Herrasta narriin

Hanna-Riikka Kuismalla on tapana kirjoittaa öisin.

”Silloin kukaan ei pyydä minulta mitään. Kukaan ei soita eikä lähetä viestejä. On rauhallisempi ja turvallisempi olo”, hän kertoo.

”Nykyään myös tunnen itseni. Tiedän, että jossain vaiheessa täytyy lopettaa. Välillä on pakko nukkua. En voi kirjoittaa kahta vuorokautta putkeen, vaikka tekstiä tulee ja tulee.”

Kuisma näyttää työskentelevän kolmen kirjan sykleissä. Sydänvarjo, Valkoinen valo ja Viides vuodenaika keskittyivät ihmisen fyysisiin ja henkisiin ongelmiin. Niiden jälkeen ilmestyneiden Kerrostalon, #Syyllisen ja Korvaushoidon teemat olivat yhteiskunnallisia. Kerrostalo ja Korvaushoito nostettiin Finlandia-ehdokkaiksi asti.

Jännärin tavoin kulkeva Maaperä (Otava, 2026) aloittaa uuden trilogian.

”Ehkä kyseessä on itseä helpottava viisivuotissuunnitelma”, Kuisma sanoo ja naurahtaa.

”Tälläkään kerralla kirjoissa ei ole samoja henkilöitä eivätkä ne tule tapahtumaan samassa paikassa. Yhtäläisyydet liittyvät muotoon ja teemoihin.”

Porissa asuvan Kuisman edelliset kirjat olivat kieleltään tiiviitä ja selkeitä. Maaperässä ilmaisu on rönsyilevämpää ja kuvailevampaa. Teemat ovat ihmisen pahuus, viha ja vallankäyttö. Kuisman mukaan myös seuraavien romaanien aiheet tulevat olemaan ”ikiaikaisia”.

Maaperää ja sitä seuraavia kirjoja tulee yhdistämään myös planetaarisuus, ajattelutapa, jonka mukaan ihmisen ja maapallon ekosysteemien hyvinvoinnin välillä on yhteys. Ihminen ei ole luonnon yläpuolella vaan laajan järjestelmän osa.

Kuisma ei ole kirjoittanut luonnosta ­aiemmin. Sen tuominen voimakkaasti mukaan on ajankohtainen ja poliittinen valinta.

”Olen kiinnostunut siitä, että monissa luontoon liittyvissä asioissa vallitsee kummallinen kognitiivinen dissonanssi”, Kuisma sanoo. ”Ajan hengessä on paljon sellaista, että tiedetään ongelmat, mutta katsotaan muualle.­ Unohdetaan ne tai työnnetään maton alle.”

”Itse koen vahvasti, että luonto ja ihminen eivät ole erillään vaan samaa tähtipölyä. Tai jotain muuta, jos haluaa ajatella negatiivisemmin.”

Maaperän tapahtumaympäristössä kasvillisuus rönsyilee vuosi vuodelta sakeampana, heinä pidempänä. Toisaalta maan alta, vanhasta kaatopaikasta, tihkuu esiin saastaa.

Kuisma luettelee kasveja: piharatamo, maitohorsma, kilpiangervo, karhunputki ja niin edelleen. Monet niistä eivät olleet hänelle entuudestaan tuttuja. Se teetti paljon taustatyötä.

Kuisma haluaa kirjoittaa asioista, joista oppii itsekin jotain uutta. ”Yritän täyttää aukkoja, joita minulla on yleissivistyksessä”, hän toteaa.

”Maaperää kirjoittaessani minua alkoi harmittaa, että koulussa ei enää koottu sellaista hienoa kasviota, jonka äitini teki. Vaikka jos teini-iässä olisi oikeasti täytynyt koota sellainen, olisin luultavasti kironnut.”

Kun Kuisma saa kirjan valmiiksi, hän pitää kuukauden tai parin mittaisen pääntyhjennystauon. Sen aikana Kuisma lukee, mitä huvittaa, ja kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Hän myös käy läpi vanhat päiväkirjansa, joita on kaksi jenkkikassillista.

”Puhdistan mieleni ja mietin, kuka minä olenkaan ja mitä minulle on sattunut”, hän kertoo.

”Vähitellen alan suuntautua jotakin kohti, mutta en vielä tiedä mitä. Minulla on sillä tavalla vanhanaikainen taiteilijakäsitys, että en omasta mielestäni valitse aihetta, vaan aihe valitsee minut.”

Aihetta kohti suuntautuminen on ”orgaaninen ja kokonaisvaltainen” prosessi. Se tapahtuu lukemalla, kuuntelemalla ja katsomalla. Kotiin kertyy kirjapinoja ja muistivihkoon listoja elokuvista.

Maaperän taustalla vaikuttavat filosofi Hannah Arendtin ajatus pahuuden arkipäiväisyydestä sekä kulttuuriteoreetikko René Girardin käsitys mimeettisestä halusta ja siitä seuraavasta syntipukkimekanismista. Kielellisesti Kuisma virittäytyi tunnelmaan lukemalla Virginia Woolfin Aaltoja, jossa luonto on koko ajan läsnä.

”Yleensä aluksi on mielessä muutama erillinen asia”, hän sanoo. ”Jossain vaiheessa tajuan, miten ne kaikki liittyvät toisiinsa. Usein se tapahtuu nukkumaan mennessä tai muuten rentoutuessa. Siksi sängyn vieressä pöydällä on aina muistivihko.”

Aloittaessaan romaaniaan Kuismalla oli mielikuva naisesta ryömimässä multaisen ja routaisen nurmikon halki valkoisessa yöpaidassa, joka on veressä. Paikka ja ihmiset kasvoivat kuvan ympärille.

Maaperä on Kerrostalon tavoin moniääninen kollektiiviromaani. Pääosassa on yhteisö. Nyt tapahtumapaikkana toimii kokonainen kaupunginosa, jossa on kaikkea vuokrakerrostaloista kalliisiin kivitaloihin. Henkilöitä piisaa rappiostriimaajasta varakkaaseen kaupunginvaltuutettuun.

”Halusin kirjaan miniyhteiskunnan”, Kuisma sanoo. ”Halusin myös näyttää, että kaikilla ihmisillä herrasta narriin on samanlaisia ongelmia. Jos jollain on rahaa ja vaikutusvaltaa, niiden ratkaisukeinot voivat tosin olla helpompia.”

Monissa Kuisman kirjoissa on realistisia väkivaltakohtauksia, Maaperässsä ei.

”Tässä kirjassa ei mässäillä väkivallalla. Halusin tuoda sen mukaan eri tavalla, uhkana ja pimeänä taustavaikuttajana.” 

Suomen Kuvalehden kustantaja on osa Otava-konsernia.