin mukaan taiteilijoiden pitää havahtua.
”Taiteilijoilla on imarteleva kuva itsestään. Mutta kaikki luisuvat fasismiin samalla tavalla, olet sitten bussikuski tai elokuvantekijä.”
Israelilaistaiteilijat miettivät omaa toimeentuloaan 90 prosenttia ajastaan, aivan kuten taiteilijat muuallakin, hän sanoo.
Hän luki taannoin elokuvansa ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Kaikki olennainen oli jo siellä, ennen kansanmurhaa Gazassa.
”Se kuvasi samaa kollektiivista psyykeä, samaa historiallista hetkeä, samaa absurdin teatteria. Samaa hetkeä, jossa käsittämätön muuttuu arkipäiväiseksi. Vulgaaria yhteiskuntaa, joka hylkää kaikki monimutkaisuudet.”
Elokuva, joka ykskantaan tuomitsee toisen puolen ja antaa toiselle puolelle oikeutuksen, menee helpointa polkua, Lapid sanoo.
”Sellainen taputtaa tekijäänsä selkään. Katsojat tuntevat ylemmyyttä seuratessaan moraalisesti alempia hahmoja. Se on laiskaa taidetta, mutta usein tuottoisaa, koska yleisö nauttii.”
Lapid sanoo elokuvansa suurimman riskin itselleen olevan tapa, jolla hän panee itsensä likoon. Myös Ahed’s Kneessä päähenkilö, Israelin kulttuuriministeriön lähettämän neuvottelijan painostamana itsesensuuria pohtiva elokuvaohjaaja – Lapidin ilmeinen omakuva – oli nimeltään Y.
”Yes kertoo myös siitä, kenen saappaita minä nuolen”, hän sanoo.
Elokuvassa Y kirjaimellisesti päätyy nuolemaan karikatyyrimäisten vallanpitäjien saappaita.
”Tämä ei ole puhdas vaan törkyinen elokuva. Puhtaus ja törkyisyys ovat rinnan, joten elokuva ei tyydytä ketään. Olen vähän kuin juutalaisen vitsin sankari, jota juutalaiset kutsuvat antisemiitiksi ja antisemiitit vihaavat juutalaisena.”
Lapid kuvailee virittäneensä itselleen sadomasokistisen ansan.
”Mutta en voisi toimia toisin. En nuole Israelin kulttuuriministerin saappaita enkä pyri miellyttämään eurooppalaista laitavasemmistoa. Minusta elokuvan pitäisi asettaa yleisönsä vaaraan: pakottaa heidät kohtaamaan oma muka horjumaton moraalinsa.”
Elokuvan Suomen-ensi-ilta on 15. toukokuuta.