Suurnainen hätäsatamassa

Suvi Ratisen kolmannessa romaanissa Pakolainen suomalaisvirolainen Aino Kallas (1878−1956) viettää viimeisiä elinvuosiaan Tukholmassa. Toinen maailmansota on kääntänyt kansainväliset valtasuhteet niin, että juhlitusta kosmopoliittikirjailijasta tulee ahtaasti elävä pakolainen.

Aino ja Oskar Kallas ovat menettäneet maallisen omaisuutensa jo Viron natsi- ja kommunismivalloituksien aikana. He saavat turvapaikan Ruotsista vuonna 1944, noin 30 000 virolaisen joukossa. Kallas on 66-vuotias, ja kokenut hirvittäviä.

Kivuliaiksi osoittautuvat myös tulevat, jäljellä olevat vuodet. Kipu on henkistä mutta myös ruumiillista. Kallasta piinaavat moninaiset sairaudet ja vaivat. Hän hautaa miehensä lisäksi tyttärensä.

Kallas jaksaa kaiken tämän keskelläkin muistella, kirjoittaa ja luoda. Hän löytää yhteyttä kaukaa, mustan yhdysvaltalaisen sosiologin W.E.B. Du Boisin kirjoituksista. Kallas työstää Pakolaisen sielunelämää -esseetä, jossa hän kirjoittaa: ”Pakolainen on tahtomattaankin loisolio vieraassa elimistössä ja tuntee itsensä siksi.”

Tukholma ei merkitse Kallakselle muuta kuin hätäsatamaa. Hän elää välitilassa odottaen paluuta paikkaan johon juurtua.

Biofiktio on pitänyt meillä pintansa Hannu Mäkelän Mestarin ja Helena Sinervon Runoilijan talossa -romaanin avausten jälkeen. Niin Tove Jansson, Sylvi Kekkonen kuin Minna Canthkin ovat päätyneet elämäkertaromaanien henkilöiksi. Kirjailija Johanna Venhon mukaan toisen elämästä kirjoittaminen on arvostuksen ja kiinnostuksen osoitus. Lajissa on tärkeää tehdä eletyn elämän ja sepittämisen raja näkyväksi ja käsiteltäväksi. Ratinen käyttää Pakolaisessa kiinnostavaa hän-muotoa, joka mahdollistaa näkökulman kaksinaisuuden. Etäisyys kohteeseen säilyy, ja tapahtumat virtaavat ”kallasmaisesti”, korostuneen kaunokirjallisesti. Ilmaisu toteaa ja vetoaa yhtä aikaa.

Aino Kallas -arkistoa perinpohjaisesti tutkinut Ratinen käyttää autenttisia lai­nauksia Kallaksen teksteistä ja vastaanottamista kirjeistä. Lähdeluettelo sisältää myös taustoittavaa aineistoa Neuvostoliiton vankileireiltä ja Ruotsin neuvostopakolaisista.

Parhaimmillaan biofiktio valaisee historiaa yllättävistä näkökulmista. Kallaksen 80 vuoden takaiset kokemukset ja tuntemukset rinnastuvat nykypäivään herättelevästi.

Kaiken maallisen menettänyt kirjailija muistelee ylellisyyttä, joka kerran oli hänen. ”Tarvitseeko enää kukaan tässä maailmassa samppanjajäähdyttimiä?” Aino Kallaksella niitä oli neljätoista. 

Suvi Ratinen: Pakolainen. 332 sivua. Otava, 2025.