Haukat joutuivat sivuun

Syksyllä 2024 suomalaiset päätoimittajat kävivät Washingtonissa tutustumassa tunnelmiin Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla. Keskustelukumppaneita oli poliittisen kentän eri puolilta. 

Vaikka Donald Trump oli jo ollut presidentti, hänen taustajoukkojensa ajattelu oli vähemmän tuttua. Siksi kannatti kuunnella, mitä esimerkiksi Project 2025 -ohjelmaa laatineilla oli sanottavanaan. 

Eurooppalaiset ovat tottuneet siihen, että Yhdysvalloissa ulkopolitiikan vaikuttajista osa on enemmän haukkoja ja osa vähemmän. Tässä joukossa äänessä olivat haukat. 

Eurooppalaiset saavat ottaa enemmän vastuuta omasta mantereestaan, he alleviivasivat. Eurooppalaiset pitävät pitkiä lomia, kun yhdysvaltalaiset takaavat heidän turvallisuutensa. 

Ukrainakin on lähinnä Euroopan omalla vastuulla, mutta mukana oli lisäys: Kiinalle ei kuitenkaan saisi antaa mallia siitä, miten se voisi toimia Taiwanin kanssa. Siksi Yhdysvaltoja tarvitaan jollain tavalla Ukrainan tukena. 

Ukrainaakin tarkasteltiin siis Kiinan kautta. 

Runsas vuosi sitten tuntui, että kaikesta erimielisyydestä huolimatta oli yksi asia, joka yhdisti kumpaakin isoa puoluetta. Kiina on Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kysymys numero yksi. Se on jopa ”eksistentiaalinen uhka” Yhdysvalloille, sanoi Trumpiin kallistuneen joukon kokenein. 

Suomalaiseen korvaan tuo määritelmä särähti. Suomessa kyllä tiedetään, mitä uhka olemassaololle tarkoittaa. Kiina on Yhdysvalloille ennemminkin strateginen kilpailija tai tasavahva haastaja. 

Kun nyt pohtii silloin kuultua, huomio kiinnittyy aivan toisiin asioihin. Meille puhuivat perinteisellä tavalla ulkopolitiikkaa ja suurvaltasuhteita tarkastelleet tutkijat. Vaikka Trump voitti vaalit, heidän kaltaisensa eivät miehittäneetkään uuden hallinnon avainpaikkoja. Ulkoministeriössäkin on entistä vähemmän kokeneita ammattilaisia. Osa on lähtenyt vapaaehtoisesti, osa on siirretty pois.

Trumpin ulkopolitiikkaa toteuttavat nyt liikemiehet, kiinteistösijoittajat ja keskusteluohjelmien isännät, joilla ei ole oikein minkäänlaista taustaa turvallisuuspolitiikassa tai diplomatiassa. He toteuttavat päämiehensä aivoituksia tai toimivat omin päin niin kuin aggressiivisessa liiketoiminnassa tavataan toimia. 

Onko Kiina joutunut lujille? Ei ole. Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteet olivat ainakin vuodenvaihteeseen asti hämmästyttävän hyvät. Tulleilla uhkailu ja bisnesmahdollisuuksien vainuaminen vuorottelevat, mutta Yhdysvallat on nähnyt paljon vaivaa heikentääkseen läntisten maiden yhteyttä ja vahvistaakseen Kiinan tulevaa asemaa. 

Venäjä on päässyt vielä vähemmällä. Putinille on levitetty punaista mattoa ja Venäjän kantoja ymmärretään hyvin pitkälle. 

Eurooppa on nyt pelinappula Yhdysvaltojen sisäisessä kulttuurisodassa. Myös muita pitkiä liittolaissuhteita murennetaan surutta. Ukrainakin on jonkinlainen kiusankappale, joka pitää siivota pois pöydältä tulevien Venäjä-kauppojen tai haaveksittujen rauhanpalkintojen tieltä. 

Pikemminkin tuntuu siltä, että Venäjä saa murentaa Ukrainaa ja Kiina saa uhkailla Taiwania, kunhan Yhdysvallat pääsee rakentamaan 1800-luvun malliin omaa imperiumiaan läntisellä pallonpuoliskolla, viimeksi Venezuelassa. 

Sisäpolitiikassa Trump on noudattanut hänelle tarjottuja suunnitelmia, mutta ulkopolitiikassa haukat eivät nousseet valtaan. Useaa työtä samaan aikaan tekevä ulkoministeri Marco Rubio yrittää olla poikkeus sääntöön. 

Washington pyörii nyt yhden perheen, muutaman suuryrityksen ja toissa vuosisadan aatemaailman ympärillä. Eikä edes johdonmukaisesti vaan aina sen mukaan, mistä milläkin viikolla sattuu tuulemaan. Välillä tehdään rauhaa, välillä lähetetään pommikoneita. Yhdysvaltojen vahvoiksi kehutut instituutiot ja vallanjako-oppi ovat saaneet väistyä. 

Suomalaisille ja eurooppalaisille tällainen muutos on ollut järkytys. Venäjälle nostalgia, voimankäyttö ja imperiumin rakentaminen taas ovat kovin tuttu yhdistelmä. Sielujen sukulaisuus on helppo havaita. Eurooppalaisten johtajien vaisut kannanotot kertovat, että kulissien takana käydään ankaraa pohdintaa tulevista vaihtoehdoista.